Amerikkalaistunut politiikka

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Sveitsiläis-amerikkalaisen psykiatrin Elisabeth Kübler-Rossin kehittämän klassisen mallin mukaan ihminen käy järkyttävän kokemuksen yhteydessä läpi viisi vaihetta. Aluksi hän yrittää kiistää koko asian, sitten pintaan nousee viha. Neuvotteluvaiheessa hän yrittää ikään kuin tehdä sopimuksen tapahtuneen kanssa, selittää sen parhain päin tai muuttaa sen merkitystä. Kun tämä ei onnistu, hän masentuu, ja aikansa toivottomuudessa vellottuaan hyväksyy kokemuksensa ja siirtyy eteenpäin. Yksilö- ja joukkopsykologian yhdistämisessä on aina vaaransa, mutta Kübler-Rossin kaava on sovellettavissa myös kollektiivisiin traumoihin.

Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana Eurooppa on joutunut huomaamaan, että Yhdysvallat loittonee vanhasta mantereesta samalla kun suursodan uhka on käymässä akuutiksi. Trump on kärjistänyt ja kiihdyttänyt jo pitkään käynnissä olleen etääntymiskehityksen siihen pisteeseen, ettei sitä enää käy kiistäminen. Eurooppa on nyt jossakin neuvottelu- ja masennusvaiheen välissä. Poliittiset johtajat mielistelevät Trumpia ja selittävät Yhdysvaltojen olevan yhä tärkeä liittolainen, vaikka liittolaisuussuhteen ehdot ovatkin muuttuneet. Samalla yhä useammat analyytikot tajuavat, että Trump vähät välittää Euroopan kohtalosta, vaikka joutuukin diplomaattisista syistä teeskentelemään muuta.

Koko viime vuosisadan Yhdysvallat oli kiinteästi sidoksissa Eurooppaan. Ajoittain suosituista isolationistisista liikkeistä huolimatta se osallistui ratkaisevalla panoksella molempiin eurooppalaisiin suursotiin ja sen joukkojen läsnäolo esti kommunismin vyörymisen läntiseen Eurooppaan. Tärkein syy löytyy demografiasta: 1900-luvun alkupuolella suurin osa Yhdysvaltojen väestöstä koostui eurooppalaisten siirtolaisperheiden jälkeläisistä. Euroopan jatkuviin sotiin mentiin pelastamaan vanhempien tai isovanhempien vanhoja kotimaita, joiden jättäminen oman onnensa nojaan ei ollut suurimmalle osalle amerikkalaisista todellinen vaihtoehto. Kulttuurivaihtokin pysyi aktiivisena koko vuosisadan, niin korkea- kuin populaarikulttuurin alueella. Se ei ollut lainkaan niin yksisuuntaista kuin jotkut amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin arvostelijat ovat antaneet ymmärtää. 1920-luvulla amerikkalaiset kirjailijat muuttivat Pariisiin hakemaan innoitusta, ranskalaisen elokuvan uusi aalto mullisti 60- ja 70-lukujen Hollywood-elokuvan, popmusiikissa koettiin britti-invaasio, punk ja monia muita eurooppalaisperäisiä ilmiöitä.

Nyt Yhdysvaltojen väestön koostumus on aivan erilainen. On eri arvioita siitä, milloin eurooppalaisperäiset asukkaat menettävät valtaväestön aseman Yhdysvalloissa, mutta sen tapahtumista tuskin kukaan epäilee. Voimakkaimmin kasvava väestönosa ovat Latinalaisen Amerikan maista tulevat siirtolaiset. Kukaan korkeaa asemaa tavoitteleva poliitikko ei nykyisin voi jättää latinoäänestäjiä huomiotta. Heidän roolinsa Trumpin uudelleenvalinnassa oli merkittävä, joidenkin mielestä ratkaiseva. Viime vuoden presidentinvaaleissa häntä äänesti 48% latinoäänestäjistä, kun vuoden 2016 vaaleissa hän sai heidän äänistään vain 28%.

Amerikkalaisen oikeiston piirissä väitellään siitä, pitäisikö latinot luokitella valkoisiksi, mutta Yhdysvaltojen side Eurooppaan joka tapauksessa heikkenee heidän asemansa vahvistuessa. Sukujuuriltaan vaikkapa elsalvadorilaisen kansalaisen on vaikea ymmärtää, miksi hänen verorahojaan tai lihasvoimaansa pitäisi käyttää Ukrainan, Puolan, Suomen tai Baltian maiden suojaamiseen Venäjän aggressiolta. Viime vuosina Yhdysvaltojen poliittinen kulttuuri on lisäksi eteläamerikkalaistunut nopeaa tahtia. Sille ovat leimallisia talouselämän vaikuttajien nouseminen poliittisiksi johtajiksi, huipulla olevien poliitikkojen holtiton vallankäyttö, yhä räikeämpi korruptio ja nepotismi, yliampuva retoriikka, poliittinen väkivalta… Luettelosta puuttuvat toistaiseksi vain sisällissodat ja sotilasvallankaappaukset. Yhdysvaltojen siirtyessä epävakauden aikakauteen laskee paitsi motivaatio myös kyky puuttua Euroopan asioihin.

Olisi toivottavaa, että Eurooppa suorittaisi surutyönsä loppuun mahdollisimman nopeasti ja hyväksyisi uuden tilanteen, jossa Yhdysvallat ei enää ole luotettava liittolainen. Tilanne pitäisi nähdä mahdollisuutena irtautua riippuvuussuhteesta, joka on heikentänyt Eurooppaa sotilaallisesti ja jättänyt sen Yhdysvaltojen oikkujen armoille. Tulevaisuudessa häämöttää itsenäisyyden aika, jolloin meidän ei enää tarvitse jännittää presidentinvaalien tulosta Atlantin toisella puolella.

Valitettavasti Eurooppa näyttää tällä hetkellä takertuvan entistä tiukemmin Yhdysvaltojen poliittisiin kiistoihin ja rakentavan identiteettiään niiden perustalle. Tämä Amerikan-tauti vaivaa niin vasemmalla kuin oikealla. Woke on puhtaasti amerikkalaista tuontitavaraa, ja sen herättämä vastareaktiokin on hyvää vauhtia amerikkalaistumassa. Suomessakin poliittiset jakolinjat määrittyvät yhä enemmän samoin perustein kuin amerikkalaisissa kulttuurisodissa: profiiliin laitetaan joko Israelin tai Palestiinan lippu, suojeluspyhimykseksi valitaan joko George Floyd tai Charlie Kirk.

Charlie Kirkin murhan herättämät reaktiot ovat selvästi osoittaneet, että MAGA-oikeisto on samanlainen globaali amerikkalaisvetoinen liike kuin woke-vasemmisto. Eurooppalaiset oikeistopopulistit eivät pelkästään tuominneet murhaa, vaan ylistivät Kirkiä esimerkilliseksi ihmiseksi ja suureksi poliittiseksi aktivistiksi. Varsinkin Suomessa tällainen puhe on erikoista, koska Kirk vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä ja sanoi Suomea ”hyvin venäläiseksi” maaksi. Samoin hän toimi Venäjän propagandan kaiuttimena Ukrainan sodassa ja vastusti kaikkea aseapua Ukrainalle. Vasemmisto puolestaan keskittyi luetteloimaan Kirkin räikeimpiä lausuntoja ja onnistui hädin tuskin peittämään ilonsa siitä, että vaarallinen rasistidemagogi oli saanut ansionsa mukaan.

Erityisen irvokas episodi nähtiin tällä viikolla, kun ABC-televisiokanava hyllytti koomikko Jimmy Kimmelin ohjelman, koska Kimmel oli vitsaillut Kirkin murhalla. USA:n poliittinen johto presidenttiä myöten kiitteli päätöstä, ja heidän kannattajansa yhtyivät ilonpitoon. Samalla vasemmisto, joka aiemmin on hurrannut jokaiselle oikeistoon kohdistuneelle sananvapauden rajoitukselle, protestoi äänekkäästi moista cancel-kulttuuria vastaan. Reaktiot olivat yhdenmukaiset molemmin puolin valtamerta. Amerikkalaisen kulttuurisodan osapuolet pyrkivät kaikin keinoin sensuroimaan toisiaan, ja kulttuurisodan eurooppalaisessa kisakatsomossa suosikkijoukkueisiin samaistutaan niin voimakkaasti, että sensuurin vastustajat kääntyvät sen kannattajiksi heti kun se kohdistuu haluttuun suuntaan. Koko farssin viimeistelee vaivaannuttava itsepetos: kumpikin osapuoli selittää yhdenmukaisin argumentein, että eivät he suinkaan sananvapautta ole rajoittamassa, mutta sanomisista pitää kantaa vastuu.

Amerikkalaisen yhteiskunnan ihailtavin piirre on tähän mennessä ollut sen peräänantamaton, perustuslakiin pultattu suhtautuminen ilmaisunvapauteen. Kulttuurisodan oloissa se on ollut paineen alla vuoroin vasemmiston, vuoroin oikeiston taholta. Jos Trumpin hallinto, joka ei selvästi piittaa perustuslaista, saa läpi haluamansa välineet ilmaisunvapauden rajoittamiseksi, niitä hyödyntää varmasti myös mikä tahansa tuleva hallinto omiin tarkoitusperiinsä. Näin kukistuu viimeinen merkittävä vapaan sanan linnake, jonka malliin on voitu vedota vastustettaessa pakkovalaltaisia toimia kuten EU:n pyrkimyksiä sosiaalisen median valvontaan.

Yhdysvalloista tällä hetkellä tulevat poliittiset muodit ovat Yhdysvaltojen historian projektioita koko muuhun maailmaan. Vasemmiston kriittinen rotuteoria perkaa mustan orjuuden perintöä, ja se on omaksuttu eurooppalaisissa yliopistoissa vaikka meillä ei vastaavaa historiaa ole. MAGA-oikeisto puolestaan nojaa kristilliseen nationalismiin, jonka taustalla on puritanismin ja evankelisten liikkeiden perintö. Kristillisessä nationalismissa Yhdysvalloilla on erityisasema valittuna kristittynä kansakuntana, ja uskonto määrittää kansallisen identiteetin.

Kristillinen nationalismi sopii huonosti Eurooppaan, sillä täällä pikemminkin kansallinen identiteetti määrittää uskonnon. Katoliset, protestanttiset ja ortodoksiset traditiot ovat muovautuneet omanlaisikseen eri kansojen keskuudessa, ja niiden lisäksi löytyy erikoisia, kokonaan eurooppalaisia hybridejä kuten anglikaaninen ja uniaattikirkko. Näiden rinnalla elävät lukemattomat pakanallisperäiset tavat ja kulttuuriset kerrostumat, joita Aki Cederberg on ansiokkaasti kuvannut Pyhä Eurooppa -kirjassaan. Ne ovat olennainen osa kansallista identiteettiä monissa maissa, etenkin Baltian maissa, joissa luonnonuskonnot ovat järjestäytyneitä ja huomattavan suosittuja.

Amerikkalainen kristillinen nationalismi on ennen kaikkea poliittinen liike, joka yrittää muuttaa amerikkalaista yhteiskuntaa vuosisatojen takaisen teokraattisen puritaaniyhteisön kaltaiseksi. Tässä se sopii huonosti perinteiseen amerikkalaiseenkin käytäntöön, jossa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. On vaikea kuvitella, että kristillisen nationalismin äärimmäisimmät piirteet, kuten ehdoton abortinvastaisuus, ehkäisynvastaisuus, kreationismi, salaliittoteoriat ja vaatimukset homoseksuaalisuuden kriminalisoimisesta saisivat laajaa kannatusta Euroopassa. Niitä tuskin sisimmässään kannattaa jyrkinkään täkäläinen konservatiivi, vaikka niillä onkin kätevä provosoida.

Eurooppalaisten into osallistua amerikkalaisten poliittisiin vastakkainasetteluihin ja maahantuoda niitä saattaakin lopahtaa jossakin vaiheessa. Erot ovat liian suuria yhtäläisyyksiin verrattuina, eikä Yhdysvaltojen etääntyminen vanhasta mantereesta ole päättymässä. Tällä hetkellä internet ruokkii politiikan amerikkalaistumista, koska se muodostaa oman rinnakkaistodellisuutensa, jossa tosielämän realiteetit eivät liikaa häiritse. Mutta ennen pitkää henkinen napanuora on katkaistava, kuten sotilaallinen napanuorakin.

–

–