Modernit puritaanit (katkelma)

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on katkelma Timo Hännikäisen kirjaan ”Ennen ukkosta” sisältyvästä esseestä. ”Ennen ukkosta” ilmestyi helmikuussa 2025 ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Kirjaan liittyvän haastattelun voi lukea täältä.

–

Alkuperäinen puritanismi syntyi Euroopassa ja siirtyi sieltä Amerikkaan. Vanhalla mantereella Oliver Cromwell ja keropäät jäivät lyhytaikaiseksi kuriositeetiksi, mutta Atlantin toisella puolella puritanismista tuli kulttuurin juuriaate joka ei koskaan kadonnut, vaikka kukaan ei ole enää aikoihin julistautunut sen kannattajaksi. Puritanismin perinnöstä ei Yhdysvalloissa nykyään kovin syvällisesti keskustella, koska 1600-luvun radikaalien protestanttien uskonopilliseen hiustenhalkomiseen perehtyminen on kieltämättä puiseva urakka. Lisäksi peiliin katsominen voi olla kiusallista. Vaikka nykyisen woke-vasemmistolaisuuden eetos on ilmiselvästi puritaaninen, sen oikeistolaiset arvostelijat yrittävät mieluummin jäljittää sen synnyn johonkin oikealle amerikkalaisuudelle vieraaseen kuten juutalaisuuteen tai marxilaisuuteen.

Puritaanisuuden ytimessä on hypermoralismi, taipumus nähdä todellisuuden pienimmässäkin yksityiskohdassa moraalinen ulottuvuus. Puritaanin maailmassa ei ole mitään sattumanvaraista tai yhdentekevää, kaikki eteen tuleva luo valintatilanteen hyvän ja pahan välillä. Amerikkalaisen kirjailijan ja kulttuurikriitikon H. L. Menckenin mielestä puritanismi tarkoittaa olettamusta, että ”ihmisen jokaisen teon on oltava joko oikea tai väärä, ja että yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia niistä on vääriä.”

Mencken lienee ensimmäisiä, jotka puhuivat uuspuritanismista. Hänen vuonna 1914 ilmestynyt esseensä ”The American: His New Puritanism” on erinomainen läpileikkaus siitä, miten puritaaninen katsomus on vaikuttanut amerikkalaiseen elämänmenoon Uuden Englannin teokraattisen siirtokunnan päivistä 1900-luvulle. Yhdysvaltojen historia on Menckenin mukaan pitkälti maanlaajuisten uskonnollisten kurikampanjoiden historiaa. Lähes keskeytyksettä on noustu vastustamaan tupakanpolttoa, orjuutta, prostituutiota, juopottelua, eläimiinsekaantumista, siveetöntä kirjallisuutta, mormonien moniavioisuutta, uhkapelejä, mitä milloinkin. Herätysliikkeitä, lahkoja ja uskonnollisia yhdistyksiä on noussut kuin voikukkia nurmikolle, ja niiden vaikutus on ulottunut arkiseen kielenkäyttöönkin. Niin sanotun toisen suuren herätyksen aikana 1800-luvun alkupuolella pyrittiin kitkemään kansan suusta epäilyttävät sanat kuten ”letukka” ja ”äpärä”. Sonnia haluttiin kutsuttavan ”uroslehmäksi”, sääriä ”jäseniksi” ja naisten alushousuja ”nimettömiksi”.

Vanhan ja uuden puritanismin välillä kulkevan jakolinjan Mencken sijoittaa Yhdysvaltain sisällissotaan. Sisällissodan jälkeen puritanismin ja koko amerikkalaisen kristillisyyden luonne muuttui. Alkuperäiselle puritanismille oli luonteenomaista sisäänpäinkääntyneisyys ja väkevä synnintunto hellittämättömine itsesyytöksineen. 1600-luvun pyhiinvaeltaja kamppaili sisäisiä demoneja vastaan ja hänen ylpeyttään suitsi opinkappale, jonka mukaan hän ei voinut koskaan olla varma kuulumisestaan pelastettujen joukkoon. Puritaanisen mielenlaadun aggressiivisin ilmentymä, orjuuden vastainen liike, ei sekään perustunut ensi sijassa halulle rangaista orjanomistajaa vaan huolelle siitä, että oikeamieliset sallivat passiivisuudellaan orjuuden jatkua.

Uuden puritanismin ensimmäiseksi puhdasveriseksi edustajaksi Mencken nimeää Anthony Comstockin (1844-1915), postivirkailijan ja vaikutusvaltaisen paheiden vastaisen aktivistin. Hänen perustamansa kansanliike kampanjoi muun muassa prostituutiota, itsetyydytystä, ehkäisyä ja patenttilääkkeitä vastaan. Comstock hyödynsi suhteitaan virkavaltaan ja kehuskeli, että hänen vankilaan toimittamansa synnintekijät olisivat täyttäneet 61 junanvaunua. Hän oli myös kirjallisuussensuurin pioneeri, joka onnistui tuhoamaan 15 tonnia painettuja kirjoja ja noin 1,3 tonnia paheellisen kirjallisuuden painamiseen tarkoitettuja painolaattoja.

Comstockilaisuuden myötä puritaanin katse kääntyi omasta sisimmästä ulkomaailmaan: tuomiolle raahattu syntinen ei ollut enää hän itse, vaan hänen lähimmäisensä. Muiden syyttämisestä ja rankaisemisesta tuli hänen suurin intohimonsa. Askeettisuus vaihtui militanttiuteen, masokismi sadismiin. Uuspuritaani ei peitellyt nautintoa, jota pahantekijän piinaaminen hänelle tuotti. Anthony Comstock itse väitti ylpeänä, että oli ”suojellut nuoria” ajamalla viisitoista epäsiveellisen aineiston levittäjää itsemurhaan. Jos teki Jumalan työtä, saihan siitä toki myös iloita.

Vanhaa ja uutta puritanismia yhdisti luottamus moraalisiin asiantuntijoihin, ammattimaisiin siveyden vahtikoiriin, joiden valvontaan koko yhteisö on alistettava. Uuden Englannin teokraattisessa yhteisössä tällainen asema kuului hierarkian huipulla olevalle papistolle, ja syntisen tuomitseminen oli lähestulkoon sakramentaalinen toimitus, johon vaadittiin tarkat teologiset perusteet. Mutta uuspuritanismi siirsi asiantuntijan tehtävät maallikoille. Uusi inkvisiittorien armeija nousi tavallisen kansan keskuudesta ja alkoi ennen pitkää määrätä papiston ja lainsäätäjien toimintaa. Comstock ja muut itse itsensä nimittäneet moraaliset auktoriteetit painostivat viranomaisia ja uskonnollisia johtajia ja onnistuivat usein saattamaan voimaan haluamiaan lakeja. He olivat kansankiihottajia, jotka nousivat asemaansa herättämällä julkista hälyä, ja heistä menestyneimmät saivat tukijoikseen liike-elämän edustajia.

Mutta miksi muutos puritaanisessa hengessä tapahtui, ja miksi juuri sisällissodan jälkeen? Menckenin vastaus on suoraviivainen: koska sisällissodan jälkeen koko Yhdysvallat vaurastui ennennäkemättömän paljon. Sotaaedeltävän ajan amerikkalainen työmiehestä tehtailijaan eli suhteellisen vaatimattomasti ja hänen arkensa perusainekset olivat ankara työnteko ja huoli toimeentulosta. Sodan taloudelliset seuraukset kuten paperirahan yleistyminen, teollisuuden kasvu ja valtion tukema lännen asuttaminen helpottivat hänen osaansa huomattavasti ja nostivat Yhdysvallat yhdeksi maailmanmahdeista. Kansallinen itsetunto nousi huippuunsa ja heijastui myös uskontoon.

Ihminen, jonka energiasta valtaosa kuluu selviytymiseen, ei jaksa ylenpalttisesti kiinnostua muiden synneistä. Häneltä puuttuvat paitsi keinot, myös riittävä ylemmyydentunto ryhtyä moraalisiin ristiretkiin. Jos hän huomaakin muiden puutteet, hänen omat vikansa muistuttavat itsestään herkemmin. Puritaanien Mayflower-laiva saapui Cape Codiin keskellä talvea, ja siirtokunnan alkuvuosina luvattu maa oli kylmä, karu ja vihamielinen paikka, jossa elanto oli raavittava kokoon maissia viljelemällä ja ostereita pyytämällä.

Kului pitkä aika ennen kuin Yhdysvallat alkoi etäisestikään muistuttaa sitä Eedenin puutarhaa, josta pyhiinvaeltajat olivat haaveilleet. Mutta lopulta vauraus tuli, ja amerikkalaiset vakuuttuivat asemastaan valittuna kansana. Samalla amerikkalainen kristillisyys kadotti esoteeriset ja mietiskelevät piirteensä ja muuttui eräänlaiseksi liikeyritykseksi. Tämä firma halusi maksimoida pelastettujen sielujen määrän, laajentaa markkina-alueensa koko maailmaan ja eliminoida kilpailun. Puritanismin modernisoitu muoto on siitä lähtien ollut amerikkalaisuuden käyttövoima.

Ensivilkaisulla voisi luulla, että 1960-luku edusti katkosta amerikkalaisen uuspuritanismin perinteessä. Seksuaalinen vallankumous ja nuorten kapina sovinnaisia käytös- ja pukeutumiskoodeja vastaan oli konservatiivisten aikalaisten mielestä perin juurin epäamerikkalaista, keskisormennäyttö kansakunnan ydinarvoille. Mutta puritanismi ei rajoitu tiettyihin poliittisiin ja uskonnollisiin katsomuksiin, elämäntapoihin tai tyyleihin. Sen hypermoralismi läpäisee amerikkalaisen kulttuurin, olipa kyse valta- tai vastakulttuurista. Puritaaninen mielenlaatu voi sulauttaa itseensä mitä tahansa, myös seksuaalisen sallivuuden, hedonismin ja kuluttajaeetoksen.

Puritanismin olemukseen kuuluu raivokas messianismi, halu olla maailman valo ja esikuva kaikille. Puritaanit olivat alkujaan Cromwellin diktatuurin selkäranka Englannissa, ja heidän varsinainen syynsä uudelle mantereelle siirtymiseen ei ollut niinkään uskonnollisen vapauden tavoittelu kuin utopian rakentaminen. He halusivat tehdä siirtokunnistaan ”Uuden Jerusalemin”, esimerkillisen yhteiskunnan jossa vallitsee jumalallinen järjestys ja joka ennen pitkää uudistaa koko ihmiskunnan. Pohjimmiltaan puritanismi oli erittäin radikaali liike, minkä vuoksi moni Amerikan konservatiivisen älymystön edustaja on tuntenut sen vieraaksi. Puritaanin elämä on jatkuvaa taistelua syntiä vastaan, loputonta kuvainraastamista ja paheiden paljastamista. Ei ole outoa, että puritanismin peruspiirteet löysivät tiensä amerikkalaiseen edistysmieliseen radikalismiin, sen milleniaarisiin unelmiin maanpäällisestä paratiisista, josta paha olisi poistettu. Ja niiden mukana tuli viha harhaoppisia kohtaan.

On eri näkemyksiä siitä, milloin 60-luvun rento meininki muuttui tukahduttavaksi, mutta kovin kauan siihen ei mennyt. Jotkut tuon ajan taiteilijat, esimerkiksi sarjakuvapiirtäjä Robert Crumb, kohtasivat uransa alusta saakka syytöksiä naisvihasta ja rasismista. Jo 70-luvulla oli tavallista, että väärinajattelevien professorien luentoja keskeytettiin äänekkäin protestein. Poliittisen korrektiuden etiketti kielenkäytössä vakiintui 80-luvulla. Vastakulttuurin yksilönvapautta korostavat piirteet olivat ehkä alussa niin hallitsevat, että tiukkapipoisia piirteitä oli vaikea huomata. Joka tapauksessa niillä vanhoilla radikaaleilla, jotka kauhistelevat nykyisen woke-kulttuurin ahdasmielisyyttä, on kovin valikoiva muisti.

–

***

Puritaanisuudesta tuli menestyvä vientituote vasta vastakulttuurin myötä. Progressiivisten aatteiden kyydissä puritanismi palasi muodonmuutoksen läpi käyneenä alkuperäisille syntysijoilleen vanhalle mantereelle. Sen nykyistä puhtaaksiviljeltyä muotoa sanotaan wokeksi, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeksi tai uusherännäisyydeksi. Wokella on aatteellisesta työkalupakistaan huolimatta vain vähän tekemistä marxilaisuuden tai jälkistrukturalismin kanssa. Tämän hetken muodikkaat akateemiset teoriat ovat lähinnä vulgarisoituja versioita huomattavasti syvällisemmistä ajatusrakennelmista. Olennaista ilmiössä ovat kristillishenkiset toiveet uudesta, synnistä puhdistetusta maailmasta.

Syntiä ei tietenkään enää kutsuta synniksi, vaan sillä on litania uusia nimiä kuten rasismi, transfobia, ableismi, misogynia ja niin edelleen. Uusien paheiden keksiminen tai pikemminkin paljastaminen innostaa ihmisiä verrattomasti, ja woke-puritanismin hekuma kumpuaa juuri siitä. Mikään ei ole viatonta, synti piilee jokaisessa arkielämän kolkassa. Vähemmistöjen sortoa etsivien suurennuslasin alle ovat joutuneet muun muassa yhteenlasku, Eskimo-puikot, pyöräily, aamiaismurot ja liikennemerkit. ”Rakenteellinen” ja ”systeeminen” epätasa-arvo ovat aikamme metafyysistä pahuutta: ne muodostavat aavemaisen, kaikkialla läsnä olevan ja kaikkeen vaikuttavan valtasuhteiden verkoston.

Woken olennaisiin piirteisiin kuuluu ristiriitainen suhde valtaan. Aikamme uusherännäinen käyttää pääosan valveillaoloajastaan bongaamalla yhteiskunnallista vallankäyttöä ja -käyttäjiä. Hän heiluttaa huonosti lukemaansa Foucaultia kuin Maon punaista kirjaa. Mutta samalla hän haaveilee suurimmasta mahdollisesta vallasta, moraalisesta vallasta. Hän haluaa muuttua suureksi syyttäväksi sormeksi, jonka osoittamaan suuntaan kaikki katsovat.

Vallan tuomitsemisen ja valtaan pyrkimisen taustalla on eliittien ylituotanto – tällä hetkellä yleislänsimainen ilmiö, jonka mekanismeja ovat tutkineet sosiologi Vilfredo Pareto ja historioitsija Peter Turchin. Kun nuoria korkeakoulutettuja on niin paljon, että vain harvalle heistä löytyy tilaa yhteiskunnan vihreämmiltä oksilta, he alkavat kapinoida vanhaa eliittiä ja sen arvoja vastaan ja äärimmillään julistavat koko vallitsevan elämäntavan vääräksi. He yrittävät tehdä itsensä tarpeellisiksi yhteiskunnan moraalinvartijoina. Woke ei ole ytimeltään poliittinen liike, vaan yhdistelmä uravalintaa ja uskonnollista kulttia.

Nuoret vasemmistoaktivistit pyrkivät liittoutumaan politiikan, median ja talouselämän vallankäyttäjien kanssa pakottaakseen omat arvonsa vallitseviksi, ja usein onnistuvatkin siinä. Liikeyritykset myötäilevät heitä joko huonon julkisuuden pelossa tai haistaessaan tilaisuuden tahkota rahaa uusilla poliittisilla trendeillä. Lisäksi wokesta on liike-elämässä tullut eräänlainen Veblenin hyödyke, johon käytetään rahaa pikemminkin moraalisen signaloinnin kuin voiton tekemisen takia. Signaalihan on uskottava vain jos sen tuottamiseen uhraa jotakin. Yhtiöiden omistajat ja johtajat haluavat poseerata aikaansa seuraavina hyvinä ihmisinä ja kilpailevat keskenään siitä, kuka tuhlaa eniten rahaa sädekehänsä kiillottamiseen.

Kone Oy:n Jussi Herlin selitti Talouselämän haastattelussa (17.6.2021), että feminismi ja intersektionaalisuus ovat ”ratkaisevia yritysten kilpailukyvylle”. Tässä voi olla perääkin, sillä kapitalistin näkökulmasta ihanteellinen kuluttaja on kaikista sidonnaisuuksista irtautunut maailmankansalainen, sukupuoleton mulatti jonka identiteetti rakentuu ostopäätösten varaan. Mutta ennen kaikkea woke-polven aatteet ovat ratkaisevia äveriään ihmisen turhamaisuudelle, joka ei tunne ideologisia rajoja. Jokainen suuren yrityksen johtoportaaseen kuuluva haluaa keinolla millä hyvänsä päästä markkinoinnin peruskurssin oppikirjaan esimerkkinä johtajasta, joka viisaudessaan ennalta näki mihin suuntaan maailma on menossa.

Niinpä aktivistit saavat erilaisia asiantuntijarooleja niin yksityisissä yrityksissä kuin julkisomisteisissa organisaatioissa. Heistä tulee ”monimuotoisuuskouluttajia”, kustantamoiden ”kokemuslukijoita” ja tiedostavien työpajojen vetäjiä. Heistä on muodostunut samanlainen maallikoiden asiantuntijaluokka, jonka H. L. Menckenin kuvaamat siveyskampanjoitsijat 1800-1900-lukujen taitteen Yhdysvalloissa muodostivat.

Moni muukin Menckenin havainto pätee nykypäivän puritaaneihin. Yhtenä amerikkalaisen puritanismin tunnusomaisena piirteenä Mencken piti vihaa kauneutta kohtaan ja valitteli erityisesti aikansa amerikkalaisen kirjallisuuden ikävyyttä eurooppalaiseen verrattuna. Hänen mukaansa puritaanisesta mielenlaadusta puuttuu esteettinen vaisto; puritaani ei kykene ymmärtämään kauneutta itseisarvona, hänelle kauneus voi parhaimmillaankin olla vain moraalin kuorrutusta. Puritaani suhtautuu epäillen kaikkeen hienostuneeseen, silmää miellyttävään ja taiten tehtyyn, sillä se voi vietellä pois ikuisten totuuksien parista. Usein hänestä kuoriutuu esteettinen vandaali, jonka suosimissa militantin paljaissa kirkkorakennuksissa seremonioita suorittavat papit ovat kuin putkimiehiä tai tallirenkiä.

Estetiikan vastaisuutta löytyy myös eurooppalaisista ilmastoaktivisteista, jotka liimaavat itsensä taidemuseon seinään ja roiskivat keittoa van Goghin maalauksen päälle. Kyseessä on moralistisen raivon ilmaus, syytös kaikkia kohtaan jotka kehtaavat nauttia auringonkukkien hehkuvista väreistä samalla kun napajäätiköt sulavat. Tällaiset tempaukset eivät kertaakaan ole kohdistuneet mihinkään nykytaiteen teokseen, ainoastaan kuolleiden valkoisten miesten tekemä taide kelpaa töhrittäväksi. Ketään ei nimittäin kiinnostaisi, ainakaan riittävän paljon, jos kuukautisverellä maalattu taulu tai muovipusseista koostuva installaatio sotkettaisiin. Ovatko aktivistit siis pohjimmiltaan korkeakulttuurielitistejä, jotka epäsuorasti myöntävät suuremman painoarvon maalaustaiteen klassikoille? Todennäköisemmin heitä harmittaa, että jotain ylipäätään pidetään hienompana ja korkeampana kuin jotain muuta, ja heidän kapinansa kohdistuu oikeasti kulttuurihierarkioihin eikä fossiilisten polttoaineiden käyttöön.

Puritaanin käyttövoimana on halu pudottaa kaikki samalle tasolle, hänen omalleen. Puritaaninen mielenlaatu voidaan määritellä varmuudeksi huonompien paremmuudesta ja pyrkimykseksi tehdä siitä johdonmukainen eettinen normisto. Tästä syystä taiteilija on niin eilisen kuin tämänkin päivän puritaanin vihollinen. Taiteilija on vuosisatojen mittaan vakiintuneessa länsimaisessa käsityksessä poikkeusyksilön arkkityyppi, joka on uskollisempi sisäiselle näkemykselleen kuin millekään ideologialle tai moraalisäännöstölle. Häneltä on totuttu sietämään sellaistakin käytöstä, jota muilta ei hyväksyttäisi. On ymmärretty, että taiteilija joutuu väistämättä törmäyskurssille sääntöjen kanssa yrittäessään tavoittaa jotain sääntöjen tuolle puolen jäävää – tunteita ja totuuksia, jotka eivät ole sanallistettavissa. Tämän sosiaalisen erityisaseman aikamme puritaani haluaa taiteen tekijöiltä kiihkeästi viedä, ja näin tukkia tärkeän vielä avoimen henkirei’än.

Suuri osa kulttuurikeskustelusta on muuttunut puntaroinniksi taideteosten ja niiden tekijöiden mahdollisesta vaarallisuudesta. Aivan vakavissaan pohditaan, onko oikein nauttia orjuutta puolustaneen tai juutalaisia vihanneen kirjailijan teosten lukemisesta – tajuamatta, että jo kysymyksenasettelu paljastaa kyvyttömyyden nauttia taiteesta ylipäätään. Teoksia arvioidaan sen perusteella mitä niissä ei ole: laulun sanoitusta moititaan kun siinä ei mainita ilmastonmuutosta, Tuntemattoman sotilaan uusi filmatisointi on pettymys koska siinä ei käsitellä naisten julmaa kohtelua sodassa tai äärioikeiston nousua nykyhetken Suomessa.

Paitsi esteettisesti sokeaa, tämän päivän poliittinen oikeaoppisuus on myös oudon aseksuaalista. Väite voi äkkiseltään kuulostaa oudolta, sillä aktivistien mielenkiinto navanalusasioihin on ilmeisen loputonta. Erilaiset seksuaaliset taipumukset luokitellaan pikkutarkasti ja niitä esitellään lehtikirjoituksissa, televisio-ohjelmissa ja julkisissa tempauksissa. Uuden moralismin rinnalla tosiaan kulkee seksin ja ruumiillisuuden karnevalisointi, joka näkyy kesäisin pride-viikon tapahtumissa ja näköjään jo perinteeksi vakiintuneessa ”tissiflashmobissa”. Jälkimmäisen tapahtuman taustalla on Cult Cunth -niminen feministinen aktivistiyhteisö, ja siinä joukko naisia yksinkertaisesti kokoontuu julkisille rannoille rinnat paljaina. ”Nännikapina” rakentuu sen tosiseikan ympärille, että naisilla on rinnat ja että niiden peittäminen julkisilla paikoilla on tähän saakka ollut normaali kulttuurinen käytäntö. Nyt käytännön väitetään olevan pahasta, koska se estää ”rintakehien neutraaliuden”.

Mutta lihan karnevalismissa ei ole kyse aisti-iloissa rypemisestä vaan ekshibitionistisesta teatterista. Sen ei ole tarkoitus kiihottaa eikä innostaa pariutumiseen – mitä rumempi, ylipainoisempi ja epämuotoisempi esiintyjä on, sen parempi. Se ei ole erotiikkaa eikä edes pornoa. Tärkeintä on esitellä omia rintoja, takapuolta, kalvakkaa ihoa ja hyllyviä vatsamakkaroita, tai ainakin puhua niistä koko ajan. Yksilö etsii identiteettiään kaikkialla tursuavan lihan massasta ja lukemattomien sukupuolten supermarketista.

Loputtoman itsensä etsinnän ja esittelyn keskellä seksi on korkeintaan sivuseikka. Keskittyessä omiin vapauksiin, oikeuksiin ja emansipaatioon ei juuri jää aikaa ihastua tai kiihottua jostakusta toisesta. Ja kun kiihkeästi etsitty identiteetti pelkistyy navan alapuoliseen biomassaan, katoaa kaikki se arvoituksellisuus ja vihjauksenomaisuus, josta erotiikka varsinaisesti rakentuu. Jäljelle jää inhorealismi, paljas liha joka lätkäistään eteen kuin laitosruokalan annos.

Karnevaali-sanan etymologia palautuu keskiaikaisen latinan ilmauksiin carnem levare ja carnem vale, jotka tarkoittavat lihan pois ottamista ja hyvästijättöä lihalle. Karnevaaleja vietettiin alkujaan paastokauden edellä. Seksiaiheisten yleisötapahtumien ja performanssien aikakaudella yksityistä lempeä on yhä vähemmän. Kyselytutkimusten perusteella nuoret ovat paljon vähemmän kiinnostuneita seksistä kuin edellisen sukupolven edustajat, ja seksin määrä on laskenut niin parisuhteissa kuin niiden ulkopuolella. Syntyvyyden lasku on yleiseurooppalainen trendi, ja Suomessa se laski tilastohistorian matalimmalle tasolle vuonna 2023. Ehkä lihan räikeä esillepano on sukupuuttoa pohjustava rituaali.

–

Timo Hännikäisen ”Ennen ukkosta” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–