Ennen ukkosta – Timo Hännikäisen haastattelu

Timo Hännikäisen esseekokoelma ”Ennen ukkosta” ilmestyi Kiukaan julkaisemana alkuvuodesta. Kirja on saatavilla kustantajan verkkokaupasta. Sarastus haastatteli Hännikäistä uuden kirjan aihepiiristä. Haastattelun on tehnyt Mikael Karjula.

–

Melkein kaikki aiemmat esseekokoelmasi ovat käsitelleet jotakin yhtenäistä aihetta tai aihepiiriä. ”Ennen ukkosta” taas sisältää hyvinkin kirjavia aiheita. Koostuuko se pidemmällä aikavälillä kirjoitetuista teksteistä?

Jotkut kirjan esseet rakensin pöytälaatikossani pitkään lojuneen aineiston pohjalta, mutta suurimman osan kirjoitin juuri tätä kokonaisuutta varten. Työmetodi oli kyllä useimpiin muihin kirjoihini verrattuna käänteinen. Yleensä olen rakentanut kokonaisuuden jonkin selkeän keskusteeman ympärille, nyt keskusteema syntyi yksittäisten tekstien kirjoittamisen myötä. Keskusteema on myös melko löyhä, se on pikemminkin tunnelma tai ilmapiiri kuin mikään selkeästi jäsentyvä asia. Halusin kuvata painostavaa odotuksen tunnetta, joka vallitsee Suomessa ja länsimaissa ylipäätään, ja tarkastella erilaisia kollektiivisen sielunelämän ilmiöitä tällä hyvin epävarmalla hetkellä. Tähänastisen elämäni aikana suursodan uhka ei ole koskaan ollut yhtä konkreettinen, eivätkä politiikan vastakkainasettelut näin kärjistyneitä. Sivilisaatio ylipäätään on kiihtyvässä käymistilassa, ja halusin tiivistää jotakin näistä tunnelmista kirjalliseen muotoon.

–

Kirjan ensimmäinen essee ”Torakan valtakunta” on aiheensa puolesta ehkä yllättäväkin. Se käsittelee masennusta sekä omakohtaisesta näkökulmasta että sosiaalis-kulttuurisena ilmiönä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se on jonkinlainen avainteksti kokoelmassa. Depression teema kulkee pinnan alla useimmissa muissakin kirjoituksissa.

Olet oikeassa. Masentuneen mielentilalle on ominaista näköalattomuus, myönteisten näköalojen puute. Tässä mielessä masennus on koko länsimaisen sivilisaation sairaus, paljon kokonaisvaltaisempi kuin mitkään tilastot kertovat. Minusta länsi elää kroonisessa masennustilassa, jota yritetään lääkitä yhä epäuskottavammilla kannustuspuheilla. Poliitikkojen tehtävänä on kertoa äänestäjille kauniita ja myönteisiä asioita, jotta he vaivautuisivat uurnille seuraavissakin vaaleissa. Asiantuntijoita palkataan kiistämään ongelmien olemassaolo.

Masennus ei johdu todellisuudentajun puutteesta tai vääristä asenteista. Oikeasti tulevaisuudenuskolle ei ole painavia perusteita nykyhetkessä. Väestön ikääntymisen ja massamaahanmuuton ristipaine rapistuttaa vääjäämättä kaikkia yhteiskunnan perusinstituutioita. Kouluopetuksen vaatimustasoa lasketaan, kun uusi oppilasaines ei enää pärjää. Jengiytymistä ja rikollisuuden kasvua seuraa asuinalueiden eriytyminen, kun varakkaat muuttavat turvallisemmille alueille. Euroopassa on jo pääkaupunkeja, joiden väestöstä suurin osa koostuu muualta muuttaneista, eikä paljoakaan ole tehty sen eteen, ettei Helsinki seuraisi perässä. Demografinen muutos etnisine yhteenottoineen, kommunikaatio-ongelmineen ja muine seurauksineen halvaannuttaa täkäläiset yhteiskunnat jo kauan ennen kuin ilmastonmuutoksen uhkakuvat ehtivät toteutua.

Globaalissa mittakaavassa tilanne on vielä lohduttomampi. Ennen kuin maapallon väkiluku kääntyy ennustusten mukaiseen laskuun, se ehtii kasvaa kymmeneen miljardiin tämän vuosisadan lopulla. Niin ylikansoitetussa maailmassa melkein koko elonkehä on valjastettu ravinnontuotantoon, ja maapallon kyky sitoa kasvihuonekaasuja laskee koko ajan. Samalla liikaväestön virta väestökehitykseltään negatiivisiin maihin jatkuu.

Apokalyptisten kehityskulkujen luetteloa voisi jatkaa, mutta se tuskin on vaivan arvoista. Lyhyt selvänäköinen vilkaisu ympäröivään maailmaan riittää osoittamaan, että niin masennus kuin sen hysteerinen torjunta ovat perin ymmärrettäviä ilmiöitä.

–

Onko ”masentuneen selvänäköisyys” ihmiselle mahdollinen asennoitumistapa, ja onko siitä hyötyä jos tulevaisuudelta ei ole odotettavissa mitään hyvää?

Joissakin psykologisissa tutkimuksissa on todettu, että masennuksesta kärsivät koehenkilöt huomaavat muita helpommin, milloin heille valehdellaan. He kiinnittävät tarkemmin huomiota ilmeisiin ja pieniin eleisiin, jotka paljastavat keskustelukumppanin todelliset tarkoitusperät. Luulen tämän johtuvan depressioon kuuluvasta sisäisestä turtumuksesta. Kun ei ole emotionaalisesti mukana tilanteessa, näkee manipulointiyritysten läpi. Masennus on patologinen tila, mutta tuottaa tällaista selvänäköisyyttä.

En väitä, että ilman kauniita valheita ja illuusioita voisi tai pitäisi elää. Mutta pitää valita omat illuusionsa eikä tyytyä sellaisiin, joita yhteiskunta tai tajuntateollisuus meille tyrkyttävät. Masennukseen voi suhtautua henkisenä tulikokeena, joka polttaa pois epäolennaisen ja auttaa keskittymään siihen, mistä löytyy merkitystä. Siksi se pitäisi käydä läpi eikä torjua tai käsitellä pelkkänä lääketieteellisenä ongelmana.

Tulevaisuudessa on parasta se, että sitä ei ole olemassa. Me emme varmuudella tiedä millainen se on ja onko valinnoillamme mitään merkitystä sen kannalta. Menneisyys ja nykyhetki ovat ainoat varmat kiintopisteet sekä yksilölle että yhteisölle. Omien kokemusten lisäksi yhteinen historia, kulttuuri ja traditiot ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme. Nykyhetki taas on ulottuvuus jossa toimimme, ja tärkeää on se mitä voi tehdä nyt. Olemme koko ajan jonkin pyhän äärellä, ja se on olennaista vaikka sillä ei olisi tulevaisuutta.

–

Suomen kieli ja suomalainen kulttuuri ovat sinulle tällaisia pyhiä asioita?

Minulle ne ovat yhtä. Suomalainen kulttuuri kuolee sitten kun viimeinen suomea puhuva kuolee. Suomalaisen identiteetin historia on pitkälti suomen kielen kehittämisen historiaa, eikä historiamme ole missään yhtä selvästi ja kokonaisvaltaisesti läsnä kuin kielessä. Ehkä juuri tästä syystä tunnen aina melkein fyysistä tuskaa kun joku käyttää suomen kieltä kömpelösti. Se on kuin hammasta vihlaisisi.

Nykyinen välinpitämättömyys suomen kieltä kohtaan korostaa minun silmissäni sen pyhyyttä. Opetus- ja kulttuuriministeriön viimeisimmässä kulttuuripoliittisessa selonteossa ei mainita sanallakaan suomen kieltä tai suomenkielisyyttä. Vantaan kaupunki ylpeilee sillä, että siellä puhutaan 122:ta eri kieltä – ikään kuin siinä, että kukaan ei ymmärrä toistensa puhetta, olisi jotain ylpeilyn aihetta. Kielen vaaliminen on nyt entistä enemmän jokaisen velvollisuus, koska julkinen valta ei siitä tunnu välittävän. Tavallinen kansalainen voi tietysti tehdä aika vähän, mutta ainakaan ei kannata asioida yhdessäkään ravintolassa, jonka henkilökunta puhuu pelkkää englantia.

–

Uuden kirjan esseistä kaksi, ”Kustantajan mietteitä” ja ”Vihapuhetta”, kertovat että olet huolissasi myös kulttuurin ja etenkin kirjallisuuden muuttumisesta sisäsiistiksi ja riskittömäksi. Mistä tällainen kehitys mielestäsi johtuu?

Kirjallisuudessa yksi merkittävä syy on suhteeton naisvaltaisuus. Neljä viidesosaa julkisuudessa näkyvistä kirjailijoista on naisia, samoin kustannustoimittajista, ja sen myötä myös selvä enemmistö lukijoista. Tämän päälle vielä äänekäs julkinen rummutus naiskirjailijoista, naisnäkökulmista ja niin edelleen. Jostain syystä puheet sukupuolikiintiöistä loistavat poissaolollaan näin räikeästä epätasapainosta huolimatta. Välillä kyllä ihmetellään ja paheksutaan, miksi miehet eivät lue kirjoja. Miksi lukisivat, kun niitä kirjoittavat enimmäkseen naiset toisille naisille. Mieskirjailijoista julkisuuteen nostetaan lähinnä sellaisia, jotka tietoisesti pyrkivät vetoamaan naislukijoihin. Heidän niljakas opportunisminsa on niin läpinäkyvää, että ihmettelen, ostaako edes naisyleisö heidän tuotoksiaan.

Kun kirjallisuudesta tulee naisvaltaista, siitä katoaa vaara, haastaminen, transgressio, yhteiskunnanvastaisuus – ylipäätään kaikki mikä tekee kirjallisuudesta houkuttelevaa miesten silmissä ja yleisesti merkittävää. Aletaan keskittyä identiteetin, traumojen, itsemäärittelyn ja ihmissuhdesolmujen kaltaisiin aiheisiin. Tälle ajalle ominaista on, että kustantamojen katalogeissa kirjauutuuksia mainostetaan ”pysäyttävinä”, ”järkyttävinä” ja ”ravisuttavina”, vaikka ne ovat mahdollisimman kaukana mistään sellaisesta.

Toinen syy on amerikkalaisperäinen itsensä tuotteistamisen kulttuuri. Tämä on ennen kaikkea nuoremman polven ongelma, koska he ovat kasvaneet siinä ja sisäistäneet sen. Kirjat kirjoitetaan yhä enemmän julkisuusprojektin välineiksi, markkinoimaan ne kirjoittanutta henkilöä. Niiden sisällön käsittely julkisuudessa on yhä pinnallisempaa, kun oikeiden kriitikoiden rivit harvenevat ja aukot paikataan tavallisilla toimittajilla ja juuri pinnalla olevilla kulttuuriturhakkeilla. Tällainen ilmapiiri tuottaa kirjailijoita, jotka eivät kirjoita riviäkään miettimättä, mitä kustannustoimittaja, kollegat, sosiaalisen median huutosakit ja trendejä haistelevat toimittajat siitä ajattelevat.

–

Kykenevätkö pienemmät kustantajat tarjoamaan vaihtoehdon kirjallisuuden yleiselle kehitykselle?

En mielelläni jaa kirjallisuutta ”valtavirtaan” ja ”vaihtoehtoon”. Terveessä tilanteessa molemmilla alueilla syntyy lukemisen arvoisia teoksia, ja marginaalissa syntynyt voi ennen pitkää olla valtavirtaa. Ongelmana on, että nykytilanne ei ole terve. Suuret kustantamot, jotka ennen toimivat kirjallisuuden kivijalkoina, ovat nykyään tasapaksuuden ja karkean kaupallisuuden tyyssijoja. Kirjallisuuden valtavirta ei koskaan ole ollut näin heikkotasoista, ja melkein kaikki mielenkiintoinen tulee lukijoiden saataville pienten ja keskisuurten toimijoiden kautta.

–

Kirjan päätösesseessä kokoat ajatuksiasi Ukrainan sodasta ja sen vaikutuksista kansainväliseen politiikkaan. Kirjoitat: ”Keskeneräisestä sodasta on vaikea kirjoittaa kokoavasti. Jokainen kehityskulku, joka nyt näyttää ilmeiseltä, voi ensi viikolla kääntyä päinvastaiseksi.” Kirjoituksen valmistumisen jälkeen on ehtinyt taas tapahtua paljon. Mitä ajattelet Trumpin pyrkimyksistä rauhansopimukseen ja muusta viime kuukausien kehityksestä?

Itse sota jauhaa paikoillaan paljolti entiseen tapaan, mutta kansainvälisen politiikan asetelmat ovat muuttuneet tämän vuoden aikana radikaalisti. Länsi oli yhtenäinen sodan alussa, tai ainakin vaikutti siltä, mutta nyt sen hajanaisuus on käynyt ilmeiseksi kaikista komeista julkilausumista huolimatta. Euroopan Nato-maat keskittyvät pelokkaina seuraamaan Yhdysvaltojen liikkeitä sen sijaan, että kokoaisivat päättäväisesti rivinsä. Monissa päättäväisesti toimivissa maissakin on vahvoja oppositiovoimia, jotka vaativat eskalaation välttämistä tai jopa Venäjän kanssa sopimista. Saksa on tästä selvin esimerkki.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on tällä hetkellä sekoitus kyynistä omaneduntavoittelua ja ällistyttävää naiiviutta. Trumpin hallinto tuntuu uskovan, että Venäjä pyrkii rauhaan ja että sen kanssa voi neuvotella kuten tavallisen valtion kanssa. Oikeasti Putin ei halua lopettaa sotaa, eikä edes voisi vaikka haluaisi. Hän ei voi kotiuttaa armeijaansa, sillä satojen tuhansien katkerien ja traumatisoituneiden veteraanien päästäminen siviiliin olisi autoritaariselle hallinnolle liian suuri sisäpoliittinen riski. Lisäksi Venäjän talous on sidottu sodankäyntiin ja sen väestölle on syötetty militaristista propagandaa toistakymmentä vuotta. Niinpä Putinin on pakko jatkaa huonosti sujuvaa, raskaita tappioita tuottavaa sotaa. Ainoa ulospääsytie olisi ehkä lännen suostuminen kaikkiin Kremlin vaatimuksiin ja Ukrainan alistamiseen vasallivaltioksi. Sen jälkeen olisi käytävä jonkin toisen kohteen kimppuun, ehkä Moldovan tai Baltian maiden. Venäjä on käytännössä hävinnyt Ukrainassa; alkuperäisiin suunnitelmiin verrattuna sota on sujunut katastrofaalisen huonosti. Mutta Venäjä kykenee kyllä jatkamaan sotaa ja tarvittaessa laajentamaan sitä. Neuvotteluissa se pelaa aikaa käyttämällä perinteistä venäläistä taktiikkaa: vaaditaan lisää sitä mukaa kun aiempiin vaatimuksiin suostutaan. Jos Trump kyllästyy ja vetäytyy koko konfliktista, se on Venäjälle vain hyödyksi.

–

Varsinkin viime aikoina olet arvostellut jyrkästi kansallispopulistisen oikeiston luottamusta Trumpiin.

Olen aina pitänyt Trumpia idioottina. Hän on vulgaari, älyllisesti erittäin rajoittunut tyyppi. Hän on sitä myös taloudessa, jota yleensä pidetään hänen vahvana alueenaan. Trump selvästi pitää taloutta nollasummapelinä, jossa hyvän kokonaismäärä on rajallinen ja jakautuu vahvimman oikeudella. Tämä lienee perua hänen taustastaan kiinteistökaupassa, jossa tosiaan kilpaillaan rajallisista resursseista – maata ei valmisteta enää. Trump mielistelee niitä joita pitää vahvoina ja kovistelee niitä joita pitää heikkoina, kuten hänen suhtautumisensa Putiniin ja Zelenskyihin osoittaa.

Pidin kuitenkin mahdollisena, että Trump on hyödyllinen idiootti, että hänen toimintansa saattaa sysätä liikkeelle myönteisiä kehityskulkuja. Ja on se toki mahdollista vieläkin. Hänen häilyvä ulkopolitiikkansa voi lopulta saada Euroopan ryhdistäytymään ulkoisen uhan edessä. Hän saattaa myös itsekeskeisyytensä takia loukkaantua Putinille niin verisesti, että kääntyy tätä vastaan. Trump on kaaosagentti, jonka aiheuttama sekasorto voi viime kädessä olla herättävä ja vahvistava tekijä.

Trumpin ihailijat Yhdysvalloissa ja muualla eivät kuitenkaan ajattele näin. MAGA on eräänlainen uskonnollinen kultti, jossa Trump on messiashahmo. Trumpilainen uskoo, että presidentin älyttömimpienkin päätösten taustalla on jokin monimutkainen suuri suunnitelma, jota tavallinen kuolevainen ei voi ymmärtää. Trump on heille neliulotteisen shakin mestari, joka osaa laskea ja ennakoida siirtojensa kaikki vaikutukset. Lopulta kaikki kääntyy hyväksi, pitää vain uskoa lujasti. Heidän mieleensä ei juolahda, että kenties hulluudessa ei olekaan mitään metodia.

Mitä tahansa Trumpista sanotaankin, hän ei ainakaan ole perinteinen autoritaarinen johtaja, joka palauttaa maansa järjestykseen rautaisin ottein. Hän varmaankin haluaisi olla sellainen, mutta häneltä puuttuu diktaattorin johdonmukaisuutta ja lujuutta, ja siksi hän saa aikaan lähinnä epäjärjestystä. Hän on jo onnistunut kääntämään monet liike-elämän ja oikeusjärjestelmän edustajat itseään vastaan, mikä voi johtaa hänen kukistumiseensa. Tämä jää yleensä tajuamatta Trumpin kiivaimmilta kannattajilta ja vastustajilta – jotka ovat molemmat omalla tavallaan yhtä sokeita.

–

”Ennen ukkosta” on kuudestoista julkaistu teoksesi. Mitä kirjallisia suunnitelmia sinulla on tulevaisuudessa?

Tuleva kesä kuluu käännöstöiden parissa. Minulta tilattiin käännös John Grayn The New Leviathans -kirjasta, ja sen parissa on ollut ilo työskennellä. Gray on yksi harvoista valtavirran tunnustamista nykyajattelijoista, joita ehdottomasti kannattaa lukea, eikä yksikään hänen teoksistaan ole vielä ilmestynyt suomeksi. Graylla on vielä parempiakin kirjoja kuin New Leviathans, mutta siitä on hyvä aloittaa, koska se on erittäin ajankohtainen. Gray-käännöksen lisäksi olen korjaamassa vanhaa Oscar Wilde -käännöstäni Naamioiden totuus ja muita esseitä, joka ilmestyi alkujaan vuonna 2008 ja jota ei löydy enää kirjastoistakaan kuin muutama kappale. Tarkoitus on julkaista uusi editoitu laitos tulevana syksynä. Lisään siihen myös käännöksen Wilden esseestä ”Pen, Pencil, and Poison”, joka puuttui alkuperäisestä valikoimasta.

Seuraava oma kirjoitustyöni on kulttuuriaiheinen kirja, joka on hautunut mielessä vuosikausia. Se on eräänlainen yhteenveto kaikesta, mitä ajattelen taiteesta, estetiikasta, suomalaisen kulttuurin tilasta ja sen sellaisesta. Tällaisista aiheista kirjoitain kaikkein mieluiten, ja niiden välityksellä voi käsitellä kaikenlaista muutakin.

–

Timo Hännikäisen ”Ennen ukkosta” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.