Sota ja kansanmurha evoluution näkökulmasta

JUKKA AAKULA

–

Kun ihmisen aiheuttamia ongelmia (ympäristöongelmia, sotia, etnisiä puhdistuksia, kansanmurhia, köyhyyttä) käsitellään, asiaa selitetään usein sillä, että ihminen on jotenkin sisäsyntyisesti paha muuhun luontoon verrattuna. Kyseessä on eräänlainen kristinuskon perisyntiajatus. Liberaalit ajattelevat optimistisesti, että pahuus on voitettavissa valistamalla, konservatiivit ovat pessimistisempiä.

Kuulee esimerkiksi väitettävän, että ihminen on ainoa eläin, joka tappaa omia lajitovereitaan. Professori emeritus Esko Valtaoja referoi vuoden 2016 kolumnissaan tutkimusta, jonka mukaan lukuisat muutkin eläimet kuten lähisukulaisemme simpanssit tappavat lajitovereitaan sekä yksilöiden välisissä että laumojen välisissä konflikteissa resursseista.

Laumojen välistä väkivaltaa harjoittavat lajit ovat tietenkin laumoissa eläviä lajeja – yksineläjät eivät voi sotia. Valtaoja kuvaa ilmiötä näin: laumaeläimet ovat keskimäärin väkivaltaisempia toisiaan kohtaan kuin yksineläjät, joukossahan tyhmyys tiivistyy. Selitys on harhaanjohtava. Laumojen välisen väkivallan evolutiivinen selitys on resurssikilpailussa ja joidenkin lajien korkeassa yhteistyökyvyssä. Ei tyhmyydessä, vaan taidossa toimia yhdessä.

Joukko seeproja kerääntyy kyllä laumoiksi tai joukko kottaraisia kerääntyy lintuparveksi, mutta ne eivät ole yhteisö siinä mielessä että niillä olisi yhteisiä päämääriä, joita ne koordinoidusti toteuttaisivat. Ne voivat hyötyä toistensa läsnäolosta, koska yhden havaitessa uhan ja paetessa muutkin tajuavat vaaratilanteen, mutta ne eivät kykene kovinkaan koordinoituun toimintaan kuten juomapaikkojen tai muiden resurssien valtaamiseen muilta laumoilta. Tällaiset laumaeläimet eivät sodi. Jotkut lajit kuten myskihärät saattavat tosin puolustautua yhdessä petoeläimiä vastaan esimerkiksi asettumalla rinkiin, jonka sisällä ovat lauman poikaset.

Vain hyvin sosiaaliset laumaeläimet (yhteisölliset eläimet) sotivat ja suorittavat joukkomurhia. Siis eläimet, jotka kykenevät tekemään yhteistyötä monipuolisesti: ne metsästävät yhdessä, jakavat saaliin yhdessä, puolustavat yhdessä poikasiaan ja muuta laumaa petoeläimiltä, hoitavat poikasiaan yhdessä, valtaavat yhdessä resursseja muilta saman lajin tai toisen lajin laumoilta ja puolustavat asuinaluettaan muilta saman lajin eläimiltä. Tunnettuja esimerkkejä ovat susi ja simpanssi, mutta ehkä kuvaavampi on savannien sympaattinen mangusti.

Tyypillissä mangusteja esittävissä kuvissa nuoret mangustit vartioivat lauman alueetta keskittyneesti ja hiukan autistisen näköisesti tuntikausia. Ne myös osallistuvat poikasten hoitoon. Kun kobra lähestyy laumaa, mangusti käy rohkeasti kobran kumppuun vaarantaen elämänsä muiden puolesta. Naaraat synnyttävät samanaikaisesti, jolloin poikaskuolleisuus minimoituu. Joissakin mangustiyhteisöissä yksi naaras monopolisoi poikasten tuotannon.

Ihminen eroaa sosiaalisena eläimenä susista, mangusteista ja simpansseista siinä, että muiden eläinten yhteisöt ovat perheitä tai laajennettuja perheitä, kun taas ihminen kykenee tiettyjen ehtojen täyttyessä tehokkaaseen yhteistyöhön myös muiden kuin sukulaistensa kanssa. Ihminen kykenee muodostamaan huomattavasti laajempia yhteisöjä. Ihmisten sodatkin ovat siksi kokoluokkaa laajempia. Kuten muillakin mainituilla eläimillä, toisen ihmisyhteisön jäseniä – tai jopa kaikki jäsenet – saatetaan tappaa väkivaltaisen konfliktin aikana. Ihmisyhteisöjen yhteistyö ei sodassakaan edusta laumassa tiivistyvää tyhmyyttä vaan evoluution myötä syntynyttä yhteistyökykyä, joka joskus johtaa väkivaltaan ja toisen ihmisyhteisön tuhoamiseen.

–

Evoluution vaikutus

Evoluutio on muovannut ihmisestä yhteisöissä elävän lajin. Aluksi ihmisen esi-isät ovat ehkä hakeneet toisistaan turvaa pedoilta, joita afrikkalainen savanni suorastaan vilisi. Mutta sittemmin ihminen oppi metsästämään porukalla itseään suurempiakin eläimiä. Saaliista tuli saalistaja. Lopulta opittiin metsästämään jopa suurriistaa kuten mammutteja ja norsuja, mikä vaati tarkkaa suuremman metsästäjäjoukon koordinointia.

Suurriistasta saatu liha pilaantuu nopeasti, ja kynnys jakaa riista koko yhteisön kesken on siksi ollut matala. Ruoanjaosta ja yhdessä syömisestä on tullut oleellinen osa ihmisen arkea. Lajimme alkuperäisin instituutio ei ollut niinkään omistusoikeus kuin leirinuotio. Toisaalta oli myös oleellista tunnistaa vapaamatkustajat tai sellaiset, jotka yrittivät monopolisoida saaliin itselleen – ja rankaista näitä. Rankaiseminenkin vaati yhteistyötä.

Yhteistyöstä tuli ihmisen kilpailuvaltti. Se oli ekologinen lokero eli niche, jonka ihminen valtasi.

Koska ihmislapset kehittyvät pitkään ja syntyvät avuttomina, lasten hoito esti naaraan osallistumisen metsästämiseen. Syntyi sukupuolten välinen työnjako – ja naisen ja miehen elämänikäinen parisuhde. Lapsista huolehtimiseen osallistuivat isä ja äiti, mutta myös isoäidit ja muutkin lauman jäsenet. Metsästyksessä kuolleiden tai vammautuneiden miesten lapset saivat ruokaa muiden miesten metsästämästä saaliista. Metsästyksessä osoitettu rohkeus nosti miehen statusta miesten ja naisten keskuudessa.

Suurriistan metsästykseen kykenevä ihmisyhteisö oppi väestöntiheyden kasvaessa myös valtaamaan resursseja – lähinnä eläinten vaellusreittejä ja juomapaikkoja – muilta ihmisiltä. Vielä tänäkin päivänä Etelä-Sudanissa karjanhoitajat hankkivat muilta heimoilta karjaa ryöstämällä ja laitumia hävittämällä kokonaisia kyliä (Lähde: Economist). YK tarkastelee toimintaa sisällissotana – taloushistorian ja antropologian näkökulmasta kyse on ryöstötaloudesta.

–

Koalitiopsykologia

Jotta yhteistoiminta onnistuisi tehokkaasti ja jotta yksilö ei joutuisi muiden hyväksikäyttämäksi, ihmiselle on kehittynyt tiettyjä synnynnäisiä taipumuksia ja taitoja, jotka ovat säilyneet psykologiassamme, vaikka olemme siirtyneet luonnontilasta (metsästyksestä ja keräilystä) maatalouteen ja moderneihin valtioihin. Evoluutiopsykologian ja antropologian professori Pascal Boyer puhuu koalitiopsykologiasta. (Referoin Boyerin kirjoja Minds Make Societies: How Cognition Explains the World Humans Create ja Human Cultures through the Scientific Lens – Essays in Evolutionary Cognitive Anthropology.)

Ihminen on taipuvainen jakamaan muut ihmiset meihin ja muihin. Omien kanssa tehdään yhteistyötä, muihin suhtaudutaan vaihtelevalla varovaisuudella. Ulkoryhmän jäsenten kanssa saatetaan elää pitkiä aikoja rinnakkain ja työskennellä vaikkapa samalla työpaikalla, mutta jossakin vaiheessa ryhmien suhteet ajautuvat väkivaltaiseksi konfliktiksi.

Kriteerit, joilla ihmiset jaetaan omiin ja muihin vaihtelevat. Ne ovat joissakin tapauksissa ehdottomia ja ylitsepääsemättömiä – kuten USA:ssa aikoinaan rotu. Mutta ihmisen evoluutiohistorian aikana fyysisesti hyvin erilaisia henkilöitä (erirotuisia) ei tavallisesti edes elänyt kenenkään lähiympäristössä. Ulkoryhmän jäsenet olivat usein samannäköisiä – erot olivat kulttuurisia. Aluksi ne olivat luultavasti pieniä metsästysvälineiden käyttöön tai rituaaleihin liittyviä eroja, mutta ajan mittaan niitä myös tietoisesti vahvistettiin. Nykyaikaisissa massayhteiskunnissakin jotkut kulttuuriset ryhmät voi helposti tunnistaa esimerkiksi pukeutumisesta.

Koalitiopsykologian ilmiöihin kuuluu se, miten ihminen tarkkailee luonnostaan – ja usein tiedostamattaan – mm. seuraavia asioita:

– kilpailevien (potentiaalisesti uhkaavien) koalitioiden läsnäoloa lähiympäristössä
– oman koalition koheesiota
– oman koalition kunkin jäsenen sitoutumista koalition tavoitteisiin
– oman koalition asemaa koalitioiden hierarkiassa

Koalitioon vasta päästettyjä uusia jäseniä tarkkaillaan erityisen aktiivisesti ja heihin suhtaudutaan epäluuloisesti tai ainakin varovaisesti. Heiltä saatetaan edellyttää initiaatiorituaaleja, jotka mittaavat uuden jäsenen laatua ja sitoutumista koalitioon. Komanssit kiduttivat vangitsemiaan valkoisia nuoria miehiä ja poikia, mutta ne, jotka kestivät pitkäaikaisen kidutuksen, otettiin heimon täysivaltaisiksi jäseniksi. (Lähde: Pekka Hämäläinen, Comanche Empire.)

Kulttuurieroista tuli symbolisia signaaleja kuulumisesta tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuulumista signaloitiin esimerkiksi pukeutumisella, mikä sekin saattoi vaatia rohkeutta ainakin vähemmistöiltä kuten juutalaisilta tai sikheiltä. Kun sikhihenkivartija tappoi Intian pääministerin Indira Gandhin, Delhissä tapettiin satoja tai ehkä tuhanisia sikhimiehiä, jotka oli helppo tunnistaa turbaaneista. Eräs sikhimies selittikin symbolien merkitystä näin:

Guru [sikhiläisyyden uudistaja Gobind Singh] halusi kasvattaa joukon miehiä, jotka eivät kykenisi kieltämään uskoaan, kun sitä kyseenalaistetaan, mutta joiden ulkoinen olemus tekisi heidät vainon kohteeksi ja herättäisi rohkeutta vastustaa vainoa.

Konfliktitilanteissa tehokkain signaali sitoutumisesta yhteisöön oli siltojen täydellinen polttaminen yhteisön ulkopuolisiin. Kun natsit ottivat valkovenäläisen kyläläisen poliisin jäseneksi, tämän oli tapettava valkovenäläisiä kommunisteja tai sellaisiksi väitettyjä, ääritapauksessa vaikka oma veli. Paluuta valkovenäläiseen yhteisöön ei ollut. (Lähde: Timothy Snyder: Tappotanner.)

Saksalaisten kuolemankomppanioiden sotilaille ilmoitettiin tehtävän alkaessa, että tappamisesta saa kieltäytyä. Tappamiseen osallistuja tiesi, että hän toimi vapaaehtoisesti vaikkakin ehkä vertaispaineen alla, ja siksi hänen kohtalonsa oli sidottu suur-Saksan valtakunnan kohtaloon. (Lähde: Christopher R. Browning: Aivan tavallisia rivimiehiä – 101. reservipoliisipataljoona ja ”lopullinen ratkaisu” Puolassa.) Vaikka juutalaisten tappamista ei ehkä mielletty initiaatioriitiksi ja signaaliksi natsismiin sitoutumisesta, sellaisena se kuitenkin käytännössä toimi.

Ulkoryhmän jäsenten tappaminen ei siis liittynyt vain resurssien valtaamiseen omaan käyttöön vaan myös lojaliteetin ilmaisemiseen omaa ryhmää kohtaan. Mitä raaempaa tappaminen oli ja mitä julkisemmin se suoritettiin, sitä tehokkaampi oli signalointivaikutus. Ilmiö vaikuttaa ilmeisesti siihen, että sisällissodat ovat usein paljon raaempia kuin valtioiden väliset sodat.

–

Pelko

Sisällissotia ja etnisiä murhia ei selitä vain resurssien valtaus ja signalointi. Usein on kyse ulkoryhmiin kohdistuvasta pelosta. Uhkien havainnointi on ihmisen kaltaiselle eläimelle keskeinen ominaisuus. On parempi nähdä uhkia siellä missä niitä ei ole kuin jättää yksikin uhka havaitsematta ja joutua tapetuksi. Pascal Boyer kirjoittaa:

Uhkien havaitseminen on voimakas motivaattori. Traaginen tosiasia, että aiemmin rauhanomaiset yksilöt voivat syyllistyä julmuuksiin, juontaa usein juurensa pelosta. Tämä voi valjastaa käyttöön erikoistuneita kykyjä, joita ihmismielen tiedetään sisältävän, erityisesti henkisiä järjestelmiä, jotka auttavat saalistajien havaitsemisessa ja saaliin kimppuun hyökkäämisessä.

Alkukantainen sodankäynti perustuu epäsymmetrian etuihin. Joissakin tapauksissa kyseessä on yksinkertaisesti tiedon epäsymmetria, koska ryhmän jäsenet tietävät, milloin he hyökkäävät, mutta uhrien on pelättävä hyökkäystä milloin tahansa. (…) Tämän epäsymmetrian vuoksi monet hyökkäykset onnistuvat. Vaikka hyökkääjät eivät onnistuisi aiheuttamaan vakavia tappioita, he voivat ainakin usein vetäytyä kärsimättä liikaa vahinkoa.

Tarve suorittaa ennaltaehkäiseviä iskuja ennaltaehkäisevien iskujen välttämiseksi, mitä kutsutaan turvallisuusdilemmaksi, näyttäisi takaavan jatkuvan heimojen välisen sodankäynnin tai ainakin ryhmien välisen epäluuloisuuden.

Väite laumassa tiivistyvästä tyhmyydestä väkivallan selittäjänä on Esko Valtaojalle kovin tyypillinen. Hän selitti muslimien radikalismia vastaavalla tavalla. Tällainen usko hyökkääjän typeryyteen on usein ollut tyypillistä myös Ukrainan sodan käsittelyssä. Tosiasiassa vihollisen aliarvioiminen on kaiken typeryyden alku.

Toinen Valtaojalle tyypillinen väite on luottamus siihen, että maailma paranee ja väkivalta vähenee. Vuonna 2016 seuraava väite kuullosti ehkä realismilta, mutta 2025 lähinnä ylioptimismilta:

Eipäs kuitenkaan vaivuta synkkyyteen. … Nyt elämme maailmanhistorian rauhanomaisinta aikaa, mitattiin sitten sodissa tai arjen väkivallassa kuolleita. (…)Rousseauoli siis sittenkin oikeassa: oikealla kasvatuksella meistä saadaan kuin saadaankin hyviä ihmisiä.

Itse uskon, että parempi keino välttää väkivallan uhriksi joutumista on ainakin pienille Itä-Euroopan rajamaille varustautua Venäjän hyökkäyksen varalta. Aiemmin käytettiin myös myöntyvyyspolitiikkaa (esimerkiksi suomettumista) keinona välttää agressio. Jos alkaa odotella ihmisten jalostumista, ehtii itse joutua kansanmurhan kohteeksi.

–

Niin sanottu yksilö

Valtaojan oletus, että laumassa tyhmyys tiivistyy, edustaa liberaalia mm. uusklassisessa taloustieteessä vallitsevaa ajatusta, että ihminen on omaa etuaan edistävä yksilö. Omaa etuaan edistäessään hän saattaa toki muodostaa vapaaehtoisuuteen perustuvia väliaikaisia koalitioita muiden omaa etuaan tavoittelevien kanssa. Taloustieteen käsitys koalitioiden luonteesta ja ihmisen asemasta niissä on Boyerin mukaan yksinkertaistava:

Yksittäisten toimijoiden väliset koalitiot ovat [taloustieteen mukaan] molemminpuolisesti hyödyllisiä vuorovaikutuksen muotoja. Ne purkautuvat, kun jäsenet eivät pidä osallistumista suotuisana hyvinvoinnilleen. (…) Näiden rationaalisten valinnan mallien yksi etu ja rajoitus on, että ne eivät oleta toimijoilla olevan monimutkaisia psykologisia ominaisuuksia, lukuun ottamatta joitakin aiempia mieltymyksiä, jonkinlaista käsitystä eri toimintatapojen odotetuista hyödyistä ja tietysti motivaatiota lisätä odotettuja hyötyjään.

[Todellisuudessa] ihmisten koalitiot ovat mahdollisia [vain] kehittyneiden mekanismien ansiosta, joiden avulla voimme nähdä koalitioiden hyödyt, havaita millaisia yhteenliittymiä sosiaalisessa ympäristössämme on, seurata kuka on ja kuka ei ole sitoutunut koalitioihin, viestiä omasta sitoutumisestamme ja niin edelleen.

Yksilökeskeisyyden propagointi on nähdäkseni tietoista tai tiedostamatonta yhteisön heikentämistä. Jos sota muka johtuu ensi sijassa venäläisten, äärimuslimien tai Putinin hulluudesta tai lauman typeryydestä, ongelmien uskotaan väistyvän johtajien kuollessa tai ihmisten viisastuessa ja maallistuessa. Ratkaisut eivät muka vaadi länsimaiden henkistä varustautumista.

–

–