Ääniä erämaasta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Perinteikäs Penguin-kustantamo jatkaa Yukio Mishima -käännöstensä sarjaa, joka on laajentanut länsimaisen lukijakunnan kuvaa japanilaiskirjailijan tuotannosta. Viime vuosina ovat ilmestyneet Nō-näytelmistä vaikutteita saanut romaani The Frolic of the Beasts, surrealistinen pulp-romaani Life for Sale ja tieteisromaani Beautiful Star. Mishiman syntymän 100-vuotispäivän tienoilla ilmestynyt novellikokoelma Voices of the Fallen Heroes and Other Stories sisältää 1960-luvun novellituotantoa ja toimii läpileikkauksena kirjailijalle läheisimmistä aiheista ja teemoista.

Vaikka Mishima tunnetaan paremmin romaaneistaan ja näytelmistään, hän herätti ensimmäisen kerran kirjallisuuspiirien huomion novelleillaan 1940-luvun lopulla, ja uransa aikana hän ehti kirjoittaa niitä lähemmäs parisataa. Useimmat niistä ilmestyivät sanoma- ja aikakauslehdissä – kuten sivumennen sanoen monet Mishiman romaaneistakin, sillä romaanien lukeminen jatkokertomuksina oli ja on yhä suosittua Japanissa. Joistakin yksittäisistä novelleista on tullut huomattavan kuuluisia, esimerkkinä vuonna 1961 ilmestynyt ”Yūkoku” eli ”Isänmaallisuus”, jonka katsotaan ennakoineen Mishiman rituaali-itsemurhaa ja josta Mishima ohjasi itse elokuvaversion vuonna 1966.

Uuden valikoiman neljästätoista novellista varhaisin on ilmestynyt 1961 ja myöhäisin 1969, vuotta ennen Mishiman kuolemaa. Ne heijastavat aikakautta, jolloin Mishiman kirjallinen maine oli huipussaan ja jolloin länsimaiset kulttuurivaikutteet valtasivat Japanissa alaa ennennäkemättömällä vauhdilla. Länsimaistumisen vastavoimana toimi japanilaisten uudelleen herännyt kansallinen ylpeys. Toisen maailmansodan jälkeen japanilaiset olivat pitkään pitäneet kotimaataan takapajuisena: akateemisessa maailmassa korostettiin kansainvälisyyttä, ikivanhoja taideaarteita myytiin ulkomaille polkuhintaan ja Eurooppaa pidettiin ihanteena jota kohti kehittyä. Mutta 60-luvulla tapahtui käänne pitkälti Japanin talousihmeen vaikutuksesta. Japanin erityisyyttä alettiin taas korostaa, vanhat japanilaisen kansatieteen klassikot kaivettiin taas esiin ja shintolaisuuden arvostus koki uuden nousun.

Mishimassa 60-luvun ristiriidat ruumiillistuivat jyrkkinä. Nationalismistaan huolimatta Mishima oli hyvin länsimaisesti suuntautunut kirjailija: hän kaipasi tunnustusta lännessä ja toivoi mahdollisimman monen kirjansa ilmestyvän eurooppalaisille kielille käännettynä. Vaikkapa ystäväänsä ja kilpailijaansa Yasunari Kawabataan verrattuna Mishima on länsimaiselle lukijalle helposti lähestyttävä, sen verran näkyviä eurooppalaisesta romantiikasta ja modernismista otetut vaikutteet hänen tuotannossaan ovat. Toisaalta Japanin erityisyys korostuu hänen teoksissaan tarkkana perinteisten kansanmenojen ja uskonnollisten rituaalien kuvauksena, sekä suorina vaikutteina Nō-teatterin kaltaisista klassisista japanilaisista taidemuodoista, joille Mishima pyrki antamaan modernit puitteet.

Japanilaisen ja länsimaisen perinteen ristivedon aistii varsinkin yliluonnollisia aineksia sisältävissä, kauhukertomuksen suuntaan kallistuvissa novelleissa. ”Liput” (”Tickets”) nojaa japanilaiseen kummitustarinan perinteeseen, mutta sen psykologiset ulottuvuudet ovat tyypillisempiä vastaaville eurooppalaisille kertomuksille. ”Kumppanit”-novellin (”Companions”) miljöönä on dickensiläinen Lontoo, mutta kertojan kylmän asiallinen sävy, joka säilyy siirryttäessä tavallisesta tavattoman piiriin, on japanilaiselle lähestymistavalle ominainen, eikä luultavasti kukaan länsimainen kirjailija ole tavoittanut sitä yhtä puhtaasti.

Novellien tapahtumat puolestaan välittävät synkän kuvan länsimaisuuden vaikutuksesta japanilaiseen elämänmenoon. Kulttuuri-imperialismin uhreja ovat erityisesti nuoret, joiden elämässä karkea materialismi, nautintokeskeisyys ja ihmissuhteiden kaupallistuminen räikeimmin näkyvät. ”Autot”-novellissa (”Cars”) teini-ikäinen tyttö tarjoaa kehonsa keski-ikäiselle keikarille, joka on luvannut ostaa hänelle urheiluauton. Päähenkilön fetisistinen suhde autojen teknisiin yksityiskohtiin tuo mieleen J. G. Ballardin romaanin Crash (1973), jossa erotiikan ja teknologian kytkös kärjistetään äärimmilleen. ”Kuu” (”Moon”) kuvaa nuoria jazzintoilijoita, jotka kokoontuvat hylättyyn kirkkoon tanssimaan ja käyttämään huumeita. Päihtymystilassaan he leikkivät olevansa kodinkoneita – alitajuntakin on kulutushyödykkeiden valtaama. ”Heidän silmänsä näyttivät unelmista täysiltä”, kertoja kommentoi, ”mutta he eivät unelmoineet mistään.”

Nuoria kuvaavissa novelleissa keskeinen teema on nuoruuden mahdollisuuksien valuminen hukkaan, nuoruuden tyhjeneminen rappiollisiin elämänvalintoihin tai pikaistuksissa tehtyihin ääriratkaisuihin. Usein syypäänä on ympäröivä yhteiskunta tai vanhempien ihmisten kyyninen manipulaatio. Erityisen mielenkiintoinen on novelli ”Tosirakkautta aamunkoitteessa” (”True Love at Dawn”), jonka tematiikka ja juonenkäänteet muistuttavat Mishiman romaania Kunnia on katkera juoma (1963). Vanhempi pariskunta viettelee nuoren opiskelijan ja tämän tyttöystävän herättääkseen henkiin oman keskinäisen intohimonsa ja elääkseen oman nuoruudenhuumansa uudelleen. Eroottisena pelinä alkanut hanke päättyy väkivaltaiseen tragediaan.

”Tosirakkautta aamunkoitteessa” ja moni muukin valikoiman kertomus heijastelee Mishiman omaa sisäistä konfliktia, jonka ytimessä oli vanhenemisen kauhu. Kauneus, joka Mishiman mielessä yhdistyi nuoruuteen ja puhtauteen, oli kirjailijalle niin hallitseva pakkomielle, että se johti hänet pohdintoihin kauneuden tuhoamisesta sen suurimman kukoistuksen hetkellä. Kultainen temppeli -romaanin (1956) ja ”Riikinkukot”-novellin (”Peacocks”) päähenkilöt ovat sukulaissieluja. Kultaisen temppelin Mizoguchi haluaa polttaa vanhan buddhalaisen temppelin, johon tuntee selittämätöntä sisäistä yhteyttä, koska ilman traagista loppua temppeli olisi vain ”jättiläismäinen ei-mikään”. ”Riikinkukkojen” Tomioka haaveilee ihailemiensa riikinkukkojen teurastamisesta, sillä vasta kuoleman hetkellä niiden kauneus voi täydellistyä ja tulla ikuiseksi.

Mutta kyse on muustakin kuin sairaalloiseksi venytetystä estetismistä. Mishiman tuska kauneuden rapistumisesta sai laajemmat, poliittiset mittasuhteet. Samaistuessaan voimakkaasti Japanin kulttuuriperintöön hän koki siihen kohdistuvan uhan henkilökohtaisena. Oman ruumiin heikkenemisestä ja isänmaan alennustilasta tuli yksi ja sama vihollinen, jonka voittaminen vaati äärimmäisiä, paradoksaalisia keinoja.

Mishiman myöhäiskauden maailmankuvaa valaisee tehokkaimmin valikoiman niminovelli. Se kuvaa perinteistä buddhalaista rituaalia, jossa kutsutaan esiin vainajien henkiä. Paikalle ilmaantuu yllättäen joukko nuorten sankarivainajien henkiä: vuoden 1936 vallankaappausyritykseen osallistuneita upseereja ja toisen maailmansodan kamikaze-lentäjiä. He ovat isänmaallisen uhrauksensa takia saaneet paikan kansakunnan suojelushenkien joukossa, mutta eivät ole tyytyväisiä. He lausuvat yhteen ääneen tuomionsa modernin Japanin mitättömille ihanteille, ahneudelle ja henkiselle velttoudelle:

–

Kaksinkertaisesti kuihtunut kauneus hallitsee maailmaa.

Vain ilkeämielistä totuutta pidetään totena.

Autot moninkertaistuvat, narrimainen vauhti raastaa ihmisen henkeä.

Mahtavia rakennuksia nousee, mutta oikeamielisyys romahtaa.

Niiden ikkunat hohtavat turhautuneen intohimon

keinoteikoista valoa.

Aurinko nousee päivä toisensa jälkeen savusumun keskellä.

Tunteet tylsyvät ja terävät kulmat kuluvat pehmeiksi.

Intohimoinen ja sankarillinen henki on kadonnut.

–

Runomuotoinen valitus muuttuu syytekirjelmäksi keisari Hirohitolle, jonka henget tuntevat pettäneen heidät. Toisen maailmansodan jälkeen keisari kiisti liittoutuneiden vaatimuksesta pitämässään radiopuheessa oman jumaluutensa ja ilmoitti olevansa kuolevainen ihminen. Tätä henget eivät voi hyväksyä, koska he uhrasivat elämänsä uskollisuudesta keisarille ja heidän mielestään keisarin jumaluus on Japanin itseymmärryksen perusta, jota ilman koko maa jää tuuliajolle.

”Sankarivainajien äänet” aiheutti ilmestyessään vuonna 1966 jonkinmoisen skandaalin. Vasemmisto tuomitsi novellin taantumuksellisena yrityksenä herättää henkiin militaristinen kansallismystiikka, oikeisto puolestaan tuohtui siitä, että Mishima kehtasi arvostella keisaria. Mishima kykeni kirjoituksillaan vaistomaisesti osumaan maansa kulttuurisiin kipupisteisiin, joista tärkeimpiin kuuluu keisari-instituutio. Enemmän kuin poliittinen julistus, ”Sankarivainajien äänet” on valaiseva kuvaus siitä, miten japanilaiset keisariinsa suhtautuivat ja monilta osin edelleen suhtautuvat. Yksi ääneen päästetyistä vainajista, vuoden ’36 vallankaappausyrityksen jälkeen teloitettu nuori upseeri, kuvailee mielikuvaansa keisarista:

Hänen Majesteettinsa, ylimmän komentajamme hahmo valkoisen hevosen selässä valtakunnan lepattavien lippujen alla, siellä kentän keltaisessa tomussa, missä komeat manööverit suoritettiin – tuo pieni, etäinen hahmo, ihmisen muodon ottanut jumala jonka puolesta kuolisimme ilomielin, oli painunut polttomerkin tavoin sydämiimme. Tuo jumala oli pieni, kaukainen, kaunis ja puhtautta säteilevä. Aivan kuten tähtikokardi meille annetuissa sotilaslakeissa.

Japanin kansallisen mytologian mukaan keisarit muodostavat yhtenäisen perimyslinjan, jonka alkupiste on itse auringonjumalatar Amaterasu. Shintolaiseen uskontoon kytkeytyvän alkuperän takia keisari on säilyttänyt seremoniallisen asemansa koko Japanin historian ajan, silloinkin kun hänen todellinen valtansa on ollut vähäinen. Virallistetun aseman keisarinpalvonta sai Meiji-restauraation aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun shintolaisuudesta muokattiin valtiollinen kultti. Meiji-kausi oli nopean modernisaation aikaa, ja arkaainen käsitys jumalkeisarista oli erottamaton osa nykyaikaisen kansallisvaltion syntyä Japanissa.

Keisaria kunnioitettiin ja palvottiin etäältä; hän ei edes puhunut suoraan kansalaisille ennen kuuluisaa sodanjälkeistä radiopuhettaan. Moni japanilainen uskoi, että keisaria ja aurinkoa ei kumpaakaan voinut katsoa suoraan, koska molempien säteilemä valo oli sokaisevan kirkas. Vaikka keisari ei enää virallisesti ole jumala, japanilaisten häneen kohdistamansa kunnioitus on hartaampaa ja ehdottomampaa kuin missään muussa perustuslaillisessa monarkiassa.

Myös Mishimalle japanilainen nationalismi oli enemmän uskonto kuin poliittinen katsomus. Hänen kiihkeä samaistumisensa keisari-instituutioon johtui juuri siitä, että keisari oli pikemminkin myyttinen kuin poliittinen hallitsija. Keisarin arvo kansakunnan peruskivenä oli riippumaton hänen varsinaisesta poliittisesta vallastaan, joten hän ilmensi puhtaita ihanteita raadollisen politiikan ja häilyvän yleisen mielipiteen keskellä. Kun Mishima rikkoi vahvaa tabua moittimalla novellinsa välityksellä keisaria, hän ei suunnannut kritiikkiään keisari-instituutioon, vaan yksittäisen keisarin ratkaisuun, jota hän piti pitkän tradition vastaisena. Hän toimi kuin katolilainen, joka saattaa arvostella paavia mutta hyväksyy hänen asemansa.

Heijastellessaan Mishiman omia katsomuksia ja sisäisiä ristiriitoja ”Sankarivainajien äänet” on syvästi henkilökohtainen novelli. Sama pätee vuonna 1966 ilmestyneeseen kertomukseen ”Erämaasta” (”From the Wilderness”), jonka päähenkilö on Mishima itse. Se perustuu tositapaukseen, jossa häiriintynyt ihailija murtautui Mishiman kotiin keskustellakseen kirjailijan kanssa. Tunkeilijan kohdatessaan novellin Mishima tuntee katsovansa omaa varjoaan. Hän näkee yksinäisyyden sairastuttaman nuoren miehen, jonka sairaudessa on jotain luotaantyöntävää ja samalla tuttua:

Olen aina tuntenut tiettyä vastenmielisyyttä äärimmäisen yksinäisiä ihmisiä kohtaan ja pyrin välttelemään heitä; mutta sieluni, joka kirjoituksissani ilmenee, vierailee päivin ja öin juuri sellaisten ihmisten luona. Jos saisin valita, eläisin iloisen ja pirteän, vitsailusta nauttivan väen keskuudessa. Siitä huolimatta tuntuu, että jokin toinen minuus, minulle tuntematon ”minä”, kuin nuhjuiseen pukuun sonnustautunut sosiaalityöntekijä, tekee jatkuvasti synkeitä kierroksiaan yksinäisestä talosta toiseen.

Mishiman taloon tunkeutunut nuori mies on tullut ”valtavasta erämaasta, joka ympäröi olemiseni metropolia”. Mishima oli menestynyt kirjailija, perheellinen ja hyvin verkostoitunut mies, mutta tutkimaton erämaa, hänen pohjimmainen ulkopuolisuutensa, oli hänelle ensisijainen luovuuden lähde. ”Erämaan” merkitys on kaksisuuntainen. Yhtäältä Mishima yritti ratkaista oman ulkopuolisuutensa ongelman sitoutumalla maansa kulttuuriperintöön ja omaksumalla jyrkän kansallismielisyyden. Japanilaisesta traditiosta ja keisarikultista hän löysi jotakin, johon saattoi kiinnittyä. Toisaalta traditio oli itsessään erämaata; myyttien ja äärimmäisten mielentilojen aluetta, jotakin tyystin vastakkaista modernille porvarillis-rationaaliselle Japanille, jossa hän aikalaisena eli. Tätä ambivalenttia suhdetta omiin henkisiin juuriin uusi käännösvalikoima ilmentää kokonaisuudessaan hienosti ja monipuolisesti.

–

Yukio Mishima: Voices of the Fallen Heroes and Other Stories. Translations by Jeffrey Angles, Tomoko Aoyama, Sam Bett, Stephen Dodd, Paul McCarthy, John Nathan, Hannah Osborne, Juliet Winters Carpenter, Oliver White. Penguin Random House, 2025.

–

–