Salainen Saksa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Viime kuussa tuli kuluneeksi 80 vuotta Adolf Hitleriä vastaan suunnatusta heinäkuun 20. päivän attentaatista. Kyseessä oli ehkä mittakaavaltaan suurin sodanajan sotilasvallankaappaushanke teollistuneessa länsimaassa; heinäkuun 1944 salaliittolaisiin kuului toistasataa upseeria, poliitikkoa, virkamiestä, diplomaattia ja ammattiyhdistysjohtajaa. Hitleriä vastaan oli vuodesta 1932 saakka tiettävästi ainakin 42 salamurhasuunnitelmaa, joista parisenkymmentä eteni yrityksen asteelle, mutta heinäkuun salaliitto oli niistä lähimpänä onnistumista ja oli myös yrityksistä viimeinen. Se kaatui epäonnisten sattumusten ja jahkailujen sarjaan. Hitler selvisi räjähdyksestä pienillä palovammoilla ja ruhjeilla, reservijoukkojen määräämisessä valmiustilaan tapahtui monen tunnin viive, Hitlerin päämajan puhelinliikenteen katkaisu epäonnistui. Epäonnistuneen salaliiton jälkeisten teloitusten ja muiden kostotoimien kohteeksi joutui viitisentuhatta ihmistä.

Salaliittolaisia on jälkikäteen yritetty muovata jonkinlaisiksi liberaalidemokraattisen Saksan esitaistelijoiksi, mitä he eivät suinkaan olleet. Heidän aatemaailmansa oli kansalliskonservatiivinen ja heitä motivoi humanitaaristen huolten ohella saksalainen nationalismi. Salaliittolaiset toivoivat, että heidän johtamansa Saksa voisi keskitysleirit ja joukkomurhat pysäytettyään solmia rauhan länsiliittoutuneiden kanssa ja torjua Neuvostoliiton vyöryn Eurooppaan. Valtaosa heistä kuului sotilasaristokratiaan, joka oli suhtautunut torjuvasti niin Weimarin tasavaltaan kuin kolmanteen valtakuntaan.

Joukossa oli myös muutama motiiveiltaan epäselvä tapaus, kuten Berliinin poliisipäällikkö Wolf von Helldorf, joka oli organisoinut juutalaisvainoja ja juutalaisten karkotuksia, ja itärintamalla Einsatzgruppea johtanut SS-virkamies Arthur Nebe. Heidän osallisuutensa olisi helppo selittää tappiollisen sodan aiheuttamana opportunismina, ellei tiedettäisi molempien olleen mukana Hitlerin vastaisessa oppositiotoiminnassa jo hyvän aikaa ennen sodan syttymistä. Heidän vaikuttimensa ovat toistaiseksi pysyneet arvoituksena.

Suorastaan myyttisen hehkun on saanut ympärilleen salaliiton keskushahmo, eversti Claus von Stauffenberg, joka myös henkilökohtaisesti vei salkkuun kätketyn pommin Hitlerin päämajan neuvotteluhuoneeseen. Tästä aatelismiehestä on tullut Hitlerin ajan saksalaisen vastarinnan henkilöitymä. Jotkut yksityiskohdat Stauffenbergin elämästä antavat lähes yli-inhimillisen vaikutelman. Ennen aktiivista osallistumistaan salaliittoon Stauffenberg oli haavoittunut vakavasti liittoutuneiden ilmahyökkäyksessä Pohjois-Afrikassa, ja hänen toipumistaan pidettiin epätodennäköisenä. Vasemman silmänsä ja oikean kätensä menettänyt eversti kieltäytyi kaikista puudutus- ja nukutusaineista kirurgisten toimenpiteiden aikana ja onnistui ankaralla tahdonvoimalla kuntoutumaan reilussa parissa kuukaudessa. Palattuaan palvelukseen hän opetteli kirjoittamaan ja vaihtamaan vaatteensa vasemmalla kädellään, josta puuttui kaksi sormea.

Ryhdyttyään yhteistyöhön Hitlerin kukistamista hautovan opposition kanssa vuonna 1943 Stauffenberg nousi nopeasti salaliittolaisten johtohahmoksi, vaikka hän oli iältään useimpia heistä nuorempi ja sotilasarvoltaan alempi. Nuoren everstin luontainen karisma ja uhrivalmius tekivät vaikutuksen. Stauffenberg oli erittäin toiminnanhaluinen eikä tyytynyt teoreettiseen spekulaatioon ja loputtomiin keskusteluihin. Hän loi salaliitolle kehämäisen rakenteen, jossa kaikki käskyt tulevat johtavalta suunnittelijalta ja jokainen jäsen tuntee muutaman muun salaliittolaisen muttei kaikkia. Tiukka salassapito piti juonittelun niin Gestapon kuin ulkomaisten tarkkailijoiden tutkan alla. Edes Suomen Berliinin-lähettiläs T. M. Kivimäki, joka oli hyvin perillä Saksan siviilivastarinnasta ja raportoi tietonsa säännöllisesti Helsinkiin, ei ollut lainkaan tietoinen vastarintaliikkeen sotilaallisesta siivestä.

Vuonna 1907 Svaabian Jettingenissä syntyneen Stauffenbergin sukujuuret olivat syvällä keskiaikaisessa saksalaisessa aristokratiassa. Hänen isänsä Alfred von Stauffenberg oli Württenbergin kuninkaan hovin korkea virkamies, ja syntyessään Claus peri tältä kreivin (Graf) ja juomanlaskijan (Schenk) aatelisarvonimet. Nuoresta iästä saakka Clausilla oli taipumus hakea innoitusta mytologian sankareista ja historian merkkimiehistä. Thomas Mann on kutsunut luonteenpiirrettä ”myyttiseksi tietoisuudeksi”, joka tarkoittaa itsensä määrittelyä menneisyyden avulla ja pyrkimystä tehdä todellinen tai kuviteltu historia lihaksi nykyhetkessä. Mann jäljittää myyttisen tietoisuuden antiikin maailmaan, jossa myytin todeksi eläminen oli elämän varsinainen oikeutus:

Näin elämä – ainakin merkittävä elämä – oli antiikissa myytin rekonstruktio lihassa ja veressä. Se viittasi ja vetosi myyttiin; vain sen kautta, menneisyyteen viittaamalla, elämä voi osoittautua aidoksi ja merkitykselliseksi. Myytti on elämän oikeutus; vain siinä ja sen välityksellä elämä löytää itsetietoisuuden, pyhityksen ja kutsumuksen. (Esseestä ”Freud ja tulevaisuus”, 1936)

Claus von Stauffenbergille yksi historiallis-mytologinen samaistumiskohde oli Napoleonin sotien aikainen Preussin armeijan esikuntapäällikkö August von Gneisenau, joka astumalla armeijan johtoon vuonna 1815 oli onnistunut pysäyttämään kaoottisen perääntymisen, kokoamaan hajallaan olevat joukot ja viemään ne Wellingtonin avuksi Waterloohon. On ilmeistä, että Gneisenaun esimerkki innoitti Stauffenbergiä myös Hitlerin murhayrityksessä.

Stauffenbergin päätyminen sotilasuralle ei kuitenkaan ollut mitenkään itsestäänselvä asia. Hän oli haaveellinen, fyysisesti hintelä nuorukainen, joka oli kiinnostunut enimmäkseen taiteesta ja kirjallisuudesta. Kouluvuosinaan hän haaveili arkkitehdin tai muusikon, ei suinkaan upseerin ammatista. Teini-ikäisen Stauffenbergin maailmankuva oli kiihkeän idealistinen, ja hän halveksi aikuisten maailman kyynistä materialismia. Hän uskoi, että rahan lakkauttaminen oli ainoa keino murtaa yhteiskuntaluokkien ja uskontojen luomat raja-aidat ja tehdä ihmisistä veljiä keskenään. Raha oli kaiken pahan alku, osoittihan sen jo sormuksen tuhoisa mahti Nibelungein laulussa.

Nuoren miehen levoton kutsumuksen etsintä vei hänet symbolistirunoilija Stefan Georgen taiteellis-filosofisen piirin jäseneksi. George oli Rainer Maria Rilken ohella luultavasti merkittävin 1900-luvun alkupuolen saksalainen runoilija, ja hänen mystisellä filosofiallaan oli suuri vaikutus konservatiiviseksi vallankumoukseksi kutsuttuun sotienväliseen kansallismieliseen älymystöliikkeeseen Saksassa. Hän piti omaa aikaansa ja varsinkin ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa saksalaisen kulttuurin rappion vaiheena ja asetti sitä vastaan ”salaisen Saksan”, eräänlaisen vihkiytyneiden verkoston, joka vaali henkistä kurinalaisuutta ja klassista kulttuuria. Tästä henkisestä eliitistä nousisi Georgen mukaan aikanaan uusi ja elinvoimaisempi saksalainen kulttuuri.

Stauffenbergistä ja hänen isoveljestään Bertholdista tuli Georgen suosikkioppilaita. Clausiin vetosi voimakkaasti Georgen oppi, jonka mukaan yksilön tehtävä oli löytää jokin korkeampi kutsumus tai herooinen missio, joka tuli täyttää vaikka kaikki olosuhteet olisivat sitä vastaan. Tämä vaati kasvamista ulos romanttisesta viehtymyksestä muinaisuuteen ja ihanteiden toteuttamista kansan ja valtion palveluksessa. Halu toteuttaa runoilija-mestarin ajatusta maailmassa sai hänet ystävien yllätykseksi liittymään armeijaan vuonna 1925.

Sotilasurallaan nopeasti edenneen Stauffenbergin suhtautuminen natsihallintoon oli pitkään häilyvää. Hitlerin noustua valtaan hän piti siirtymistä kaoottisesta Weimarin tasavallasta uuteen järjestykseen tervetulleena. Toisaalta natsien biologistinen rotuajattelu tuntui vieraannuttavalta ja SA:n riehuminen pelkästään vastenmieliseltä. Stauffenbergin asenteisiin vaikutti varmasti sekin, että oppi-isä Stefan George oli tuominnut kansallissosialismin jyrkästi. Georgen vuosisadan alussa kirjoittama runo ”Antikristus” (jota Stauffenberg myöhemmin siteerasi usein salaliittolaisten kokouksissa) kuvasi valtaan nousevaa huijaria, joka esiintyy kansan pelastajana mutta johtaa sen tuhoon. George katsoi runon muuttuneen todellisuudeksi Hitlerin myötä.

Tšekkoslovakian kriisin aikana 1938 Stauffenberg uskoi Hitlerin vievän Saksan sotaan, jota ei ollut mahdollista voittaa. Menestyksekäs Puolan-sotaretki kuitenkin herätti hänessä isänmaallisen innostuksen, ja hänen suhtautumisensa kääntyi myönteisempään suuntaan. Stauffenbergin asenne jyrkkeni vasta operaatio Barbarossan myötä. Aluksi hän piti bolševismin kukistamista välttämättömänä ja katsoi, että muutokset hallinnossa voisivat toteutua vasta sen jälkeen. Siviilien joukkomurhat Neuvostoliiton alueella osoittautuivat kuitenkin joksikin, mitä esikuntamajurina Ukrainan Vinnitsassa toimiva Stauffenberg ei voinut sietää. Einsatzgruppejen ja poliisipataljoonien suorittamat juutalaisten, sotavankien ja vastarinnasta epäiltyjen paikallisten asukkaiden massateloitukset olivat ”vihankylvöä, joka jonakin päivänä kostautuu omille lapsillemme.”

Stauffenberg oli tietoinen vaarasta, jonka vallattujen neuvostoalueiden väestön raaka kohtelu aiheutti sodan tavoitteille. Liittolaisten sijaan se tuotti saksalaisvastaisia partisaaniliikkeitä. Stauffenberg yritti korjata tilannetta rekrytoimalla myötämielisiä sotavankeja vapaaehtoisiksi armeijan osastoiksi ja yrittämällä yleisesti parantaa sotavankien oloja. Ponnistukset valuivat kuitenkin suurelta osin hukkaan, ja vuoden 1942 aikana Stauffenberg alkoi ensimmäistä kertaa puhua luotetuille upseeritovereille Hitlerin syrjäyttämisestä ja jopa tappamisesta.

Mutta Stauffenbergin motiivit eivät olleet pelkästään pragmaattiset. Natsihallinnon rikokset herättivät hänessä syvää inhoa ja hän oli vakuuttunut, että Hitler oli vaarallinen mielipuoli. Hän katsoi moraaliseksi velvollisuudekseen kukistaa rikollinen hallitsija ja pelastaa Saksan maine jälkipolvien silmissä. Ainakin sitä piti yrittää, vaikka sitten epätoivon vimmalla. Historioitsija Dominique Venner on käsitellyt Stauffenbergin toimintaa eräänlaisena ulkoistettuna, protestiluonteisena itsemurhana. Hänen mukaansa Stauffenberg oli täysin tietoinen, että salaliitolla oli heikot mahdollisuudet onnistua, mutta päätti uhrautua jotta maailma näkisi Saksan todellisen sankarillisen tradition olevan yhä hengissä.

Stauffenberg jätti jälkeensä varsin vähän kirjoituksia, joten on mahdoton tietää, kuinka pätevä Vennerin tulkinta on. Joka tapauksessa salaliitto oli äärimmäinen uhkayritys, ja siihen osallistuneiden tavoitteet olisivat tuskin toteutuneet vaikka itse attentaatti ja vallankaappaus olisivatkin onnistuneet. Länsiliittoutuneet eivät todennäköisesti olisi kesällä 1944 suostuneet salaliittolaisten vaatimuksiin erillisrauhasta ja Saksan vuoden 1914 rajojen palauttamisesta. Normandian maihinnousu oli toteutettu onnistuneesti ja kolmannen valtakunnan kukistuminen oli enää ajan kysymys, joten he olisivat luultavasti hyväksyneet vain ehdottoman antautumisen. Silti Stauffenbergin piiri päätti toimia.

Sekin on totta, että Stauffenberg oli sitoutuneempi ”salaisen Saksan” ideaan kuin käytännön poliittisiin päämääriin. Stefan Geogelta perityn ajatusrakennelman ydinainekset olivat tunne kutsumuksesta, usko vihkiytyneen eliitin kykyyn vaikuttaa historiaan sekä luonnollisen johtajuuden ja salaisen toveruuden korostaminen. Nämä Stauffenberg toi esiin laatimassaan valassa, jonka salaliiton sisäpiiriläiset vannoivat:

Me uskomme saksalaisten tulevaisuuteen.

Me tiedämme että saksalainen kantaa sisällään voimia, jotka määräävät hänet johtamaan länsimaisten kansojen yhteisöä kohti kauniimpaa elämää.

Me hyväksymme hengessä ja teoissa kansakuntamme suuret traditiot, jotka ovat sulauttaneet helleeniset ja kristilliset juuret germaaniseen kansanluonteeseen ja siten luoneet länsimaisen ihmisen.

Me haluamme uuden järjestyksen, joka kokoaa kaikki saksalaiset valtion tueksi ja takaa heille laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden, mutta me torjumme tasa-arvon valheen ja kumarramme luonnon säätämiä hierarkioita. (…)

Me haluamme johtajia, jotka nousevat kaikista kansankerroksista jalomielisinä ja sopusoinnussa pyhien voimien kanssa, ja johtavat muita kurinalaisesti ja uhrautuvasti. (…)

Me vannomme elävämme nuhteettomasti, palvelevamme tottelevaisesti, pysyvämme järkkymättä vaiti ja puolustavamme toinen toisiamme.

Kun Stauffenberg epäonnistunutta attentaattia seuranneen päivän iltana teloitettiin armeijan päämajan sisäpihalla Berliinissä, eräs paikalla ollut kertoi hänen huutaneen viimeisiksi sanoikseen ”Eläköön pyhä Saksa!” Sitkeästi elävien huhujen mukaan hän kuitenkin huusi ”Eläköön salainen Saksa!”

On erityisen kiinnostavaa verrata Stauffenbergin persoonaa ja maailmankatsomusta mieheen, jonka hän yritti murhata. Myös Hitler oli ”myyttisen tietoisuuden” läpitunkema luonne ja haki innoitusta Fredrik Suuren kaltaisista historian hahmoista. Myös hänellä oli voimakas tunne henkilökohtaisesta kutsumuksesta, joka ilmeni kiihkeänä määrätietoisuutena. Ja kuten Stauffenberg, myös Hitler oli valmis ottamaan suuria riskejä, panemaan kaiken yhden kortin varaan. Heinäkuun salaliitossa tapahtui kahden saksalaisen romantiikan kyllästämän hahmon väkivaltainen kohtaaminen.

Eräs merkittävä ero miesten välillä puolestaan liittyi heidän edustamiinsa traditioihin. Stauffenberg oli preussilaisen aristokratian ja sen ilmentämän valtiouskollisuuden tuote. Otto von Bismarck ja muut keskeiset hallitsijat Saksan historiassa katsoivat olevansa nimenomaan valtion ja sitä myötä kansan palvelijoita. Valtio oli heille saksalaisia alueita koossa pitävä ylärakenne ja siten saksalaisuuden tuki ja turva, olipa kyse valtioliitosta tai liittovaltiosta.

Tässä mielessä Hitler edusti selvää poikkeamaa koko aiemmassa Saksan historiassa. Hän hävitti Saksalle ominaisen federalistisen rakenteen ja julistautui korkeimmaksi auktoriteetiksi, kansan suvereeniksi tulkiksi jonka sana oli laki. Hän oli pikemminkin autoritaarinen anarkisti kuin valtiomies. Hitlerin aikana Saksalla ei ollut valtiosääntöä eikä valtiopäiväjärjestystä, vaan koko valtio oli korvattu keskenään armottomasti kilpailevilla organisaatioilla (ministeriöt, alueelliset puoluejohtajat, puolisotilaalliset järjestöt, armeija, salainen poliisi, jne.). Tätä kaaosta piti koossa vain Hitlerin henkilökohtainen auktoriteetti, ja hänen kuolemansa olisi luultavasti romahduttanut koko järjestelmän. Heinäkuun salaliittolaiset osuivat todennäköisesti oikeaan päätellessään, että johtajan poistaminen pelistä olisi avannut heille suoran tien valtaan.

Stauffenberg katsoi edustavansa aitoa saksalaista traditiota ja vastustavansa huijaria, Stefan Georgen runon ”antikristusta”, joka oli hävittänyt sekä oikeuden että järjestyksen. Salainen Saksa oli hänelle se saksalaisuuden osa, joka elää millaisissa historian myllerryksissä tahansa, vaikka se toteutuisikin vain yksilöiden tai pienten ryhmien teoissa. Salaisessa traditiossa oli myös Saksan tulevaisuus. Tämä oli tyystin vastakkainen ajatusmalli kuin Hitlerillä, joka sodan käännyttyä tappiolliseksi totesi, että Saksa on menettänyt oikeuden olemassaoloon ja ansaitsee jäädä vahvempien kansojen jalkoihin. Heinäkuun 20. päivän vastapelureista yksi halusi viedä maansa mukanaan tuhoon, toinen pelastaa sen mikä pelastettavissa oli.

–

Kirjallisuutta:

Michael Baigent & Richard Leigh: Secret Germany. Stauffenberg and the Mystical Crusade Against Hitler. Penguin Books, 1995.

Danny Orbach: The Plots Against Hitler. Head of Zeus, 2017.

Dominique Venner: The Shock of History. Religion, Memory, Identity. Arktos, 2015.

–

–