Kolmannen maailmansodan polttopisteessä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Harvardin yliopiston professori Serhii Plokhy on ainoa ukrainalainen historioitsija, jonka teoksia on käännetty suomeksi. Useita kansainvälisiä palkintoja saanut kirja Tšernobylin onnettomuudesta ilmestyi suomeksi vuonna 2020 nimellä Tšernobyl. Ydinkatastrofin historia. Tänä keväänä ilmestynyt Historian paluu. Venäjän sota Ukrainassa on luultavasti paras tähänastinen kokonaisesitys Ukrainan sodasta. Sotatapahtumia enemmän se keskittyy sodan taustoihin sekä sen toteutuneisiin ja mahdollisiin geopoliittisiin seurauksiin.

Kuten valtaosa länsimaiden asukkaista, Plokhy odotti viimeiseen saakka Venäjän hyökkäysvalmisteluiden paljastuvan bluffiksi. Kun sodan nykyinen vaihe alkoi 24. helmikuuta 2022, hän yllättyi hyökkäyksen laajuudesta. Pahimman tapahtuessa Venäjän oli uskottu keskittävän sotatoimet Itä-Ukrainan ”kansantasavaltojen” alueelle, mutta se aloittikin hyökkäyksen kolmesta suunnasta tarkoituksenaan Kiovan valtaus ja koko Ukrainan puolustuksen lamauttaminen klassisella salamasodalla. Krim, Donetsk ja Luhansk olivat olleet imperialistisen aggression koealuetta jo vuodesta 2014, mutta täysimittainen sota aloitti koko maailmanpolitiikassa mullistuksen, joka on edelleen käynnissä.

Plokhy aloitti kirjansa kirjoittamisen maaliskuussa 2022 ja sai sen valmiiksi seuraavan vuoden keväällä. Nyt ilmestyneeseen laitokseen on lisätty jälkisanat, joissa käydään läpi sen jälkeisiä tapahtumia. Plokhy jättää kauaskantoiset ennustukset tekemättä ja keskittyy siihen, mitä sodan tähänastisesta kulusta voidaan kohtalaisella varmuudella päätellä. Mutta historioitsijana häntä kiinnostaa ennen kaikkea se, miten tähän on tultu, ja siksi Historian paluu ei varmastikaan vanhene aivan heti.

Tärkeimpänä kiintopisteenä Plokhyn analyysissä on Neuvostoliiton hajoaminen, jossa Ukrainan merkitys oli ratkaiseva. Kun ukrainalaiset äänestivät itsenäistymisen puolesta joulukuussa 1991, moni Neuvostoliiton osatasavalta oli jo ehtinyt irtaantua. Mutta vasta ilman Ukrainan työvoima- ja talousresursseja liiton jatkaminen kävi käytännössä mahdottomaksi. Neuvostoliiton hajotessa päättyi myös 1700-luvulta alkanut ajanjakso, jolloin ukrainalaiset ja venäläiset olivat eläneet samassa valtiossa.

Toisin kuin useimpien imperiumien luhistuminen, Neuvostoliiton hajoaminen oli nopea tapahtuma eikä johtanut pitkään sotien sarjaan. Ukrainan ja Venäjän historiallinen ero tapahtui verettömästi, eikä melkein kukaan osannut silloin ennustaa niiden välien kiristymistä nykyisen avoimen yhteenoton asteelle. Yksi erikoinen poikkeus löytyi. Kun vuonna 1992 neuvoteltiin Ukrainaan jääneiden neuvostoaikaisten ydinaseiden kohtalosta, amerikkalainen valtiotieteilijä John Mearsheimer, joka nykyään tunnetaan Putinin näkyvänä apologeettana, julkaisi Foreign Affairs -lehdessä artikkelin aiheesta. Mearsheimerin mielestä Ukrainan olisi pitänyt antaa pitää ydinaseensa, sillä se olisi tehokkain tapa estää tulevaisuudessa Ukrainan ja Venäjän välinen sota.

Mearsheimer oli käytännössä ainoa länsimainen kansainvälisen politiikan auktoriteetti, joka näki ennalta Venäjän nousevan aggression, ja vaikka hänen ajatuksiaan ei toteutettu, ne vaikuttivat Yhdysvaltojen päätökseen antaa Ukrainalle turvatakuut ydinaseista luopumisen vastineeksi. Turvatakuut eivät vain sisältäneet sitoumusta suojella Ukrainaa sen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi, vain epämääräisen lupauksen vedota YK:n turvallisuusneuvostoon. Ydinarsenaalista luopuminen ja Naton ulkopuolelle jääminen tekivät Ukrainasta haavoittuvaisen väliinputoajan entisen itäblokin alueella.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ja Ukraina kärsivät paljolti samoista taloudellisista ja sosiaalisista ongelmista, mutta reagoivat niihin vastakkaisin tavoin. Venäjä alkoi nopeasti kehittyä autoritaariseen suuntaan, mistä ensimmäinen merkki oli Boris Jeltsinin ryhtyminen laajentamaan ja sementoimaan valtaansa. Jeltsin ratkaisi vuoden 1993 poliittisen kriisin määräämällä panssarivaunut tulittamaan Moskovan parlamenttitaloa ja sai samana vuonna läpi parlamentin valtaa kaventaneen uuden perustuslain. Hänen mielestään vallan uskominen parlamentin käsiin johtaisi sekasortoon, ja pian kansa vaatisi diktaattoria. Ottaen huomioon Venäjän pitkän autokraattisen perinteen Jeltsin oli todennäköisesti oikeassa – minkä tien maa sitten valitsisikin, se tuskin olisi aidosti demokraattinen.

Ukraina taas onnistui korruptiosta ja talouden alennustilasta huolimatta rakentamaan kansalaisyhteiskunnan ja melko toimivan demokratian. Poliittisia erimielisyyksiä ei ratkaistu väkivalloin, mikään puolue ei päässyt keskittämään valtaa itselleen, muutoksia vaativat kansalaisliikkeet olivat aktiivisia. Plokhy pitää nykyistä sotaa demokratian ja autoritaarisuuden kamppailuna, jossa historiallisella jatkumolla ovat vastakkain kasakkavaltio ja tsaarien itsevaltius.

Mutta yhtä lailla kyse on nationalismin ja imperialismin kamppailusta. Nationalismi oli Ukrainassa heikkoa ennen vuotta 2014. Ukrainalla ei ollut lähimenneisyydessään kansallisvaltion perinteitä ja sen poliittinen järjestelmä rakentui alueellisten eliittien väliselle kilpailulle. Yhtenäistä kansallista kertomusta ja mytologiaa ei sellaisissa oloissa kehittynyt, mutta paradoksaalisesti hajanaisuus myös esti valtiota halvaantumasta ja pirstoutumasta. Kilpailevat eliittiryhmät ymmärsivät, että niillä oli paljon suurempi näkyvyys ja toimintavapaus itsenäistyneessä Ukrainassa kuin neuvostojärjestelmän osana, ja itsenäisyyden eduista vallitsi laaja yksimielisyys. Länsi- ja Venäjä-mieliset hallitukset vaihtelivat, mutta venäjänkielisessä väestössäkään ei ilmennyt halua liittyä Venäjän osaksi. Myöhemmin vihollisuuksien alettua ilmennyt ”separatismi” oli puhtaasti venäläistä tuontitavaraa.

Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan taistelut alkoivat hitsata ukrainalaisia yhteen kansakuntana. Venäjä-vastainen mieliala kasvoi ja ukrainan kielen asemaa vahvistettiin lainsäädännöllä. Nationalismi oli ollut vahvinta Ukrainan länsiosissa, missä myös ukrainaa puhuttiin yleisesti arkikielenä. Nationalistipoliitikot halusivat irti taloudellisesta ja poliittisesta riippuvuudesta Venäjään, kun taas Itä-Ukrainan entiset kommunistivirkailijat ajoivat Venäjä-suhteiden tiivistämistä. Laaja suuttumus Venäjän toimiin antoi nationalisteille etulyöntiaseman, ja samalla alkoi myös maan puolustuskyvyn vahvistaminen.

Venäjä, joka Putinin kaudella palasi vuosisataiseen imperialistiseen myyttiinsä Venäjän ja Ukrainan kohtalonyhteydestä, ei lainkaan ymmärtänyt Ukrainan yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. Kuvitelmat korkeintaan muutaman viikon kestävästä ”sotilaallisesta erikoisoperaatiosta” ja venäläisjoukot avosylin vastaanottavista ukrainalaisista perustuivat propagandaan, johon Putin oli itse alkanut uskoa. Hyökkäyksen alettua helmikuussa ’22 suurelle osalle joukoista oli jaettu muonaa vain muutamaksi päiväksi ja siviiliväestön osallistuminen vastarintaan tuli miehittäjille järkytyksenä. Ukrainan sitkeää puolustautumista ei osattu odottaa myöskään Yhdysvalloissa, mistä sodan alla tullut aseapu koostui lähinnä sissitoimintaan soveltuvasta materiaalista. Ukrainalainen nationalismi oli ”villi kortti”, joka sekoitti niin idän kuin lännen suunnitelmat.

Venäjän hyökkäys tarjosi ukrainalaisille kansallisen sankaritarinan yhteisestä kamppailusta, identiteetin rakentamisen olennaisen ainesosan, ja on hävittänyt tehokkaasti aiemmat sisäiset jakolinjat. Samalla se oli kuolinisku ajatukselle Ukrainasta ”venäläisen maailman” erottamattomana osana. Mikä sodan lopputulos sitten onkaan, venäläisiä ei enää koskaan pidetä Ukrainassa veljeskansana. Sotilaalliset takaiskut ja miehitettyjen alueiden väestön vihamielisyys vaikuttivat venäläissotilaisiin demoralisoivasti, mikä johti ryöstelyyn ja siviilien joukkomurhiin. ”Vapautusoperaatio” rappeutui hävitysoperaatioksi, jossa tuhottiin suuri määrä Ukrainan venäläistäkin kulttuuriperintöä: kirkkoja, luostareita, venäläisten kirjailijoiden museoituja koteja.

Venäjän geopoliittiselle haaveelle moninapaisesta maailmasta on myös käynyt kehnosti. Kylmän sodan jälkeisestä tilanteesta on palattu kaksinapaiseen maailmaan, jonka navat ovat Yhdysvallat ja Kiina. Sodan heikentämä Venäjä on ajautunut yhä kasvavaan riippuvuuteen Kiinasta, jolle se joutuu myymään öljyä ja kaasua alennettuun hintaan. Myös kiinalainen elektroniikka valtaa Venäjällä markkinoita, koventaa kilpailua ja vie työpaikkoja Kiinaan. Suurvallaksi nousemista todennäköisempi tulevaisuudenkuva on ajautuminen Kiinan raaka-ainevarastoksi ja halpamarkkina-alueeksi.

Plokhyn kirjan ensimmäisen version valmistumisen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon: Wagnerin kapina, Jevgeni Prigožinin likvidointi, Ukrainan tuloksiltaan laihaksi jäänyt vastahyökkäys kesällä 2023, pommitussodan kiihtyminen, Yhdysvaltojen viivästynyt tukipaketti… Kirjailijan jälkisanat ovat sävyltään optimistiset. Plokhy luottaa Ukrainan selviytymiseen sodasta entistä yhtenäisempänä, Venäjän imperialististen hankkeiden lopulliseen haaksirikkoon ja länsimaiden rintaman lujittumiseen entisestään.

Viimeisenä mainitussa ilmiössä näkyy kuitenkin säröjä. Unkari, Slovakia ja Itävalta jarruttavat Ukrainan tukemista EU:n sisällä ja osa EU-vaaleissa menestyneistä kansallispopulistisista puolueista myötäilee avoimesti Venäjää. Yhdysvaltojen hidastelu tukipaketin kanssa maksoi paljon ukrainalaista verta, ja Trumpin mahdollinen vaalivoitto voi pahimmillaan johtaa Yhdysvaltojen vetäytymiseen koko konfliktista. Rajoitukset Ukrainalle toimitettujen aseiden käytössä hyödyttävät Venäjää, joka voi iskeä ukrainalaisiin kohteisiin omalta maaperältään.

Amerikkalaisen apupaketin jälkeiset sotatapahtumat ovat jälleen kerran osoittaneet, että Ukraina menestyy taistelussaan jos se vain saa riittävän paljon ja nopeasti nykyaikaista sotakalustoa. Mutta onko lännellä päättäväisyyttä antaa Ukrainalle kaikkea mitä se tarvitsee? Eskalaation pelko on saanut varsinkin Saksan ja Ranskan viivyttelemään välttämättömissä asetoimituksissa ja pyörtämään jo annettuja lupauksia. Kolmatta maailmansotaa kavahdetaan enemmän kuin perääntymistä raa’an aggression edessä.

Lännen pitäisi ymmärtää, että kolmatta maailmansotaa käydään jo. Missään kirkossa ei ole kuulutettu, että kolmas maailmansota olisi suoraviivainen suurvaltasota jossa ydinaseet olisivat väistämättä mukana – ja toisaalta emme tiedä, mihin tilanne vielä kehittyy. Se, mitä historioitsijat nykyään sanovat kolmikymmenvuotiseksi sodaksi, ei ollut yhtenäinen sota, vaan pitkä sarja toisiinsa kytkeytyviä konflikteja, joka alkoi Saksan sisäisistä levottomuuksista. Tulevaisuudessa tämänhetkistä ajanjaksoa voidaan hyvin kutsua jollakin samantapaisella nimellä. Löyhät liittolaissuhteet ja geopoliittiset edut kytkevät Palestiinan konfliktin, Taiwanin kriisin ja monet kytevät jännitteet Ukrainan sotaan, eikä Eurooppa voi luottaa siihen että taistelut rajoittuvat reuna-alueille kuten kylmässä sodassa. Historian lopusta on edetty historian väkivaltaiseen paluuseen, ja tilanteesta on tehtävä oikeat johtopäätökset.

–

Serhii Plokhy: Historian paluu. Venäjän sota Ukrainassa. Suomentaneet Ilkka Rekiaro ja Tapio Kakko. Docendo, 2024.

–

–