Sananvapaus kauppatavarana

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Hallitus on päättänyt liittää Suomen niiden valtioiden joukkoon, joissa holokaustin kiistäminen on rangaistava teko. Erillisen rangaistussäännöksen on tarkoitus tulla voimaan syksyllä, ja rangaistusasteikko ulottuu sakoista kahteen vuoteen vankeutta. Mediassa on puhuttu lähes pelkästään holokaustinkiistämisestä, mutta tarkkaan ottaen laki koskee kaikkien kansanmurhien ja muiden hirmutekojen kiistämistä, vähättelyä ja puolustelua.

Vastaavan tyyppisiä lakeja on tällä hetkellä voimassa yhdessätoista Euroopan maassa. Muuallakin historiantulkintoihin on pyritty vaikuttamaan lainsäädännöllä: Turkissa armenialaisten kansanmurhasta kirjoittaminen johtaa syytteeseen ”turkkilaisuuden loukkaamista” koskevan lain nojalla, Venäjällä on taas voimassa ”historian halventamista” koskeva laki. Turkin ja Venäjän historialakeja ei yleensä mainita holokaustin kiistämistä koskevien lakien yhteydessä, koska autoritaaristen maiden rinnastaminen EU-maihin olisi kiusallista. Mutta käytännössä kyse on samasta asiasta: poliittisesta menneisyydenhallinnasta ja tietynlaisten historiaa koskevien käsitysten nostamisesta loukkaamattoman totuuden asemaan.

Holokaustinkiistäjät ovat länsimaissa marginaalinen ryhmä, ja sellaiseksi tunnustautuminen tarkoittaa usein sosiaalista ja ammatillista itsemurhaa. Paljon suurempi painoarvo heidän teorioillaan on islamilaisissa maissa, esimerkiksi Iranissa, missä ne on otettu osaksi virallista Israelin vastaista politiikkaa. Mutta jokainen kansalaisvapauksien vastainen hyökkäys kohdistuu aluksi hahmoihin, joiden vaikutusvalta on vähäinen ja joita enemmistö pitää vastenmielisinä. Ja kuten H. L. Mencken sanoi, hyökkäykset vapautta vastaan pitää torjua alkuvaiheessa, jos ne ylipäätään halutaan torjua. Niinpä minäkin joudun nyt puolustamaan holokaustinkiistäjiä, vaikka he ovat mielestäni melko epäkiinnostava joukko.

Holokaustinkiistäjien keskeinen ongelma liittyy heidän metodiinsa. Niin sanotuilla holokaustirevisionisteilla on tapana takertua autistisesti nippelitietoon ja asiayhteydestään irrotettuihin yksityiskohtiin, joita esittelemällä he pyrkivät horjuttamaan virallista kokonaisnäkemystä. Holokaustin kaltaisiin monimutkaisiin ja suhteellisen pitkälle ajanjaksolle sijoittuviin tapahtumakokonaisuuksiin lähestymistapa soveltuu erityisen huonosti. Holokaustia koskeva historiallinen todistusaineisto koostuu lukemattomista palasista, joista mikään ei itsessään todista holokaustin tapahtuneen, mutta jotka kokonaisuudessaan ohjaavat selviin johtopäätöksiin.

Tästä syystä holokaustinkiistäjien yleisimpiä argumentteja on vaikea pitää muuna kuin pseudohistoriana. Esimerkkinä väite, että vankien tappaminen dieselmoottorin pakokaasulla Treblinkan tuhoamisleirillä olisi ollut mahdotonta. Oikeasti dieselpakokaasu kyllä tappaa suljetussa tilassa, varsinkin kun käytetään tehokkaita panssarivaunujen moottoreita kuten Treblinkassa tehtiin. Jotkut väitteet perustuvat tahalliselle väärinymmärrykselle kuten se keskeinen holokaustirevisionismin väite, että kaasukammioiden käytöstä ei ole selvää todistusaineistoa. Todisteita on runsaastikin, alkaen kaasutiiviiden ovien tilauksista, kaasulla surmattujen uhrien säilyneistä ruumiista ja ”suihkuhuoneista” joissa suihkujen suuttimia ei ollut kytketty vesijohtoon. Lisäksi kaasutusten silminnäkijöiden (sekä vankien että leirien henkilökuntaan kuuluneiden) lausunnot voi sivuuttaa vain, jos olettaa että he kaikki valehtelevat.

Mutta oikeus arvostella toisten näkemyksiä ei tarkoita, että kaiken kritiikin pitäisi olla pätevää, vilpittömin mielin annettua tai edes todellisuudentajuista. Epätäsmällisyyttä, heikkoa argumentaatiota ja aineiston leväperäistä käsittelyä löytyy myös virallisesti tunnustetusta holokaustin tutkimuksesta. Vielä paljon enemmän sitä löytyy holokaustia koskevasta populaarista kirjoittelusta ja keskustelusta. Suuri yleisö on usein tietämätöntä perusasioista, kuten siitä että suurin osa holokaustissa surmatuista juutalaisista ei kuollut leireillä vaan ampumateloituksissa Saksan miehittämillä itäalueilla. Tässä holokaustin kiistäjät saattavat toimia jonkinlaisena ”paholaisen asianajajana”. Kun tutkijat joutuvat reagoimaan heidän väitteisiinsä, se voi parantaa sekä tutkimuksen että yleisen tietämyksen tasoa. Tätä näkökulmaa on tuonut esiin The Destruction of the European Jews -teoksen kirjoittaja Raul Hilberg, joka vastusti holokaustin kiistämiseen puuttuvia lakeja.

Holokaustin kiistäjien tavanomaisen iskulauseen mukaan holokausti on ”myytti”. Itse asiassa holokausti muuttuu myytiksi vasta, kun sen käsittelyä aletaan rajoittaa lainsäädännöllä. Se lakkaa olemasta historiallinen tapahtuma, jota voi verrata muihin historiallisiin tapahtumiin ja tarkastella samanlaisin kriittisin välinein. Siitä tulee jotain pyhää, kajoamatonta ja normaalin mielipiteenvaihdon yläpuolelle korotettua, jonka käsittelyä ohjaavat rituaaliset säännöt. Irvokkaimmillaan siitä tulee sentimentaalista ja välittömästi ymmärrettävää televisiodraamaa sankareineen ja konnineen.

Lisäksi historian käsittelyä säätelevät lait ovat luonteeltaan niin epämääräisiä, että tarkoitushakuiset tulkinnat tulevat mahdollisiksi. Mitkä holokaustin yksityiskohdat on sallittua kyseenalaistaa joutumatta syytteeseen? Määritteleekö laki tarkasti esimerkiksi virallisen uhriluvun, jonka arvioiminen alakanttiin on denialismia? Siitähän eivät ole yksimielisiä edes tutkijat, vaan realistiset arviot liikkuvat 5-7 miljoonan välillä. Mitä joukkotuhoja ja etnisiä puhdistuksia voi verrata holokaustiin syyllistymättä sen vähättelyyn?

Vielä monimutkaisemman asiasta tekee se, että kaavailtu laki koskee kaikkia muitakin kansanmurhia ja hirmutekoja. Kuinka pitkälle historiaan laki ulottuu? Onko sallittua kiistää esimerkiksi assyrialaisten ensimmäisellä vuosituhannella eaa. suorittamat kansanmurhat? Tasapuolisuuden nimissä toivon, että laki koskee myös amalekilaisia ja midianilaisia, jotka Jahve määräsi Vanhassa testamentissa hävitettäväksi maan päältä.

Ennustan siis lisää kalliita, tarpeettomia ja avoimeen yhteiskuntaan huonosti sopivia oikeudenkäyntejä tulevan lain myötä. Muista sananvapausoikeudenkäynneistä holokaustioikeudenkäynnit eroavat siten, että niihin mahdollisesti kutsutaan historioitsijoita asiantuntijoiksi. Oula Silvennoisen kaltaisille helppoheikeille se on luultavasti hieno tilaisuus päästä ääneen, mutta vakavasti otettaville historioitsijoille, jotka haluavat keskittyä rauhassa työhönsä, luultavasti pelkkä rasite.

Lakia on perusteltu Euroopan komission linjauksilla, mutta 2000-luvun aikana monet Euroopan maat ovat hylänneet ehdotukset holokaustin kiistämisen kieltävistä laeista, niiden joukossa Alankomaat, Ruotsi, Tanska, Italia ja Iso-Britannia. Slovakiassa ja Espanjassa holokaustin kiistäminen on jopa dekriminalisoitu. Outoa on, että tällaista lakia on nyt säätämässä maa, jonka rooli juutalaisten kansanmurhassa toisen maailmansodan aikana oli käytännössä olematon. Vielä oudompaa on, että sananvapautta rajoittavaa lakia ajetaan voimaan perussuomalaisten ollessa hallituksessa. Perussuomalaisten taholta se saattaa olla hallituskumppaneille tehty myönnytys, jonka ansiosta he ovat saaneet läpi jonkin oman tavoitteensa. Poliittinen kaupankäynti on ymmärrettävää, mutta masentavan moraalitonta kun kauppatavarana on sananvapaus.

–

–