Itsenäisyyspäivä ja media

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

En tiedä kuinka kauan media aikoo kirjoittaa Teemu Keskisarjan osallistumisesta 612-kulkueeseen. Kirjoittelun laadullinen aallonpohja taidettiin kuitenkin saavuttaa jo ennen kulkuetta ja Keskisarjan puhetta. Vaatii ainakin huomattavia ponnistuksia kirjoittaa typerämpi teksti kuin Timo Paunosen Ilta-Sanomissa 5.12. ilmestynyt pääkirjoitus ”Teemu Keskisarja paljasti demokratian tuhon tien – tästä on kyse”. Siinä on jotakin niin järkyttävällä tavalla epärehellistä ja sokean ylimielistä, että sitä voisi epäillä parodiaksi, jos uskoisi noin korkeaan asemaan päässeen toimittajan kykenevän itsekritiikkiin.

Paunosen pääkirjoituksen toinen kappale alkaa suorastaan häkellyttävästi: ”Kansanedustaja Keskisarja korvaa itsenäisyyspäivän pyhän ja arvokkaan tapahtuman presidentinlinnassa kulkueella, johon liittyy äärioikeistolaisia piirteitä ja ulottuvuuksia.”

Mistä lähtien linnan juhlat on ollut pyhä tapahtuma? Uskonnollisia aineksia siihen ei ole koskaan sisältynyt, eikä sitä varsinaisesti ole pyhitetty isänmaallisessakaan mielessä, sillä se liittyy lähinnä presidentti-instituutioon. Linnan juhlat vakiintuivat perinteenä vasta 1930-luvun mittaan, ja ne ovat itsenäisyyden aikana jääneet pitämättä yhteensä 17 kertaa, muun muassa presidentin sairastumisen, valtiovierailun, talouslaman, sotien, Presidentinlinnan korjaustöiden ja koronapandemian takia. Loogisempaa olisi väittää Alkossa käymistä pyhäksi toimitukseksi, sillä viinakaupan jonot eivät tiettävästi hajaantuneet edes talvi- ja jatkosodan ilmahyökkäysten aikana. Nykyisessä muodossaan Presidentinlinnan vastaanotto muistuttaa tavallista iltapukugaalaa, ja kaiketi joku yksilö voi kokea sellaisenkin pyhäksi, mutta mitään yleistä asennetta käsitteen käyttäminen ei heijastele.

Ylisanojen ja yliampuvien metaforien käyttäminen on usein merkki siitä, että kirjoittaja peittelee jotakin. Tässä tapauksessa peitellään sitä, että koko Keskisarja-kohu oli tekemällä tehty. Jos Paunonen oikeasti pitäisi linnan juhlia pyhänä tapahtumana, hänen pitäisi olla kiitollinen 612-kulkueelle, koska se vetää puoleensa äärivasemmistolaiset huligaanit, jotka kulkuetta edeltävinä vuosina ovat rähinöineet Presidentinlinnan edessä. Vuodesta 2015 saakka he ovat kohdistaneet aggressionsa juhliin kutsutun eliitin sijaan niihin valtaosin aivan tavallisiin ihmisiin, jotka soihtukulkueeseen osallistuvat. Tänä vuonna he onnistuivat myös tunkeutumaan Hietaniemen hautausmaan alueelle ja häiritsemään metelöinnillään hautarauhaa, jota varmasti pidetään yleisesti pyhempänä asiana kuin linnan juhlia.

Räikeintä kaksinaamaisuutta Paunosen kirjoituksessa on kuitenkin sen pääväite, että kulkue ja Keskisarjan päätös puhua siinä lisäävät polarisaatiota ja nakertavat demokratiaa. Kyseessä on puhdas projektio, sillä koko itsenäisyyspäivää edeltävän viikon ajan mediatalot lietsoivat vastakkainasettelua ja poliittista kriisiä. Lehtikirjoituksista saattoi havaita pettymyksen, kun 612-kulkue sujuikin ilman mainittavia välikohtauksia eikä Keskisarja kehottanut kuulijoitaan valtaamaan Eduskuntataloa. Joukossa nähtiin muutama Soldiers of Odin -takki ja Active Clubin tunnus, ja vaikka Helsingin Sanomien reportaasissa tällaisia yksityiskohtia oikein tukkikynällä alleviivattiin, vaikutelma äärioikeiston vyörystä Töölöntorille jäi syntymättä. Tilaisuuden vähättelykään ei toisaalta onnistunut, sillä poliisin omituisen pienestä arviosta (noin 400 osallistujaa) huolimatta kuka tahansa paikalla ollut tai videotallenteita katsonut voi todeta, että marssijoita oli tuhatkunta.

Suomen tiedotusvälineet toimivat itsenäisyyspäivään liittyvässä uutisoinnissaan samalla tavoin kuin venäläiset vastineensa. Tass kirjoitti Suomen viranomaisten suojelevan äärioikeistolaisia ryhmittymiä ja kohdistavan voimatoimet pelkästään antifasistisiin mielenosoittajiin. ”Asiantuntijana” käytettiin politiikan tutkijaa, joka sanoi itsenäisyyspäivän tapahtumien ilmentävän Suomen ”ukrainisaatiota”. Vastaavasti kotimaiset toimittajat ovat kaivaneet haastateltavakseen tutkijoita, joiden leipä on kiinni äärioikeistouhan jatkuvasta esilläpidosta. Natsijahti on vallitseva toimintatapa itärajan molemmin puolin, ja molemmin puolin kohde on yhtä kuvitteellinen. Ukrainaa eivät hallitse natsit eikä Suomessa ole yhteiskuntajärjestystä vakavasti uhkaavia äärioikeistolaisia ryhmiä. Tavoitteet ovat toki erilaiset; Venäjän media yrittää fasismin peikolla oikeuttaa hyökkäyssodan ja kiihdyttää länsivastaisia asenteita, suomen mediatalot lyövät sillä inhoamiaan perussuomalaisia.

Keinot eivät sen sijaan eroa venäläisistä: demonisointi, riidankylvö, valehtelu. Mediamme ei valehtele kaikissa asioissa, ei edes useimmissa, mutta aina kun valehtelusta on hyötyä itselle tai agendalle, se ei kavahda sitä. Se uskoo olevansa oikealla asialla, jonka ajaminen ei vaadi tiukkaa totuudessa pysymistä. Se tietää, ettei suuri yleisökään erityisemmin piittaa totuudesta, ja suuren yleisön pitäminen oikealla tiellä on tärkeämpää kuin täsmällisyys ja tosiasioissa pitäytyminen.

Myös käytettyjen keinojen seuraukset ovat samankaltaiset. Venäjä on äärimmäisen poliittisen vieraantumisen maa, jossa kaikkiin virallisiin tiedonantoihin ja kaikkeen lehdistön sanomaan suhtaudutaan kyynisesti. Sama ilmapiiri uhkaa tällä menolla kehittyä Suomessakin. Kun puhutaan totuuden jälkeisestä ajasta, suurimmat syylliset eivät ole salaliittoteoreetikot, populistit ja kansankiihottajat. Kaikki he vain ratsastavat sillä epäluottamuksen aallolla, jonka mediatalot ovat nostattaneet. Kun ihmisiä summittaisesti leimataan fasisteiksi ja ääriaineksiksi, tällaiset käsitteet menettävät merkityksensä, ja rationaalinen keskustelu ääriliikkeistä käy mahdottomaksi.

Leimaamistaktiikka kuitenkin toimii, koska poliitikot pelkäävät mediaa. He eivät uskalla liittoutua keskenään mediaa vastaan, vaan liittoutuvat median kanssa toisia poliitikkoja vastaan. Selvimmin tämä näkyy Petteri Orpon kaltaisissa selkärangattomissa ja persoonattomissa poliittisen tuotantolinjan valmisteissa, mutta rivit ovat rakoilleet myös Keskisarjan omassa puolueessa. On masentavaa huomata, kuinka moni vieläkin ajattelee enemmän julkisuuskuvaansa kuin mitään muuta.

Ongelman ratkaisu on nimittäin poliitikkojen itsensä käsissä. Kuten Keskisarja-kohusta voi havaita, itsenäisesti ajattelevia toimittajia on vähän ja heidän liikkumatilansa on kapea. Median sisäistä uudistusliikettä on turha odottaa. On vain lakattava taipumasta median painostuksen alla. Tässä asiassa juuri Keskisarja toimi esimerkillisesti: hän sanoi pitävänsä lupaamansa puheen vaikka saisi kenkää puolueesta. Eniten toimituksissa pelätään ihmisiä, jotka eivät välitä loanheitosta ja jotka eivät lakkaamatta varjele imagoaan. Keskisarjan radikaali teko ei ollut lupautuminen 612:n puhujaksi, vaan kieltäytyminen nöyrtymästä. Siksi häneen kohdistettu hyökkäys todennäköisesti jatkuu vielä. Uskon hänen kyllä kestävän sen, mutta toivottavasti muut eivät taivu.

–

–