Raketteja Mariupolin yllä

CAROLUS LÖFROOS (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Kirjoitus on katkelma Carolus Löfroosin kirjasta ”Vapaaehtoiset. Sotamme Ukrainassa 2014-2015”. Löfroos kertoo kirjassa kokemuksistaan Azov-pataljoonan vapaaehtoisena Itä-Ukrainan sodassa. Katkelma kertoo venäläisten Mariupoliin alkuvuodesta 2015 tekemästä raketti-iskusta ja sen jälkivaiheista. Se kuvaa erityisen hyvin sotapropagandan leviämistä ja vaikutuksia. Löfroosin kirja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

24. tammikuuta 2015

Seuraavana aamuna heräsimme siihen, että koko koulurakennus vavahteli. Yhtäkkinen maanjäristys sai ikkunaruudut tärisemään niin kuin ne olisivat putoamassa kehyksistään tai hajoamassa pirstaleiksi. Nousimme kaikki saman tien makuualustoiltamme. Hieroimme humalan silmistämme, pyyhimme krapulakuolan suupielistämme ja etsimme mitään löytämättä vastauksia toistemme kasvoilta. Minuutin sisällä järistys lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Långström venytteli joka-aamuiseen tapaansa.

”Aaaaaahhh Suomi!”

”Mitä vittua?” Cuix ihmetteli. ”Maanjäristys, täälläkö?”

”Ei, emme me ole mannerlaattojen reunalla”, Långström vastasi. Hän oli jo alkanut järjestellä varusteitaan.

”Vittu, se oli jokin keskitys”, Chris sanoi ja Kreikkalainen jatkoi: ”Se oli Grad, raketinheitin. Ihan niin kuin Šyrokynessä. Muistan sen selvästi. Se on Grad.”

”Vitun sota”, mutisin itsekseni ja aloin pakata omia varusteitani. Että tulituksen pitikin alkaa juuri silloin kun olin krapulassa.

Sekasorto puhkesi tukikohdassa ja muutti sen sohaistuksi herhiläispesäksi, ja pian saimme jonkinlaisen käsityksen siitä mitä oli tapahtunut. Vihollinen oli räjäyttänyt raketinheittimillään suurimman osan kokonaisesta korttelista kaupungin laidalla. Kuolleiden ja loukkaantuneiden määrästä ei ollut tarkkaa tietoa, mutta molempia oli paljon ja useimmat heistä olivat siviilejä. Långström otti nopeasti johdon. Aluksi meidän piti kerätä kokoon kaikki ylimääräiset lääkintätarvikkeemme.

Meillä oli käytössä vain yksi auto. Koska kaikki eivät mahtuneet kyytiin, kolme miestä joutuisi odottamaan tukikohdassa. Richter oli jo lähtenyt Inkasatorin kanssa. Långström päätti ottaa Chrisin ja Cuixin räjähdeasiantuntijoiksi, Bearin tulkiksi ja Tjeckin tueksi. Minä, Fabien ja Kreikkalainen vedimme lyhyet tikut ja jouduimme jäämään tukikohtaan.

Olin pettynyt, mutta nyt ei ollut oikea aika käyttäytyä kuin poispilattu lapsi. Panimme kaikki ylimääräiset lääkintätarpeemme makuupussin suojapussiin. Ikkunasta ajotie koulurakennusten ja ruokalan välissä näytti kuhisevalta muurahaiskeolta. Inkasator ja Richter olivat menossa Ural-kuormuriinsa ja Kozak antoi ohjeita muille kuljettajille. Joka puolella sotilaat juoksentelivat edestakaisin ja lastasivat aseita ja lääkintäpakkauksia autojen lavoille. Kuormurit ja muut autot ajoivat kilpaa kohti portteja, ja pian piha oli taas tyhjä ja haudanhiljainen.

Vihollisen rakettikeskitys oli osunut vain kymmenen minuutin ajomatkan päähän itäiseksi piiriksi kutsutulle asuinalueelle – yhdelle Mariupolin monista hruštšovkista. Sellaisilla alueilla oli 1960-luvulla rakennettuja yksinkertaisia perheille tarkoitettuja kerrostaloja, ja ne oli nimetty silloisen pääsihteerin Nikita Hruštšovin mukaan. Kohdealueen rakennukset olivat todella suuria, suunnilleen kymmenkerroksisia, ja vaikka ne olivat yhä pystyssä, monikaan ikkunalasi ei ollut säilynyt ehjänä. Yksi raketeista oli jopa osunut alueen päiväkotiin ja räjäyttänyt sen palasiksi. Koska oli sunnuntai, vain väriliidut ja lelut olivat joutuneet sirpaleiden, kuumuuden ja paineaallon uhreiksi.

Palavat autot ja rakennukset peittivät harmaan kaupunginosan tummaan savuun. Nopeasta lähdöstään huolimatta Långström ja muut pääsivät paikalle vasta kun useimmista ulkona olevista loukkaantuneista oli jo huolehdittu. He löysivät vain vanhan miehen, joka makasi maassa pahasti vuotaen ja apua huutaen. Mutta hänen epäonnekseen huomio siirtyi pois hänestä joukkueen lähestyessä. Maassa makasi myös nuori nainen, ja vaistomaisesti kaikki riensivät auttamaan häntä vanhan miehen sijaan. Se, että naiselta puuttui koko takaraivo, ei muuttanut asiaa. ”Naiset ja lapset ensin” oli vaistonvarainen toimintaperiaate, vaikka vanhus yhä vuosi verta ja huusi.

Cuix ja Bear menivät yhden erityisen pahasti kärsineen rakennuksen porttikäytävään, osittain tarkistaakseen oliko asunnoissa vielä loukkaantuneita, osittain katsellakseen hävitystä katon näköalapaikalta.

Tukikohdassa olin tullut Kreikkalaisen kanssa johtopäätökseen, että järkevintä oli tappaa aikaa ruokalassa. Otimme varusteemme mukaan ja jätimme Fabienin makaamaan selällään ja keskittymään krapulatilaansa. Ruokalassa katselimme päivän tattaripuuroannosta joka näytti koostuvan eilisistä jämistä, ja pohdimme mistä sotilaiden äskettäin saamissa tekstiviesteissä oli kyse.

Jo ennen kuin muu joukkue oli lähtenyt pelastustehtäviin, monet miehistä olivat saaneet outoja tekstiviestejä puhelimiinsa. Ruokalan edessä olimme tavanneet pari ukrainalaista, jotka tuijottivat puhelimiaan samasta syystä. He käänsivät ne meille kömpelösti mutta riittävän tarkasti. Viestit oli kirjoitettu niin kuin ne olisivat olleet muiden ukrainalaisten lähettämiä, ja niissä kerrottiin että separatistien maajoukot olivat hyökänneet onnistuneesti Mariupoliin. Viestien mukaan vihollinen oli saamassa haltuunsa koko kaupungin ja tappoi kaikki tielleen osuvat. Azov oli tietenkin paennut välittömästi ylivoiman edessä, ja viestien vastaanottajia kehotettiin tekemään samoin.

Olimme yhä kaupungin itäosassa, tuolloin vihollisen hallitsemana pidetyllä alueella. Aiemman järistyksen lisäksi emme kuitenkaan olleet kuulleet tai huomanneet mitään merkittävää sekasortoa tai ammuskelua alueella. Oli siis ensinnäkin selvää, että tekstiviestit olivat disinformaatiota, psykologista sodankäyntiä jollaista emme olleet ennen kohdanneet ja jonka tarkoitus oli levittää paniikkia ja sekaannusta kaupungin asukkaiden ja puolustajien keskuuteen. Toiseksi, keskitys tuli tosiaan venäläisten puolelta ja oli alku Mariupoliin kohdistuvalle hyökkäykselle. Tai ainakin sen olisi pitänyt olla. Olin lumoutunut saadessani seurata tällaisia tapahtumia reaaliajassa, ja nousin hakemaan toisen kahvikupillisen. Olin juuri päässyt takaisin pöytään, kun maa alkoi taas täristä.

Ruokala oli melkein tyhjä, paikalla olivat meidän lisäksemme vain babuškat ja ulkona tapaamamme kaksi ukrainalaista, jotka istuivat sisäänkäynnin viereisessä pöydässä. Katsoin Kreikkalaista ja huomasin hänen olevan yhtä yllättynyt uudesta rakettikeskityksestä kuin minäkin. Kahvikuppi oli yhä kädessäni, ja läikyttämäni kahvi poltti ihoani. Ikkunat tärisivät yhtä rajusti kuin aiemmin, ehkä rajumminkin. Babushkat piiloutuivat tiilirakenteisen tarjoilutiskin taakse, joka erotti ruokalan keittiöstä. Ukrainalaiset nousivat ylös ja juoksivat samaan suojaan. Ensimmäinen heistä heittäytyi tiskin yli kuin norsu posliinikaupassa ja tömähti toiselle puolelle niin lujaa, että sen kuuli ikkunoiden äänekkään tärinänkin yli. Toinen teki paljon sulavamman loikan, kuin olympialaisten aitajuoksija esteen ylittäessään.

Katsoin taas kreikkalaista, pidellen yhä kahvikuppia jottei se kaatuisi. Vaikka kuuma kahvi valui sormieni välistä, refleksini eivät toimineet koska mieleni oli niin keskittynyt tarkkailemaan, tulkitsemaan ja laskemaan vallitsevaa tilannetta. Kun järistys alkoi laantua, olimme varmoja että kaikki oli loppujen lopuksi hyvin. Nousimme tuoleiltamme ja kutsuimme tiskin taakse suojautuneita ukrainalaisia.

”Kaikki hyvin, kaikki hyvin!” Kreikkalainen huusi heille. ”Tulkaa pois sieltä, eivät ne tänne hyökkää! Se osui kauas täältä!”

Vain hetkeä aiemmin joukkueen pelastustöihin lähteneet jäsenet olivat todenneet, ettei paikan päälle juuri ollut järkeä jäädä. Kaikki loukkaantuneet oli viety saamaan hoitoa, ja kaikki suutareiksi jääneet räjähteet olivat liian suuria Chrisin purettaviksi. Joukkue ahtautui takaisin autoon ja oli valmiina lähtöön, kun uusi keskitys tuli heidän päälleen.

Raketeilla on selvästi tunnistettava ääni, kun ne tulevat alas taivaalta. Se ei ole samanlainen ulvova ja kirskuva ääni, jota tavalliset tykistökranaatit pitävät. Ääni on pikemminkin lujaa suhinaa ja räsähtelyä. En tiedä tuleeko räsähtely rakettimoottoreista, joiden päästämät viimeiset kaasut syttyvät kipinöiksi, mutta niin veikkaan. Jokainen raitiokiskoilla varustetussa kaupungissa käynyt tietää, millaista ääntä raitiovaunut pitävät kun niiden sähkölinjoissa on häiriöitä. Niiden rätinä muistuttaa aavemaisesti neuvostoaikaisten rakettien osumaa edeltävää ääntä.

Auton yhä liikkuessa kaikki paiskasivat ovensa auki ja heittäytyivät ulos, kun raketit, joista osa oli 122-millisestä Gradista ja osa vielä raskaammasta 227-millisestä Uraganista, alkoivat räjähdellä heidän ympärillään. Långström yritti heittäytyä kuljettajan paikalta, mutta jäi jostain syystä kiinni yläruumiistaan. Hän raahautui auton perässä keskityksen läpi ja yritti painaa jarrua käsillään. Lopulta auto pysähtyi osuttuaan lyhtypylvääseen, ja Långström oli yhä jumissa.

Me kaikki olimme pitkään epäilleet, että nuoren Tjeckin hermot eivät olleet vielä hioutuneet kunnolla taistelua varten, mutta sillä hetkellä hän osoitti, että pienestä hermoheikkoudesta huolimatta hänen sydämensä oli valmis. Kun 20 kilon räjähtävillä taistelukärjillä varustetut kaksimetriset raketit iskeytyivät maahan ja kaikki muut etsiytyivät suojaan, vain Tjeck huomasi Jångströmin olevan edelleen juuttuneena autoon. Äärimmäisen rohkeuden ja uhrimielen puuskassa hän juoksi komentajansa luo ja heittäytyi hänen päälleen suojatakseen häntä omalla ruumiillaan.

Långströmillä ei kuitenkaan riittänyt sillä hetkellä ihailua esimerkillistä sankaruutta ja epäitsekkyyttä kohtaan.

”Painu vittuun päätäni senkin vitun hintti!” hän huusi ja löi sankarillista Tjeckiä useita kertoja munuaisiin.

Kun keskitys oli ohi, ulkomaalaiset ryhmittyivät uudelleen alueelle saapuneen ukrainalaisen uutisryhmän seuratessa heitä. Kun Chris kiirehti heidän ohitseen savun läpi, toimittaja päätti yrittää lyhyttä haastattelua ja työnsi mikrofonia häntä kohti. Chris, joka ei puhunut ukrainaa ja jolla oli muutenkin tärkeämpää tekemistä, peitti kasvonsa kameralta ja sanoi vain: ”Häipykää, häipykää, olkaa hyvä!” Uutisryhmä yritti seurata häntä, mutta luopui yrityksestä hänen ehtiessään kauas edelle, ja kameramiehen huomio kiinnittyi maassa lojuvaan suureen kuumaan sirpaleeseen. Chrisin vaistomainen reaktio televisiokameraa kohtaan tuntui sillä hetkellä yhdentekevältä, mutta myöhemmin osoittautui, että sillä oli suurisuuntaiset seuraukset.

Mariupolin tukikohdassa kännykkäni soi. Se oli Långström. Hän oli tulossa vaihtamaan väkeä. Hän jättäisi muut lepäämään tukikohtaan ja veisi minut ja Kreikkalaisen mukanaan takaisin. Pian auto porhalsi ruokalan eteen ja me hyppäsimme kyytiin. Matkalla itäiseen piiriin Långström antoi lyhyen selonteon siihenastisista tapahtumista, ja minä polttelin savuketta kuunnellessani. Meidän oli käsketty valmistautua mahdolliseen suurhyökkäykseen kaupunkia vastaan. Paniikkia lietsovia tekstiviestejä tuli yhä, ja ne vastasivat sisällöltään YouTubessa ja sosiaalisessa mediassa äskettäin julkaistuja propagandavideoita. Videoissa näkyi tankkeja, joiden kylkipanssareihin oli maalattu iskulauseita kuten ”Mariupoliin”. Rakettikeskitykset olivat hyökkäyksen loppuvalmistelua.

Suuntasimme kaasuasemalle alueen laitamilla. Se oli rakennus, josta toimitettiin asuinalueille lämmityskaasua lukemattomien teräsputkien kautta. Pysähdyimme suunnilleen sadan metrin päähän asemasta, ja heti ulos noustuamme tunsin nenässäni kaasun hajun, joka kävi voimakkaammaksi sitä mukaa kuin lähestyimme. Keuhkoni alkoivat väsyä hengittämään saastunutta ilmaa, ja kysyin Kreikkalaiselta ja Långströmiltä, oliko pahaenteinen löyhkä vain omaa kuvitelmaani. Heidän nyrpistyneet nenänsä riittivät vastaukseksi. Raketin sirpale oli varmaankin rikkonut kaasuputkia, ja sammutin heti tupakkani kielelläni.

Kartalla rakennus näytti sopivalta puolustustarkoituksiin, näkyvyys oli hyvä kaikkiin mahdollisiin hyökkäyssuuntiin. Todellisuudessa se oli vuotaneen kaasun täyttämä kuolemanloukku. Yksi kipinä olisi riittänyt räjäyttämään sen ilmiliekkeihin. Katsoimme toisiamme ja mietimme mitä tehdä. Äkkiä pari ukrainalaista sotilasta tuli kulman takaa, molemmilla sytytetyt tupakat suussa. Päättelimme, että asemaa puolustivat jo vakinaisen armeijan sotilaat, joista halusimme pysyä vielä kauempana kuin kaasuvuodosta, joten nousimme takaisin autoon ja lähdimme.

Ensimmäisestä keskityksestä oli nyt kulunut useita tunteja, ja tekstiviesteistä huolimatta mistään maahyökkäyksestä ei näkynyt merkkejä. Yritimme etsiä selitystä vihollisen propagandasta, joka oli monesti aiemminkin osoittautunut paljon luotettavammaksi kuin mitkään omista informaatioketjuistamme. Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, että sitä osasi tulkita oikein.

Propaganda oli julkista ja helposti saatavilla. Aamun aikana tärkeää informaatiota oli julkaistu kaikkialla sosiaalisessa mediassa: Facebookissa, Twitterissä ja erityisesti VK:ssa. Sen mukaan Donetskin kansanarmeija oli aloittanut onnistuneen hyökkäyksen Mariupolin vapauttamiseksi fasistien vallasta. Tarinat tukivat saamiemme tekstiviestien sisältöä. Pelkurimaiset azovilaiset olivat paenneet sekasortoisesti heti nähtyään uljaat kansanarmeijan miehet. Separatisten lipun väitettiin jo liehuvan kaupungin keskustan yllä.

Näin olimme jo itsekin päätelleet. Ensimmäinen keskitys oli tarkoitettu tuhoamaan linnoitetut sotilasasemat kaupungin ulkopuolella ja avaamaan aukko puolustukseen. Raketinheitinmiehet olivat vain osuneet ainakin 500 metriä sivuun kohteesta ja tappaneet käytännössä vain siviilejä. Vaikka he olivatkin mokanneet perinpohjaisesti, pyörät oli jo pantu pyörimään eikä takaisin voinut enää kääntyä. Vihollinen oli pakotettu improvisoimaan, ja he olivat aloittaneet heitinten aikaavievän lataamisen toista keskitystä varten. Kun toinen keskitys meni yhtä huonosti kuin ensimmäinenkin ja osui jälleen pelkkiin siviilikohteisiin, jopa venäläiset tajusivat että hyökkäyksestä ei tulisi mitään. Yllätysetu oli menetetty, kun Azov ja muut vapaaehtoisyksiköt olivat täydessä valmiudessa. Sotilastappioita ei ollut lainkaan, kaikki 30 kuollutta ja yli 100 loukkaantunutta olivat siviilejä.

Siirryimme katsomaan tuoreinmpia päivityksiä. Uutiset separatistien suurhyökkäyksestä ja Mariupolin toisen taistelun voitosta alkoivat harveta. Niiden tilalle tuli uutisia, joiden mukaan Ukrainan fasistihallinto oli tuhonnut kokonaisen asuinalueen raskaalla tykistöllä. Tämä oli jälleen uusi kiistämätön todiste meneillään olevasta etnisestä puhdistuksesta, jota ukrainalaiset suorittivat koska olivat fasisteja ja sen sellaisia.

”Uskomatonta!” Kreikkalainen aloitti yhden sarkastisista monologeistaan. ”Vitun fasistit! Ukrainalaiset natsit tappavat siviiliparkoja. KUINKA HE VOIVAT TEHDÄ SELLAISTA? Kamalaa! Inhottavaa! Soitan tästä Amnestylle! YK saa selvittää asian. Minä EN ainakaan aio sulattaa tällaista FASISMIA!”

”Jumalauta, katso tätä!” Chris keskeytti. ”Niillä on jopa valokuvia kraatereista. Vittu, noistahan näkee että raketit ovat tulleet idästä. Kuinka helvetin taitamattomia he oikein ovat?”

”Ei heidän tarvitse olla taitavia”, Kreikkalainen vaihtoi vakavampaan sävyyn. ”Rahvas haluaa uskoa tuon, vaikka vaikka suutariksi jääneissä raketeissa lukisi suurin kirjaimin ’Valmistettu Venäjän Federaatiossa’. Muulla ei ole väliä.”

Muutos vihollisen propagandassa teki kaiken selväksi. Kun molemmat keskitykset olivat epäonnistuneet, he olivat luopuneet suunnitelmistaan ja yrittivät nyt vierittää syyn ukrainalaisten niskoille. Meitä ei luultavasti komennettaisi etulinjaan. Mariupoliin jäämisessä ei olisi järkeä, sillä taisteluja ei puhkeaisi ainakaan lähiaikoina, joten päätimme palata Jurivkaan mukavuuksiemme pariin. Aamun tapahtumat kuuluivat varmaankin tämän sodan suurimpiin sotarikoksiin, mutta meille sillä ei juuri nyt ollut merkitystä. Emme tienneet, kuinka isoja asioita oli tapahtumassa ympärillämme.

–

”Häipykää, olkaa hyvä!”

Saavuimme Jurivkaan juuri päivällisaikaan. Tavanomaisten ruokalajien lisäksi keittiön babushkat tarjoilivat tänään tuoreita paistettuja pirožkeja. Niitä oli eri muotoisia ja kokoisia, mutta tällä kertaa ne olivat ohuita ja pitkänmallisia ja vastasivat kooltaan tavallista croissantia. Suoraan uunista otettujen pehmeiden ja makeiden vehnäleipien päälle oli siroteltu ohuesti tuoretta persiljaa. Niin herkullisilta kuin ne tuoksuivatkin, tiesin kokemuksesta että oli syytä olla varovainen. Viisainta oli ottaa yksi, murtaa se ja katsoa mitä sisällä oli. Joskus hienoisen makeiden leipien sisällä ei ollut mitään ja ne olivat oikein hyviä sellaisinaan. Oikein hyvinä päivinä täytteenä saattoi olla mansikkahilloa tai, mikä vielä parempaa, ohueksi pilkottua paistettua kaalia. Molemmat sopivat erinomaisesti yhteen pehmeän leivän kanssa.

Mursin leivän, ja ällöttävästä hajusta tajusin heti, että nyt ei ollut sellainen päivä. Houkuttelevan pinnan alta löytyi tummanruskeaa keitettyä maksaa kastikkeessa. Babushkat päättivät tarpeettoman usein pilata kauniit luomuksensa, varmaankin vain siksi että he vihasivat elämää. Syvästi pettyneenä jätin loput petollisista jälkiruoista tiskille.

Istuin joukkueen pöytään, jossa jatkui päivän tapahtumien läpikäynti. Kreikkalainen änkytti ja haukkoi henkeä kuvaillessaan, kuinka ukrainalaiset olivat loikanneet ruokalan tiskin taakse suojaan useamman kilometrin päähän osuneelta keskitykseltä. Kuvausta säesti hermostuneella naurullaan Tjeck, jonka Långströmiltä kylkeensä saamat iskut tekivät luultavasti yhä kipeää. Myös Cuix yritti osallistua, muttei päässyt kertomuksessaan eteenpäin surkean englannintaitonsa takia. Kreikkalaisen kärsivällisyys loppui pian. ”Sano se vain ranskaksi, vittu sentään!”

Chris istui hiljaa ja tökki ruokaansa haarukalla, keskittyneenä älypuhelimessaan näkyvään uutisvirtaan.

Aterian jälkeen suuntasimme pieneen kyläkauppaan. Täytimme ostoskorimme tavanomaisilla tarvikkeilla: kuivatuilla makkaroilla, juustolla, perunalastuilla ja oluella. Viimeisenä mainittua tuotetta sai monenlaisessa muodossa, mukaan lukien Suomalaisen suosima venäläinen jääkarhuolut. Mietin hetken, että venäläisen tuontioluen ostamisesta joutuisi kiinni jäädessään erityisen pahasti hakatuksi, mutta päätin ottaa riskin. Se oli hintaansa nähden kaupan paras olut, ja ostin sitä muutaman pullon.

Tukikohdassa joukkue jakaantui omiin huoneisiinsa. Otin suihkun samalla kun muut availivat läppäreitään. Kreikkalainen seurasi innoissaan uutisia kotimaansa vaaleista, joiden tulos ratkeaisi seuraavana päivänä. Långström pelasi Civilizationia ja Chris uppoutui yhä syvemmälle uutisvirtaan.

Päivä oli ollut pitkä ja otin pitkän suihkun, säädin veden lämpötilaa niin kuumalle että se suorastaan poltti. Pieni kylpyhuone alkoi pian muistuttaa höyrysaunaa. Puhdistauduttuani lopulta monen päivän saastasta olin valmis astumaan reaalitodellisuuteen ja avasin läppärini. Se oli paksu ja painava Levovo, jo kuusi tai seitsemän vuotta vanha. Käyttöjärjestelmänä oli Windows Vista, jonka kelvottomuutta ei kukaan vielä ollut koneen ostamisaikaan tajunnut. Kuin ihmeen kaupalla se toimi yhä, mutta vain jos osasi buutata koneen.

Käytyäni läpi monivaiheisen elvytysprosessin uppouduin itsekin kotimaani uutisiin. Mitään kiinnostavaa ei ollut tapahtunut, tavanomaisia paskapuheita vain. Ainoa poikkeus oli seuraamani vaihtoehtoinen uutissivusto, jolla oli tuolloin varsin Venäjä-myönteinen linja. Sieltä löysin pienen artikkelin Mariupolin tapahtumista.

”Hei!” sanoin Långströmille ja nostin koneeni hänen nähtäväkseen. ”Katsos tätä! Ruotsalainen uutissivusto vahvistaa, että venäläiset valtasivat Mariupolin tänään. Nyt tiedämme että se on totta!”

Kuului koputus, ja eräs ukrainalainen tuli huoneeseen.

”Hei Swampy”, hän sanoi Chrisille. ”Sinusta on tullut kuuluisa!” Chris tuijotti hämmentyneenä ukrainalaista, joka viittoi häntä mukaansa. ”Tule! Tule katsomaan, sinä olla televisiossa!”

Seurasimme kaikki häntä käytävään, missä joukko ihmisiä oli kokoontunut seinään kiinnitetyn television eteen. Mariupolissa keskitysten aikana käynyt ukrainalainen uutisryhmä oli saanut raporttinsa valmiiksi, ja ruudulla Chris peitti kasvonsa kameran edessä.

”Häipykää! Häipykää, olkaa hyvä!”

Annoimme aplodit uudelle TV-tähdellemme, joka hymyili nolostuneena ja päästi sitten varovaisen pienen naurun.

”Hienoa työtä! Todella ammattimainen väistöliike!” Långström sanoi palatessamme huoneeseen, äänensävyllä joka saattoi olla joko aito tai sarkastinen.

Kreikkalainen kiipesi takaisin yläpetilleen ja levitti kätensä.

”Kommunistit voittavat nämä vaalit! Tämä on käännekohta teille valkoisille! Haha! Huomenna te annatte… siis tarkoitan lainaatte meille taas lisää rahaa. Tietenkin me maksamme takaisin. Meidän pitää vain lainata lisää rahaa maksaaksemme. Mutta voitte luottaa meihin! Hallituksemmehan on kommunistinen!”

Uutispätkä Chrisistä Mariupolissa alkoi välittömästi levitä internetissä, pääosin YouTuben kautta. Älylliseltä tasoltaan vaihtelevat henkilöt tekivät teräviä analyysejään ukrainalaiseen univormuun pukeutuneen englantia puhuvan miehen kansallisuudesta. Salaliittoinsinöörien jutut olivat viihdyttäviä, mutta asiat eskaloituivat pian. Russia Today, Kremlin tärkein englanninkielinen propagandakanava, tarttui uutiseen.

RT:n ajankohtaisohjelmassa studioisäntä keskusteli vieraana olevan ”asiantuntijan” kanssa siitä, kuka ”häipykää-mies” oli. Ohjelman rakenne noudatteli tavanomaista propagandakaavaa. Neutraaliuden vaikutelman säilyttääkseen isäntä kysyi johdattelevia kysymyksiä. Pullea bokserinnaamainen ”asiantuntija” vastasi niihin tavalla, joka tuki Kremlin tulkintaa. Oliko ”häipykää-mies” mahdollisesti ukrainan asevoimissa palveleva länsimaalainen?

”Ehdottomasti, video todistaa sen selvästi”, paksu mies vastasi, sillä se oli jokseenkin selvää. Sen jälkeen hän kuitenkin sanoi: ”Itse asiassa miehen puhe kuulosti aivan amerikkalaiselta sotilasslangilta. Jotkut pitävät häntä brittinä, mutta en ole samaa mieltä.”

”Vitun runkkari”, Chris huokasi.

”Oletteko koskaan tavanneet amerikkalaista, varsinkaan amerikkalaista sotilasta, joka käskisi painua vittuun ja lisäisi siihen kohteliaasti ’olkaa hyvä’?” kysyin, eikä kukaan nyökännyt.

Paksu asiantuntija jatkoi ja käytti puheessaan keskeisiä fraaseja kuten ”Kiovan juntta”, ”valheelliset syytöksen Venäjän sekaantumisesta”, ”Naton interventio” ja, tietenkin, ”natsisympatiat”. ”Sitä ei ole todistettu, muttei myöskään todistettu vääräksi”, mies sanoi lopuksi osoitettuaan, että niin Chris kuin me muutkin olimme luultavasti Blackwater-turvallisuusyhtiön palkkaamia amerikkalaisia. Itse rakettikeskitys mainittiin vain kerran, kun asiantuntija antoi ymmärtää että me olisimme jotenkin myös sen takana.

Oli hyvä että olimme ostaneet olutta ja purtavaa, koska näytöillä puhjennut paskamyrsky oli nautinnollista ja opettavaista seurattavaa. Olimme nähneet propagandaa ennenkin, mutta nyt näimme ensimmäistä kertaa sen syntyvän reaaliajassa, ja lisäksi olimme itse sen keskipisteessä. Chris oli vähän huvittunut kun häntä oli sanottu amerikkalaiseksi Venäjän valtiontelevisiossa, ja alkoi rentoutua hiljalleen. Hänen päätymisensä parrasvaloihin oli tietenkin huolenaihe, mutta tilanne oli kieltämättä myös hyvin koominen.

RT:n verkkouutisen kommenttiosiossa oli villejä spekulaatioita. Useimmat kommentoijat olivat vakuuttuneita, että ”häipykää-mies” oli amerikkalainen. Niinhän lihava asiantuntijakin oli sanonut. Jotkut eivät olleet varmoja ja yrittivät selvittää asiaa itse. Yksien mielestä hän oli australialainen, toiset uskoivat tunnistaneensa brasilialaisen aksentin. Juuri kukaan ei väittänyt häntä britiksi, varmaankin samasta syystä kuin useimmat pitivät häntä amerikkalaisena. Asia ärsytti Chrisiä yhä enemmän, ja hän päätti kirjoittaa itsekin kommenttiketjuun.

”OLEN BRITTI SENKIN VITUN ÄÄLIÖT!” hän kommentoi, mutta siitä ei ollut apua. Kommentteja tulvi lisää.

”Voihan vittu, lyön vetoa että artikkeliin tulee yli tuhat kommenttia tunnissa”, Chris mutisi. Kreikkalainen oli skeptisempi. ”Ei, ihmiset ovat nykyään lyhytjännitteisiä. Se hiljenee suunnilleen 700 kommentin jälkeen.”

Näin kuinka nopeasti kommentteja ilmestyi. ”Ei se hiljene. Tunnin kuluttua kommentteja on yli 2000”, sanoin ja Kreikkalainen vainusi helppoa rahaa.

”Oletko idiootti? 2000? Panetko rahasi likoon sen puolesta? Lyön viisi hryvniaa vetoa, senkin pummi. 2000 kommenttia ennen kuin kello on kymmenen!”

”Selvä”, sanoin. ”Varmista että sinulla on ne rahat, koska häviät.”

”Veto on viisi hryvniaa!” Kreikkalainen vahvisti, ja jännitys kiristyi. Kommenttiketju kasvoi koko ajan ja Kreikkalainen alkoi pian hikoilla.

”Haluan muuttaa vetoa. Sovitaan, että 2500 kommenttia. Käykö se teille?”.

”Sen kun muutat”, sanoin. ”Häviät kuitenkin. Kymmeneltä kommentteja on 2000.”

”Hah! Nyt teit virheen, senkin vajaaälyinen ruotsalainen, suomalainen tai mikä vittu sitten oletkin”, nauroi Kreikkalainen. ”Kommentteja tulee varmasti enemmän! Haha! Voit jo antaa rahasi!”

Kommenttien tulo alkoi hidastua. Kello lähestyi kymmentä ja kommenttien määrä kahta tuhatta. Kreikkalainen spammasi itse vimmaisesti kommentteja saadakseen luvun 2500:aan. Minuutit kuluivat.

”Jos niitä tulee 2250 tai enemmän, minä voitan!” Kreikkalainen huohotti kirjoittaessaan. ”Miksi-tästä-pitää-edes-riidellä-miksi-emme-voi-olla-ystäviä? Lähetetty! Perustetaan-ennemmin-monikulttuurinen-sulatusuuni-ja-rakastetaan-toisiamme! Lähetetty! Nussisitko-äitiäsi? Lähetetty!” Kreikkalainen nauroi niin lujaa että hänen oli vaikea hengittää.

Kello oli 22:00. Videossa oli 2150 kommenttia. Suunnattoman pettynyt Kreikkalainen avasi vastahakoisesti lompakkonsa ja ojensi minulle taitetun viiden hryvnian setelin.

”Vittu, saan paljon varoituksia että joku yrittää tunkeutua koneelleni”, Chris sanoi. Tietokoneista ymmärtävän Britanniassa asuvan kaverinsa avulla hän selvitti pian, että kaikki tunkeutumisyritykset tulivat yhdestä ja samasta IP-osoitteesta. Haku antoi San Franciscossa sijaitsevan pizzerian nimen.

”Mitä helvettiä joku pizzanpaistaja sinusta haluaa?” Kreikkalainen kysyi. ”Tuo on paskapuhetta. Keksit koko jutun.”

”Kokeile etsiä pizzapaikan katuosoitetta, älä IP-osoitetta”, sanoin ja Chris kirjoitti sen hakukenttään. Ensimmäinen osuma oli Central Intelligence Agency, CIA.

”Voi vittujen kevät, amerikkalaisetkin? Mitä minä olen heille tehnyt?” Chris huokasi.

”Mieti vähän”, sanoin. ”Venäläiset pumppasivat juuri propagandatarinoita siitä, että joku hämärähommia tekevä CIA:n tyyppi on näkynyt uutiskuvassa Ukrainassa. Sitten siellä kysellään: ’Hei Frank! Onko sinulla ketään tyyppiä Mariupolissa?’ ’Ei, onko sinulla?’ Haha, ilmeisesti ne yrittävät selvittää kuka olet!”

”No ainakaan ne eivät pääse tälle koneelle, se on niin tiukasti teljetty kuin mahdollista”, edelleen vähän äreä Chris vastasi.

”Mieti asiaa tältä kantilta”, jatkoin. ”Eilisiltana me päätimme lähteä parille kaljalle, ihan tavallista iltaa viettämään. Tänään kokonainen kortteli räjäytettiin maan tasalle, helvetisti ihmisiä kuoli ja CIA etsii meitä. Ainakin siitä saa hyvän baarijutun!”

Chris naurahti ja oli samaa mieltä. ”Joo, se on kyllä totta.”

Ukrainan ”pahentuneen tilanteen” takia Venäjällä pidettiin niin sanottu kriisikokous. Huolestuneen näköiseksi tekeytynyt Vladimir Putin vastaili toimittajien kysymyksiin. Mainitsematta sanallakaan Mariupolia hän valitti, että ukrainalaiset kärjistivät tilannetta, jota hän sanoi ”tragediaksi” ja ”sisällissodaksi”. Teennäinen ilme kasvoillaan hän selvästi käytti Chrisin tapausta Venäjän hyväksi.

”Ketkä siellä taistelevat?”, Putin kysyi retorisesti ennen kuin jatkoi. ”Tietenkin siellä on myös varsinaisia armeijan joukkoja, mutta useimmat ovat niin sanottuja nationalistisia vapaaehtoispataljoonia.” Hän kohotti kätensä osoittaakseen, että hän selitti tärkeää asiaa. ”Ne eivät ole mikään armeija, vaan muukalaislegioona. Naton legioona.”

”Odottakaas nyt”, sanoin. ”Sanoiko Putin juuri meidän pikku joukkuettamme ’Naton legioonaksi’?” Chris ja Greek katsoivat ällistyneinä videota. Långström istui punkallaan ja naureskeli.

”Haha! Todella vitun hienoa!”

–

Carolus Löfroosin ”Vapaaehtoiset. Sotamme Ukrainassa 2014-2015” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.