Kun Suomi sai kerrankin kieltää kyllikseen

ILKKA AURA

–

Tämä kertomus on fiktiivinen ja sijoittuu mahdolliseen lähitulevaisuuteen. Etenkin vuodenvaihteen ajankohta nostaa yleensä pintaan keskustelun ilotulitteista ja vaatimuksia niiden kieltämiseksi yksityishenkilöiltä. Ilotulitteet ovat itsessään jopa hieman huono esimerkki, sillä niiden käyttöä on jo nyt lainsäädännöllä rajoitettu ja lisärajoituksille voidaan esittää aivan hyviäkin argumentteja. Sen sijaan jokavuotinen ilotulitekeskustelu valaisee harvinaislaatuisen hyvin suomalaista sielunmaisemaa ja keskustelun yleistä ilmapiiriä, kun jotakin halutaan kieltää.

Yleensä kansallisuusstereotypioissa saksalaisia pidetään kovina kieltämään asioita, niinpä esimerkiksi Vladimir Leninin kerrotaan joskus turhautuneena Saksan sosialistisen vallankumouksen epäonnistumiseen tuhahtaneen, ettei Saksassa koskaan tapahdukaan vallankumouksia, koska vallankumoukset ovat Saksassa ankarasti kiellettyjä.

Rohkenen kuitenkin väittää, että suomalaisissa asuu samankaltainen kieltämisvimma, mutta sen motiivit lienevät osin erilaiset. Saksalaisilla kieltäminen on loogisesti sisäänrakennettu preussilaisperäiseen hyvekäsitykseen, jossa hierarkian huipulla on järjestys, Ordnung. Ordnung muss sein und jedem das Seine. Maassa, jonka protestanttiseen moraalikäsitykseen keskeisiltä osin kuuluu esivallan kunnioitus ja järjestys, jopa kuningas on vain yksi valtion palvelijoista, järjestykselle alisteinen ensimmäinen palvelija vertaistensa joukossa. Saksalaisten kieltämisvimmaa on näin oikeastaan aika helppo ymmärtää: Ordnung ei säily, ellei sille aseteta tiukkoja ja selkeitä rajoja. Selkeän rajan asettaa tietysti das Verbot.

Suomalaiset sen sijaan eivät ole tunnettuja ainakaan hyve-etiikan tasolle nostetusta järjestysuskovaisuudesta, ja esiintyypä kielessämme sellaisiakin kielikuvia kuin Ellun kanat, jotka kuvaavat pikemminkin jonkinlaista leppoisaa ja joustavaa suhtautumista järjestykseen. Mutta sosiaalinen kontrolli, se meissä kyllä asuu, ja monessa mielessä se ilmenee yhteispohjoismaisena puuttumismentaliteettina, jonka tanskalais-norjalaisen kirjailija Aksel Sandemose tiivisti Janten laiksi teoksessaan Pakolainen ylittää jälkensä (1933).

Janten laki kuvaa ummehtuneen ruukkimentaliteetin keskeisiä aksioomia ja sosiaalisen kontrollin tunkeilevaa ja tasapäistävää mentaliteettia. Harvaan asutussa Pohjolassa agraariyhteiskunta pyöri pikkukylien ympärillä, eikä siihen nähden ole kovinkaan erikoista, että kyläyhteisöistä kasvoi kontrollihakuinen kulttuuri. Se on ollut monelle yhteisölle jopa elinehto.

Suomalaisten kieltämisvimmaa voi yrittää selittää eräänlaisella Janten lain perverssillä jatkumolla, jonka keskeisinä vaikuttimina keskustelun sävystä päätellen ovat kateus, vahingonilo ja eräänlainen pahansuopa välinpitämättömyys. Lisäksi suomalaiset ovat tunnetusti melko pitkävihaisia ja valmiita kampittamaan naapuriaan jopa siinä määrin, että verohallinto ylläpitää omaa ilmiantokanavaansa. Mitä Stasi olisikaan maksanut tällaisesta kansanluonteesta?

Niinpä suomalainen suhtautuukin erilaisiin kieltämisvaatimuksiin erikoisella tavalla. Mikäli kieltovaatimus koskettaa häntä itseään, hän tietysti vastustaa sitä ja käyttäytyy kuin aivan tavanomaisessa poliittisessa debatissa käyttäydytään, eli nousee puolustamaan asiaansa ja toimii aktiivisesti. Mielenkiintoiseksi tilanne käy, kun asia ei koske häntä. Silloin suhtautuminen on ainakin päällepäin passiivista, vaikka suomalainen saattaakin seurata keskustelua. Kuvioon astuu tuolloin pahansuopa välinpitämättömyys, eräänlainen passiivisaggressiivisuuden muoto. Suomalainen sisimmässään toivoo kieltovaatimuksen menestyvän, sillä asia ei koske häntä ja lisäksi hän saattaa päästä nauttimaan sen tuottamasta vahingonilosta, sillä kyllä suomalainen sen aivan hyvin tietää, että jotakuta vituttaa kieltovaatimuksen mahdollinen menestyminen.

Olennaista on se, että asia on itselle yhdentekevä. Suomalaiset ovat tässä mielessä yllättävän rehellisiä, sillä eräs usein kuultu konstruktio onkin itseäni ei lainkaan haittaisi, vaikka asia X kiellettäisiinkin, joten joutaa kieltääkin. Tämä tietysti kertoo myös argumentoijan itsekeskeisyydestä, kuten myös toinen usein kuultu konstruktio ei kukaan normaali ihminen tarvitse asiaa X, joten joutaa kieltääkin. Tässä on tietysti olennaista se, että argumentin esittäjä määrittää normaalin itsensä mukaan. Oikeasti kyse on vain siitä, ettei oma elämäntapa kärsi kiellosta mitenkään, mutta koska edes suomalainen ei suoraan kehtaa sanoa olevansa itsekäs, hän määrittää normaalin oman kantansa mukaisesti, aivan kuten tosiasiassa vähemmistön muodostaneet bolševikit alkoivat kutsua itseään enemmistöläisiksi.

On tietysti ymmärrettävää, ettei itseä kiinnostamattomaan asiaan haluta käyttää energiaa. Erikoista sen sijaan on, että suomalaisen oletusmoodi on kiellon puoltaminen, aivan kuin hän haluaisi tulla kontrolloiduksi. Miksi oletusmoodina ei ole kieltovaatimuksen kyseenalaistaminen? Mikäli asia on itselle yhdentekevä, voisi aivan yhtä hyvin uhrata muutaman ajatuksen sille, onko kieltäminen järkevää? Sen sijaan suomalainen yleensä vain hymistellen hyväksyy vaatimuksen. Olisi mielenkiintoista nähdä amerikkalaisen tai ranskalaisen suhtautuminen tähän keskustelutapaan. Eikö kieltämisen pitäisi olla ultima ratio? Siis haluatteko te tollot, että teiltä kielletään asioita? Eikö teitä yhtään kiinnosta, mitä seuraavaksi kielletään?

Ei Suomessa. Mikäli asia on yhdentekevä, pahansuopa välinpitämättömyys tuottaa potentiaalisesti niin paljon vahingoniloa, että kieltovaatimusta on automaattisesti kannatettava. On kuitenkin huolestuttavaa, että suhtautuminen pieniin ja pikkumaisiin kieltoihin on niin intoileva. Miten reagoidaan silloin, kun agendalle nousevat paljon vakavammat kiellot ja perusoikeusrajoitukset? Poliittinen agenda on täynnä erilaisia enemmän tai vähemmän huolestuttavia kieltohankkeita, ehkä pelottavimpien joukossa EU-tasolta pakotettu luottamuksellisen viestinnän teknisen suojauksen täydellinen murtamishanke. Kannattaako tähänkin suhtautua välinpitämättömästi? Eihän kunnon kansalaisella ole mitään pelättävää.

Lupasin opettavaisen tarinan. Seuraavaksi siis sellainen.

Elettiin vuotta 2027 ja Suomessa käytiin jälleen eduskuntavaalit. Suomen politiikkaa oli jo pitkään leimannut voimakas polarisoituminen ja hallituskoalitiot olivat edellisinä vaalikausina heilahdelleet oikeiston ja vasemmiston välillä. Edellinen hallitus oli tehnyt ennennäkemättömän tiukkaa sopeutuspolitiikkaa, sen edeltäjä puolestaan oli vain pahentanut sopeutustarvetta. Valtion kassa kumisi tyhjyyttään ja talous sakkasi edelleen.

Seurasivat ennennäkemättömän blokkiutuneet ja äkäiset vaalit, joissa leimakirveet heilahtelivat, somekuplat raivosivat ja maassa vallitsi suoranainen lynkkausmentaliteetti. Äänestysprosenttikin nousi tällä kertaa ennätyslukemiin, sillä ihmisiä sekä pelotti että vitutti. Mitä tapahtuu jos nuo toiset pääsevät valtaan?

Syntyi yllättävä tilanne. Vaalitulos oli suorastaan hämmentävän tasaväkinen, lisäksi tulosta häiritsi muutaman sitoutumattoman yhteislistan menestys, ja eduskuntaan nousikin ennätysmäärä, kymmenkunta, sitoutumatonta kansanedustajaa sotkemaan pakkaa. Hallitusneuvotteluista tulivat ennätysvaikeat, sillä blokkien näkemykset politiikan suunnasta olivat hyvin kaukana toisistaan, niiden kannattajat olivat demonisoineet toisiaan enemmän kuin koskaan, ja salissa oli aistittavissa jopa suoranaista vihaa. Ei siis ollut yllättävää, että asioista ei juurikaan päästy kompromisseihin.

Oli selvää, että enemmistöhallitusta ei päästäisi muodostamaan kummankaan blokin voimin, vaan edessä oli väistämättä poliittisesti heikon vähemmistöhallituksen muodostaminen, joka joutuisi taktikoimaan tukea jokaiselle yksittäiselle kysymykselle eri ryhmien välillä lakki kourassa palloilemalla.

Niinpä suurimmat puolueet hakivat edes jonkinlaista toimintakykyä hallitukselle ja puoluesihteerit asettuivat käymään pelisääntö- ja etikettikeskustelua. Samalla oltiin, aiheellisestikin, huolissaan sekä radikalisoitumisesta että ihmisten kyynistymisestä politiikkaan.

Neuvotteluja käytiin myös pikkuryhmien kanssa, sillä muodostivathan nekin yhdessä aivan varteenotettavan voimatekijän eduskunnan vaa’ankielenä. Näissä neuvotteluissa eräs politrukki lopulta keksi ratkaisun. Kansalle oli tarjottava sopivasti populismia ja ajanvietettä, jotta hankalat kysymykset voitaisiin käsitellä rauhassa vallan kabineteissa ja hallitus saisi edes jotakin aikaan.

Huomio kiinnittyi joukkoon pikkuasioita, joista suomalaiset ovat kovia purnaamaan. Entäpä jos tuota purnaamista kerrankin kuunneltaisiin herkällä korvalla?

Syntyi sopu asioiden kieltämisen helpottamisesta. Oikeusministeriöllä oli jo toimiva kansalaisaloitepalvelu, joten tekninen infrastruktuuri oli valmiiksi olemassa. Sitähän voisi hyödyntää myös asioiden kieltämiseen, mutta tärkeää oli tehdä se helpoksi. Tavallinen kansalaisaloite vaati melko paljon kannatusta ja eduskunnan täysimittaisen lainsäätämisjärjestyksessä käsittelyn. Niinpä oikeusministeriötä pyydettiin pikavauhtia valmistelemaan puitelaki asioiden kieltämisen helpottamiseksi.

Ministeriön lainsäädäntöneuvokset Mika-Hemmo Karjula ja Jussi-Tapani Palviainen hörppivät karsinoissaan iljettävää automaattikahvia (ministeriössä oli kielletty kahvinkeitinten käyttö jo aiemmin, paloturvallisuuteen vedoten), kun sähköpostiin kilahti viesti ministerin erityisavustajalta. Avokonttorin ikävänä puolena oli se, että voimakas voivittuoispakaljaa-huokailu paljasti työkavereille välittömästi, että jotakin suurta oli tekeillä. Jotakin suurta, ja todennäköisesti typerää.

Mika-Hemmo ja Jussi-Tapani vaihtoivat paljonpuhuvat katseet ja suuntasivat suoraan Pataässään. Ei tällaista kestäisi selvin päin. Useita tuoppeja ja muutamaa kappaletta myöhemmin alkoi hahmottua ajatus siitä, miten kieltämisen fasilitoiminen onnistuisi. Kieltolaiksi sitä ei tietenkään haluttu kutsua, sillä oli paha maine.

Todettiin, että olisi hieman kyseenalaista tehdä lakiin niin laaja asetuksenantovaltuus, että asioita voisi vain kieltää asetuksella, ja muutenkin asioita on oikeusvaltioissa yleensä tapana kieltää lailla. Suuri määrä erilaisia kieltämislakeja kuormittaisi ministeriötä kohtuuttomasti, eivätkä lainsäädäntöneuvokset todellakaan halunneet copypasteta suurta määrää samanlaisia kieltolakeja päivästä toiseen. Töissä vitutti jo muutenkin tarpeeksi.

Niinpä syntyi ajatus kieltämiskaaren säätämisestä. Tehtiin siis yleinen puitelaki, jossa säädettiin asioiden kieltämisprosessista ja kieltojen rikkomisen seurauksia koskevista yleisistä säännöksistä. Rikoslakiin tehtiin viittaussäännös vakavampia rikkomuksia varten, mutta perusratkaisuksi tuli seuraamusmaksu kieltojen rikkomisesta. Valitusoikeus rajattiin poikkeuksellisesti luvan taakse jo hallinto-oikeusportaassa, koska tuomareilla arveltiin olevan parempaakin tekemistä. Yksittäiset kiellot olisi nyt helppo toteuttaa vain lisäämällä uusia lukuja kieltämiskaareen. Nerokasta, näin tehtäisiin. Koska oli torstai, yksityiskohtia lähdettiin pohtimaan Kalleen.

Yksityiskohdat muotoutuivat. Kun kieltämisen ulkopuolelle oli rajattu valtiojärjestyksen, oikeusvaltion ja turvallisuuden kannalta keskeiset asiat, sovittiin, että kieltoaloitteeseen vaadittaisiin kymmenesosa tavallisen kansalaisaloitteen kannatuksesta. Tämän jälkeen ministeriön korkeakouluharjoittelijat tekisivät nopean ja kevennetyn arvioinnin, kieltosäännös julkaistaisiin, ja mikäli määräajan kuluessa riittävän moni äänestäisi sähköisesti ”En vastusta”, kielto saatettaisiin voimaan.

Koska Mika-Hemmo ja Jussi-Tapani tunsivat seuraavana päivänä selittämätöntä kipua hiuksissaan, he pitivät etäpäivän ja pyysivät ryhmässään harjoitteluaan tekevää oikkaria kirjoittamaan hallituksen esityksen. Tätä hanketta ei kuitenkaan ollut mahdollista enää pilata…

Hallituksen esitys valmistuikin aika nopeasti, eikä harjoittelijan tekninen jälkikään ollut esityksen sisältöön nähden mitenkään huonoa. Esitys läpäisi hallituksen käsittelyn nopeasti, vaikka osastopäällikkö aloitti ryyppäämisen jo viikkoa ennen esittelyä.

Eduskunnassa oli vanhastaan totuttu runnomaan esityksiä perustuslakivaliokunnan läpi, joten lausunto valmistui nopeasti. Koska eduskunnassa arvioitiin kieltoaloitteita tulevan paljon, asetettiin erillinen kieltovaliokunta käsittelemään niitä.

Hallituksen esitys hyväksyttiin nopeasti, sillä olihan sillä oikeastikin kiire, koska joukko epäsuosittuja budjettilakeja oli jo odottamassa käsittelyä ja savuverholla alkoi olla todella kiire.

Kieltämiskaari sai nopeasti tasavallan presidentin vahvistuksen korkeimman oikeuden lievästi sanottuna kriittisestä lausunnosta huolimatta. Oikeusministeriö avasi samalla viikolla kiellajotakin.fi -portaalin kieltoaloitteiden käsittelemiseksi.

Suomalaiset ottivat aluksi uuden kieltämismahdollisuuden vastaan uteliaan huvittuneina, mutta varsin pian alkoi kieltämiskampanjointi mitä erilaisimpien asioiden ympärillä.

Aluksi kiellot olivat melko maltillisia. Ilotulitteet kiellettiin yksityishenkilöiltä jo seuraavaksi uudeksivuodeksi, mikä toki herätti jonkin verran narinaa, mutta tehtiinhän kielto sinänsä järkevistä syistä, eikä kovinkaan moni ollut niin innokas ilotulitusten ystävä, että olisi uhrannut suuremmin energiaa vastustamiseen.

Varsin nopeasti saatiin myös aikaan myös mopojen yökäyttökielto, kissojen vapaanapitokielto ja ”kohtuuttoman tehokkaiden äänentoistolaitteiden” kielto. Kansalaiset tuntuivat saavan aikaan paljon heitä ärsyttäneiden asioiden kieltoja.

Kieltämiskaaresta tuli nopeasti uskottava politiikantekoväline, ja tämän havaitsivat myös joukko eturyhmiä ja identiteettipolitiikkaa harjoittavat tahot. Niinpä kieltoaloitteita alkoi nopeasti tulla myös poliittisesti latautuneemmissa kysymyksissä. Osa kansalaisista alkoi jo pitää lakia pikkumaisena, mutta moni malttoi vielä katsoa, kuinka kokeilussa käy.

Herätys tuli monille siinä vaiheessa, kun pikkumaisiin kieltoihin kyllästyneet onnistuivat keräämään tarvittavan kannatuksen koirien pidon kieltävälle aloitteelle. Se oli ensimmäinen kosto ilotulite- ja kissojenulkoilutuskiellosta, sillä kieltämismahdollisuus toimi samalla dynamiikalla kuin vähemmistöhallituskin – aina jollekin asialle oli mahdollista kerätä riittävä kannatus.

Niinpä koirat oli lopetettava 31.7.2028 mennessä. Seuraavaksi vuoroon tulivat kissat, sillä kielto tiukentui täydelliseksi pitokielloksi. Tämän jälkeen kiellettiin muutkin lemmikkieläimet.

Yksityisautoilukielto kaupungeissa meni läpi, mutta pian havaittiin, että myös pyöräilykielto ja joukkoliikenteen yöliikennekielto menestyivät. Suomalaisten liikkumisesta oli tullut varsin hankalaa, mutta ainakin jotakuta vitutti, ja vahingonilo kompensoi monen turhautumista.

Kun lihansyöntikielto läpäisi prosessin, vitutus olikin jo hyvin runsasta ja herätti riemukasta ilkkumista kieltoa ajaneiden keskuudessa. Ilo jäi verraten lyhyeksi, sillä pian kiellettiin myös monien eksoottisempien kasvisraaka-aineiden ravintokäyttö. Siitä saitte!

Kieltämismahdollisuus innosti yhä useampia tahoja hekumoimaan moraalipaniikeilla. Niinpä kukkahattufenotyyppiä edustava ihmisryhmä onnistui saamaan läpi tietokonepelien täyskiellon, sillä olihan jonkun ajateltava edes lapsia. No, eihän se Steam-kokoelma ollutkaan kuin satojen eurojen arvoinen, kun palvelu tukittiin Suomesta. Pelaajat kostivat tämän kieltämällä urheilun, sillä se aiheutti vammoja ja kuormitti terveydenhuoltoa, joten liikuntapaikat menivät kiinni. Säästöä sekin tiukkaan julkistalouteen.

Seurasi tosi-tv -ohjelmien kielto, sillä ne rapauttivat moraalia. Seurasi myös dokumenttiohjelmien kielto, sillä niissähän oli disinformaatiota. Moralismiin kyllästyneet kuittasivat yhteisen turhautumisensa kieltämällä kaikenlaisen uskonnollisen tuputuksen ja sen sisältöisen median. Karismaattisissa hihhuliseurakunnissa hekumoitiin lopun aikojen olevan lähellä, kun vainokin alkoi olla alkukristittyjen kohtaaman veroista.

Kun asiat tehdään riittävän helpoiksi, yhteen vaalikauteen mahtuu paljon kieltoja. Kieltämiskaaren II osassa eli erityisessä osassa olikin lopulta peräti 160 lukua, joista valtaosan muodostivat vaalikauden lopussa erilaiset pääasiassa identiteettipoliittisista syistä tai kostoksi jostakin toisesta kiellosta säädetyt kiellot.

Kun seuraaviin eduskuntavaaleihin valmistauduttiin, tunnelma oli sangen apea. Kampanjoinnista puuttui täysin värikkyys, sillä monet aiemmin tutut asiat oli kielletty. Vaaleihin käytiin maassa, jossa liikuttiin enimmäkseen kävellen, syötiin enimmäkseen kaurapuuroa ja peruna-lanttu-hernemössöä, jota monet olivat alkaneet pilkallisesti kutsua Soylent Greeniksi. Mausteita oli turha toivoa.

Vapaa-aika oli muuttunut tuskalliseksi, sillä oikeastaan mitään tekemistä ei enää ollut. Jopa frisbeegolf oli kielletty ”haitallisten ympäristövaikutusten” vuoksi. Nimbymentaliteetti oli saavuttanut jonkinlaisen kliimaksinsa. Jos edelliset vaalit oli käyty hyvin kiristyneissä ja polarisoiduissa tunnelmissa, alkoi kansassa kyteä liikuttava yksimielisyys ainakin yhdestä asiasta.

Vuoden 2031 ehdoton jytkyvoittaja oli anarkoliberaali hedonistipuolue. Sillä kertaa hallitusneuvottelut olivat helpot, sillä sumutuksen turvin oli jo tehty vaikeimmat sopeutukset ja kaikki halusivat oikeastaan vain kieltämiskaaresta eroon. Kun uusi hallitus aloitti toimintansa, Mika-Hemmo ja Jussi-Tapani nyökkäsivät ymmärtävästi toisilleen. Nyt olisi hyvä hetki karata Kappeliin kaljalle, sillä seuraava hallituksen esitys koskisi lakia kieltämiskaaren kumoamisesta.

Esitys läpäisi lainsäädäntöprosessin ennätysajassa ja oli vuosituhannen ensimmäinen laki, jonka eduskunta hyväksyi yksimielisesti. Kumoamislakiin sisältyi myös yleinen armahdus kaikille kieltojen vakavammista rikkomisista tuomituille.

Kun kauppatorille viimeinkin pääsi taas syömään savumuikkuja, lainsäädäntöneuvokset havaitsivat lokkien kadonneen lähes kokonaan. Jotakin myönteistä oli seurannut, joskin tahattomasti. Sitä, oppivatko suomalaiset kokeilusta mitään, he eivät tienneet, mutta ainakin lounaan päälle saisi perinteistä suodatinkahvia. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä ja niin edelleen.

–

–