Tekoäly on huono vitsi

SEPPO OIKKONEN

–

Eurooppalainen edistysusko on valistusajan tuote, ja valistuksen dynaaminen draivi palautui kirjapainoon – kirjoitetun kielen koneelliseen monistamiseen.

Gutenbergilainen galaksi oli Marshall McLuhanin termein ”kuuma” paikka. Hän käytti näitä käsitteitä – ”kuuma” ja ”viileä” väline – varsin omalaatuisella tavalla. Ehkä hänen jäljittämiään tajunnallisia ilmiöitä kuvaisivat paremmin käsitteet ”aktivoiva” ja ”passivoiva”.

Kirjoitettu kieli rekrytoi lukijan aivot aktiiviseen tulkintaan ja visuaalinen mieltäminen mahdollistaa ajantajun hallinnan. Kirjan lukijan silmä seuraa tekstiriviä täsmälleen sillä nopeudella jolla tekstin sisällölliset merkitykset siirtyvät aivoihin – ja olennaista on se, että lukija voi koska tahansa hidastaa lukemisensa vauhtia, pysähtyä, palata tarpeen vaatiessa takaisin päin, sisäistää uusia merkityksiä, hallita sitä kokonaiskuvaa joka hänellä on omaksuttavasta asiasisällöstä.

Lukija on tekstinsä herra, paitsi ettei ole. Kyseessä on vuoropuhelu aivan erityisessä tajunnallisessa tilassa. Hän on yksin, tai kaksin tekstinsä kanssa, ja siinä asemassa hän on myös avoin tai suojaton sitä vastaan mitä teksti antaa ja miten se häneen vaikuttaa. Vain kirjoitetulla tekstillä on valtaa aidosti opettaa lukijalle jotakin – lukutilanne on niin sanotusti turvallinen tila, jossa ihmisen ajattelun on mahdollista uudistua.

Miten tämä aivojemme kuuma mekanismi parhaiten käsitteillä kiteytettäisiin? Kirjoitettu kieli on enemmän kuin puhuttu kieli, joka elää kiinteästi kielen käyttötilanteessa. Kirjoitetulla kielellä on ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa puhekieleen. Kirjoitettu kieli voi operoida ikuistetummilla merkityssisällöillä kuin puhekieli, joka puolestaan voi vaikuttaa tilannekohtaisesti paljon reaktiivisemmin.

Kirjoittajat ajattelevat kirjoittamalla, poliitikot vaikuttavat puhumalla. On syytä yhä useammassa yhteydessä kysyä: mitä tämä-ja-tämä poliitikko on kirjoittanut? Mitä esimerkiksi Sanna Marin on kirjoittanut? Vastaus: ei mitään.

Emme ymmärrä mitään eurooppalaisella uudella ajalla syntyneestä ja kehittyneestä tiedollisesta ajattelustamme, jos emme hahmota eroa kirjoitetun ja puhutun kielen välillä.

Gutenbergilainen galaksi oli sen ajatusavaruus, se väline – mcluhanilaisittain sanottuna se ”the media and the m e/a ssage” – josta tuli individualisaation, kartesiolaisen subjektin ja todellisuuden objektivoitumisen koti – tavalla josta Heidegger saattaisi sanoa: ”Kieli on talo, jossa elämme” – se tiedollisen ajattelun työkalu, jonka varassa uuden ajan uudet instituutiot niin yksilöllisen tajunnan kuin yhteiskunnallisen hallinnan kentillä syntyivät.

Nimenomaan kirjoitetun kielen kulttuuri- ja yhteiskuntavaikutusta olivat suuri vallankumous ja myös se erityiseen ”edustuksellisuuden” kognitioon perustuva demokratia, joka nyt on kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden sisäisen taantumisen ja romahtamisen myötä jo armottomasti hajoamassa. (Olemme ”negatiivisten kulttien” asteella, jossa määrittelemme epävarmuuden riivaamaa minuuttamme mieluummin ”kielteisestä käsin” ja äänestämmekin enemmän jotakin vastaan kuin jonkin puolesta, eikä paluu terveeseen yhteiskuntadynamiikkaan ole enää mahdollista.)

Mehän emme nyt yleisesti tiedä emmekä ymmärrä, miten erityislaatuista eurooppalaisen uuden ajan demokratia on ollut. Sillä ei ihmisen historiassa ole edeltäjää, ja sillä on enemmän tekemistä uudella ajalla syntyneen kirjallisuuden romaanimuodon kuin aikansa tai aikamme valtio-oppineiden valistusajattelun hallinnollisten muotorakenteiden kanssa.

Edustuksellinen demokratia perustuu tajunnassamme muodostuvien ihmisidentiteettien – roolihahmojen, myös yhteiskunnallisten roolihahmojen – ideaiseen vaihdettavuuteen. Kielellis-kulttuurisissa kansallisvaltioissa vapaan ja valistuneen yksilön ominaisuudet projisoidaan yhteisön ominaisuuksiksi, ja ”edustuksellisuuden” idea on pohjimmiltaan se tajunnallinen hahmo ja jäsennys joka mahdollistaa yksilön irti kasvamisen sosiaalisesti sitovasta mekaanisesta normimoraalista ja yhteisön kypsymisen orgaaniseen omantunnoneettiseen yhteisömoraaliin.

Durkheimilaisen sosiologian perusasetuksia – kukaan ei opeta näitä meille missään peruskoulussamme tai edes akatemiassa. Olemme täydellisen ymmärtämättömiä ihmisyyden perusasioiden suhteen. Emme ymmärrä edes sitä, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole, toistan: eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.

McLuhania tuskin kukaan ymmärsi hänen omana aikanaan. Hän ei suinkaan puhunut ”maailmankylästä” ihanteena, jollaisesta oman aikamme teknomaanikotkin unelmoivat, vaan sähköisen kulttuurin kaikkiläpäisevänä yhteisömuotona, jossa kaikki ne kirjallisen sivistyksen tajunnalliset työkalut, jotka olivat eurooppalaisen uuden ajan edistyksen takana, menettävät merkityksensä.

Sähköinen kulttuuri ei aktivoi aivojamme vaan manipuloi aistiapparaattejamme – se taannuttaa myös sen kirjallisen tajunnan, jolle uuden ajan uudet tiedonalat perustuivat. McLuhanin eräs seuraaja, Neil Postman, on nämä painotukset tuonut selvimmin esiin.

Teknomaanikot ovat tajunnallisista tosiasioista ihan pihalla. Heillä on edelleen tuo viidenkymmenen vuoden takainen unelma ja illuusio ihmisjärjestä tietosanakirjan – hahhah, siis kuin Suuren Ensyklopedian, siis nykyisin Wikipedian – muotoisena assimilatiivisena rakennelmana, jollainen ihmisjärki nimenomaan ei ole.

Ihmisjärki on kaikkea muuta kuin tietosanakirja tai tietokone. Ihmisjärjestä yhdeksän kymmenesosaa sijoittuu kaiken ”tiedollisen” pinnan alle – käsitepintojen alle. Sanotaanko vaikka freudilaisittain alitajuntaan.

Se ei ole yksilöominaisuuksin kalustettu yläkerran huone, vaan olemuksellisesti kollektiivinen kellari. Se ei myöskään ole ”päämäärärationaalinen” – sillä kaikki ajantaju, aikajatkumo, sellaisena kuin se meidän aivoissamme hahmottuu ja on vaikuttanut, siis visuaalisina mielteinä joiden varassa syysuhteet järjestyvät ja dynaaminen päämäärärationaalisuus mahdollistuu, on individualisaation ja kartesiolaisen paradigman tuote. Kielellis-kulttuuristen kansallisvaltioiden sisäisen hajoamisen vauhdittuessa ja ylikansallisten ja monikulttuuristen – internatsionalististen – koneistojen ja vaikutusten ottaessa vallan myös päämäärärationaalinen järki on nyt valitettavasti painumassa historialliseen hautaansa.

Wittgensteinin varhaisfilosofia yritti jäljittää elementaarilauseen rakenteen ja kytkeä sen vastaamaan todellisuuden lainalaisuuksia – mutta myös hän itse myöhemmin luopui tästä sinänsä itseensä loogisesti sulkeutuvasta ontologiasta. Hän ei käsittääkseni kuitenkaan koskaan itse eksplikoinut täydellistä yhteismitattomuutta, eroa kirjoitetun ja puhutun kielen välillä, vaikka juuri se erottaa ylikäymättömällä kuilulla hänen nuoruuden- ja myöhäisfilosofiansa. Sen sijaan McLuhanilla tämän perustavanlaatuisen eron tajuaminen sisältyy jo lähtökohtiin.

Vulgaaripositivismi on osuva nimitys teknomanialle, joka 1800-luvulta mutta vahvasti viime vuosisadan mittaan valtasi eurooppalaisen insinööriajattelun. Se on tänä päivänä vahvempaakin kuin takavuosikymmeninä, johtuen esimerkiksi tietotekniikan ja erityisesti tekoälyn kehityksestä.

Näemme toki ne ylioptimistiset ylilyönnit, joita maailman teknoprofeetat puoli vuosisataa sitten tarjoilivat – futuristien jutuista tuskin mikään osoittautui paikkansa pitäväksi – mutta emme edelleenkään yleisesti ymmärrä, ettei koneälystä koskaan tule mitään samanlaatuista kuin ihmisen tajunnasta tai edes sen tietoisesta osasta.

Ihan ihmisyyden perusasiat ovat totaalisesti hukassa. Siis esimerkiksi, ettei ihminen ole lähtökohtaisesti yksilöolento, eikä ihmisen ajattelu vain nykyisen yksilön järkiajattelua. Että ihmisjärjellä on ihmisen historiassa ollut monia – jopa toisensa pois sulkevia – muotoja, eikä edes se erityinen järjen muoto, joka on eurooppalaisella uudella ajalla saanut ilmauksensa ”tieteessä” ole ollut aikojen varrella muuttumaton.

Kaiken perusta – ajattelumme kollektiivinen pohja, yhteinen kieli — on jotain jota minkäänlainen kone ei koskaan tule tuottamaan. Sen rooli ajattelussa on enemmän kuin yhdeksänkymmentä prosenttia. Jos ymmärtäisimme miten paljon eri ”kulttuurit” poikkeavat laadullisesti toisistaan, tai jos näkisimme selvemmin edes sen, miten oman eurooppalaisen kulttuurimme aikakausina kaikki ajattelu – myös se joka aikalaistasolla on koettu ”rationaalisena” – on tosiasiassa muuttunut, emme olisi niin sokeita ja sortuisi yliyleistäviin yleiskäsitteisiin missään tiedollisessa ajattelussamme.

Yksikään supertietokone ei tule omistamaan alitajuntaa. Eikä pysty edes kertomaan yhtään uutta vitsiä.

Mutta on olemassa omassa kulttuurissamme kehitystrendejä – varsin huolestuttavia – joiden lopputulemana saattaa syntyä eräänlainen tietokonetaivaan ja ihmishelvetin avioliitto.

Kulttuurisen narsismin jatkuvasti vahvistuessa meistä tulee individualismissamme yhä sokeampia, emmekä enää näe itseämme sielun peilissä. Sosiopsyykkinen taantuma tekee meistä tylsämielisiä, emme pysty virittämään minuutemme herkimpiä havaintoapparaatteja tajuamaan sielumme symbioottisia syvyyksiä. Emme tunnista omaa yhteisöllisyyttämme, ja kulttuurisia ominaisuuksia olemme jo aikapäiviä lakanneet tajuamasta. Elämme vain yliyleistävillä yleiskäsitteillä määritellyn yksilön yhä tiukemmin käsitepinnoille sitoutunutta identiteettikriisiä.

Kuihdumme kuin Narkissos lähteensä ääreen, riudumme identiteettikriiseissä kohta ohuiksi kuin tietosanakirjan sivut, demokratia taantuu absoluuttisella ”ihmisarvo- ja -oikeusideologialla” oikeutetuksi totalitarismiksi, ja uuden ajan orgaaninen omantunnonetiikka taantuu monille tänne vaeltaville vieraskulttuureille ominaiseksi kovaksi mekaaniseksi normimoraaliksi.

Kun alamme muistuttaa koneita, ehkä silloin koemme, että koneet ovat kehittyneet kaltaisiksemme.

–

–