Metafyysisen oivalluksen perusteet (Osa II)

J. J. SUUTARINEN

–

Kirjoitus on jälkimmäinen osa J. J. Suutarisen jälkisanoista René Guénonin teokseen ”Modernin maailman kriisi”. Suutarisen kääntämä teos ilmestyy helmikuun lopulla ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta. Guénonin ajattelua ja tuotantoa käsittelevien jälkisanojen ensimmäinen osa löytyy täältä.

–

Koti äärettömyyden sylissä

Tosiasiassa puhdas metafysiikka, joka on olemuksellisesti kaikkien muotojen ja kontingenssien ulkopuolella, ei ole itäistä eikä läntistä, vaan universaalia. Joko itäisiksi tai läntisiksi voimme kutsua vain ulkonaisia muotoja, joihin se on puettu, jotta voidaan ilmaista se mikä on ilmaistavissa; niiden moninaisuudesta huolimatta kaikkialta ja aina tavataan identtinen tausta ainakin sieltä, missä tavataan todellista metafysiikkaa, ja näin on siitä yksinkertaisesta syystä, että totuus on yksi.¹

Sitaatti Guénonin kirjasesta La Métaphysique orientale (1939) on kelpo lähtökohta hänen suuren ajatuksensa perkaamiseen, sillä siihen sisältyy kolme kulmakiveä. Ensinnäkin se todellisuus, jonka piirissä tätäkin ajatusta ajattelemme ja kaiken koettavan koemme, on yksi ja sama todellisuus, joka palautuu perustavimmalla tasollaan yhteen ja kaiken yhteen vetävään totuuteen. Tuo totuus on oivallettavissa vain puhtaan metafysiikan eli puhtaan älyllisyyden avulla, josta ihmisen mieli voi päästä osalliseksi, mikäli se onnistuu tavallisesti pitkäkestoisen mietiskelytyön tuloksena ylittämään moninaiset muodot, dikotomiat ja asioiden riippuvuussuhteet. Pelkästään rationaalisesti tarkasteltuna nuo näennäisyydet voivat näyttää olevaiselta itseltään, sillä niitä tulkitsemalla ja tuottamalla rationaalinen ihmismieli suunnistaa havaitsemassaan ympäristössä. Kolmanneksi todetaan, että havaittu ympäristö on osa puhtaasti metafyysisen ulkonaista ilmentymää, joita tavataan monissa asuissa. Vaikka taustalla oleva totuus on yksi, kukin voi lähestyä sitä vain niistä lähtökohdista, joista hän ilmentyneen todellisuuden piirissä itsensä löytää. Tämä pätee sekä olennon välittömään kokemukseen maailmasta, jossa hän on määrittynyt niin tilan, ajan kuin oman ja ylisukupolvisen kehityshistoriansa puolesta, että korkeinta totuutta tavoittelevissa abstraktioissa, jotka ovat saaneet eri kulttuurien ja populaatioiden kesken erilaisia ulkoasuja. Puhtaan eli kaikista maailmallisista ilmentymistä puhdistetun metafysiikan lähestymistapa ei voi olla lopulta kuin tavalla tai toisella kuljettu via negativa eli kaiken koettavan ja ajateltavan riisuminen perustekijöihinsä ja näiden perustekijöiden seuraaminen niiden yhteiseen ontologiseen ytimeen. Guénonin tapauksessa ontologia edustaa kuitenkin vasta älyllisiä alkutekijöitä, sillä hänelle metafysiikka ulottuu nimenomaan olevan tuolle puolen, todelliseen äärettömyyteen ja ikuisuuteen. Täysin rajoitteettoman äärettömyyden idean tavoittaminen on ensiarvoisen tärkeä askel Guénonin käsittelemällä metafyysisen oivalluksen polulla.

Guénon ei mainitse koskaan saksalaisfilosofi Martin Heideggeria, mutta tässä yhteydessä hänet on perusteltua tuoda lyhyesti esille, sillä pari hänen ydinajatustaan voivat tuoda tutumman näkökulman siihen, mitä Guénon ajaa takaa. Heideggerille oleminen itsessään on ontologinen peruskategoria, jolla vaikuttaa olevan kaksinainen merkitys: se viittaa samalla kaikkeen olevaan sekä siihen, mitä oleva pohjimmiltaan on. Ensimmäinen on tavallaan kaikkein suurinta ja siitä voidaan sanoa suunnattoman paljon, kun taas jälkimmäinen on pienintä eikä siitä voida sanoa oikeastaan mitään. Hänen muotoilemansa Dasein taas käsittelee inhimillistä olemista maailmassa. Siitä voidaan puhua paljon eksaktimmin, sillä kategoria on rajatumpi ja historiaan selkeämmin sitoutunut – mutta kyseessä on kuitenkin vain astinlauta olemisen merkityksen pohtimiseen. Kenen tahansa ihmisen maailmassaolon tutkiminen johtaa tietyn pisteen jälkeen alueelle, jota totunnaisen tieteilyn ja logiikan on vaikeaa ellei mahdotonta lähestyä. Samankaltaisissa merkeissä voidaan lähestyä Guénonin ajattelua Olemisesta (isolla alkukirjaimella) ja olennoista sekä niiden välisestä suhteesta. Tärkeä erotus on se, että hänelle kuvio toteutuu leimallisesti hengellisen kosmologian viitekehyksessä, ja kaiken päämäärä on olevan tuolla puolen. Olemisen voi nimittäin vielä ilmaista jollain tavalla, mutta varsinainen transsendentti on kaiken ilmaisun ulottumattomissa, puhtaan metafysiikan ”puolella”. Heideggerin ja Guénonin systeemeissä on tiettyjä yhteneväisyyksiä, mutta Guénon olisi hyvinkin saattanut nähdä saksalaisen harjoittavan ”näennäis-metafysiikkaa”, jota läntisen filosofian perinne oli hänen nähdäkseen tulvillaan. Siitä on kyse, jos spekulaatio pysyttelee olevan piirissä eikä tunnusta lähtökohdakseen ja päämääräkseen ajattomia ja traditioiden tunnistamia prinsiippejä, jotka hallitsevat todellisuutta kaiken ilmentyneen tuolta puolen.

Guénon jalosti metafyysisen oppinsa täyteen mittaansa kirjoissaan L’Homme et son devenir selon le Vêdânta (1925), Le Symbolisme de la Croix (1931) ja Les États multiples de l’Être (1932). Teokset edustavat hänen kenties haastavinta ja eniten sulattelua vaativaa tuotantoaan, mutta verkkaisessa uppoutumisessa on etunsa, sillä lopulta tavoitteena on opin prosessoituminen osaksi tutkijansa mielenmaisemaa. Opin perusteellinen läpikäynti on tässä yhteydessä mahdotonta, joten on syytä keskittyä sen kahteen olennaisimpaan näkökulmaan: metafyysisiin prinsiippeihin ja niiden oivaltamiseen. On tärkeää huomioida, että guénonilaisen metafysiikan kategorioita voidaan lähestyä vain olemassaolevan eli ilmentyneen eli manifestoituneen kautta, sillä olemme itse osa sitä. Sen vuoksi sitä koskevat käsitteet on miellettävä metaforiksi tai symboleiksi, joista jälkimmäiset ovat Guénonille metafysiikan kieltä par excellence. Kielen kyky tavoittaa ”olemuksia” itse Olemisen piirin tuolla puolen on kroonisesti täysin riittämätön ja oikeastaan harhaanjohtava, sillä jokainen määritelmä merkitsee kohteensa rajaamista tiettyyn muotoon. Guénonin mukaan myös itse metafysiikan määritelmä on määritelmällisesti mahdoton: mitä tarkempaa määritelmää yritetään laatia, sitä epätarkempi siitä tulee. Tämän vuoksi metafysiikka on ylirationaalista, ylihistoriallista ja yliyksilöllistä, ja sitä voi lähestyä vain älyllisen intuition avulla. Pyrin koostamaan Guénonin käyttämät, tunnustetusti vain suuntaa-antavat kategoriat systemaattiseen järjestykseen siten kuin olen niiden keskinäisen suhteen ymmärtänyt. Kyseessä on siis tulkinta.

Korkein, kaikenkattava termi on universaali Kaikki, joka pitää sisällään kaikki mahdollisuudet. Kaikkeuden piiriä ei voi rajata mikään, millään tavoin. Koska tämä kaikkeus ei ole ehdollinen minkään suhteen vaan pitää itsessään kirjaimellisesti kaiken mahdollisen, on se metafyysisesti ääretön. Tämä on itse asiassa ainut todellinen äärettömyys, sillä kaikki ilmentyneessä todellisuudessa tavattavat ”äärettömyydet”, kuten teoreettisesti äärettömät matemaattiset lukusarjat, voivat lopulta olla vain indefiniittisen eli määrittelemättömän mittaisia – ja ne operoivat muutenkin vain ilmentyneen todellisuuden sisällä häviävän pienenä sirpaleena koko todellisuudesta. Metafyysisen äärettömyyden ulkopuolella taas ei ole mitään, eikä siinä ole mitään ristiriitoja tai negaatioita. Sitä ei voida jakaa osiin, sillä silloin se ei enää olisi ääretön vailla rajoja.

Metafyysisen äärettömyyden lisäksi universaali Kaikki sisältää universaalin mahdollisuuden, joka siis on niin ikään rajaton. Universaalilla mahdollisuudella on kaksi aspektia: Ei-Oleminen ja Oleminen. Ei-Oleminen pitää sisällään kaiken ei-manifestoituneen, mukaan lukien Olemisen. Ei-Olemisen voi Guénonin mukaan mieltää ”metafyysisenä nollana”, joka siis on äärettömän aspekti. Olemisen sisällyttäminen Ei-Olemiseen voi äkkiseltään tuntua hämmentävältä, mutta ideana on se, että Oleminen itsessään ei ole mitään manifestoitunutta, vaan se on manifestaation prinsiippi, josta kaikki oleva kumpuaa. Itse prinsiippi on täysin transsendentti eli tavallaan se ei osallistu manifestaation piiriin, vaan on olevan ensimmäinen ja perustavin determinaatio. Tämä tarkoittaa sitä, että Oleminen määrittää kaikkea olevaa. Oleminen on Yksi, joka ei muutu miksikään antaessaan alun kaikelle moneudelle olemassaolon piirissä, jossa tämäkin virke luetaan.

Universaali Eksistenssi tai Olemassaolo taas on kokoava käsite Olemisen kaikista manifestoituneista mahdollisuuksista. Kategoriassa on läsnä Olemisen perustava ykseys, mutta se ikään kuin ilmaistaan manifestoituneen moneuden kautta, jolloin se viittaa kaikkien, määrittelemättömien monien ilmentyneen todellisuuden osasten yhteenvetävään kokonaisuuteen. Näitä manifestaation modaalisia asteita voi Guénonin mukaan kutsua myös ”maailmoiksi”. Tätä nyanssia voidaan nähdäkseni valaista edellä mainitun heideggerilaisen Daseinin avulla, mikäli se ulotetaan myös ihmisenä olemisen ja sen merkityksen ulkopuolelle. Mikä tahansa ilmentyneen todellisuuden osanen ja sen oleminen suhteessa muuhun olevaan voidaan ajatella omaksi ”maailmakseen” siinä mielessä, että sen yksilöllinen konteksti on uniikki. Tässä kontekstissa jokainen olio – elävä tai eloton, konkreettinen tai epämääräinen – on yhteydessä merkitykseensä, joka löytyy guénonilaisittain tietysti metafysiikan puolelta eli todellisesta alkulähteestään. Olio on kaikissa olomuodoissaan periaatteessa vastaavassa suhteessa muuhun manifestaatioon kuin manifestaatio on Olemisen prinsiippiin: tämä suhde on sanansakin mukaisesti suhteellinen sekä kontingentti, lyhyesti sanottuna muusta riippuvainen. Lisäksi sekä koko ilmentynyt maailma että sitä koostavat moninaiset ”maailmat” ovat täysin alisteisia ylimmälle prinsiipilleen, joka ei muutu, mutta tuottaa itsestään kaiken muutoksen. Guénon viittaa tuon tuostakin Aristoteleen ”liikkumattomaan liikuttajaan”, joka tarkoittaa universumin ensimmäistä syytä, jolla itsellään ei ole kausaalista taustaa. Kuten edellä on käynyt ilmi, Olemisen prinsiippi ei ole syntynyt siten kuin asioiden kausaalinen syntyminen tavallisesti käsitetään, vaan kyseessä on Ei-Olemisen determinaatio, jonka kautta Ei-Olemisen ääretön sfääri ilmaisee itsensä äärellisessä muodossa. Muodoton ja kaiken käsityskyvyn ylittävä, kirjaimellisesti yliluonnollinen potentiaali aktualisoi itsensä.

Jos Ei-Oleminen edustaa ”metafyysistä nollaa”, on Oleminen ”metafyysinen yksi”. Tällä Yhdellä on kaksoismerkitys. Ensinnäkin voimme todeta, että Olemisen prinsiippi on yksi ja ainoa tuonpuoleinen lähde tämänpuoliselle, niin sanotusti materialisoituneelle todellisuudelle. Vaikka prinsiipin tuolla puolen onkin jaoton ja absoluuttinen äärettömyys kaikkine mahdollisuuksineen, ei siihen ole kuitenkaan mielekästä viitata nimityksillä, jotka luovat mielikuvaa rajoittuneisuudesta. Oleminen on Yksi sen vuoksi, että se on äärettömän sfäärin korkein determinaatio, jota on vielä mahdollista käsitellä rationaalisesti ja diskursiivisesti. Toisekseen, ollessaan ”metafyysinen yksi”, Oleminen merkitsee pistettä, jossa Ei-Oleminen affirmoi itsensä eli toteaa olemassaolonsa. Guénon viittaa tähän muun muassa Raamatun luomiskertomuksen lauseella Fiat lux, ”tulkoon valo”. Olemisen prinsiipin maanpäällisen kaiun hän löytää myös Toisen Mooseksen kirjan kertomuksesta, jossa Herran enkeli ilmestyy Moosekselle palavassa orjantappurapensaassa. Pensaan kautta kautta itse Jumala ilmaisee hänelle olemuksensa sanoin ”Minä olen se, joka minä olen”. Tämän huomion myötä käy järkeen, miksi Guénon yhdistää raamatullisen Jumalan – sen, joka ilmenee maailmassa ja josta voidaan ylipäätään puhua – Olemisen prinsiippiin. Ajatus johtaa helposti käsitykseen, että guénonilainen metafysiikka rajoittaa Jumalan olemuksen yhteen koko todellisuuden aspekteista ja luo vaikutelman, että Jumala ei ole täysin rajaton ja kaikkivoipa. Tulkinta on kuitenkin hätäinen, sillä guénonilaisissa puitteissa Jumalan yhdistäminen Olemiseen tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että luotu tunnustaa Luojansa sillä tavoin kuin sen pystyy sanan ja maallisen ajatuksen keinoin tekemään. Taustalle jäävä äärettömyys ja sen käsittämätön voima eivät siitä kärsi, mikä olisikin mahdoton ajatus. Guénon lähestyy aihetta muun muassa selittämällä Johanneksen evankeliumin avausvirkettä ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala”:

Sana, Logos, on samaan aikaan Ajatus ja Puhe: itsessään hän on taivaallinen Intellekti, joka on ”mahdollisuuksien paikka”; suhteessa meihin hän ilmentää ja ilmaisee itsensä luodun kautta, jossa osa näistä mahdollisuuksista toteutuu nykyisessä olemassaolossa, joka on ollut essentioina hänen sisässään koko ikuisuuden. Luominen on Sanan työtä; se on samaan aikaan hänen ilmentymänsä ja ulkoinen affirmaationsa; ja tämän vuoksi maailma on kuin taivaallinen kieli niille, jotka osaavat sitä ymmärtää: Cœli enarrant gloriam Dei [Taivaat julistavat Jumalan kunniaa] (Ps. 19:2).²

Kuten edellä mainitsin, historioitsija Mark Sedgwick vetää mutkat suoriksi ja toteaa, että Guénonin metafyysinen maailmankuva on uusplatonistinen. Pääpiirteittäin tämä pitää paikkansa. Uusplatonistinen kosmologia tapaa olettaa universumin taustalla olevan transsendentin Yhden, josta kaikki oleva kumpuaa ensin ikuiseksi ja täydelliseksi essentiaksi, johon on viitattu nimityksillä nous tai intellekti. Puhdas essentia kytkeytyy Platonin ideaoppiin, jossa kaikkien aistein havaittavien ja muuttuvan maailman asioiden muodot palautuvat aina muuttumattomaan ideoiden sfääriin. Uusplatonismi kehittelee myös Platonin ajatusta maailmansielusta, joka tavalla tai toisella tuottaa materiaalisen todellisuuden välittäen ikuisen intellektin sfäärissä olevia muotoja muodottomaan alkumateriaan. Guénonin ymmärtämisen kannalta olennaisin uusplatonismin elementti on sen nojaaminen idealistiseen filosofiaan, joka korostaa ihmisälyn kykyä ja jopa velvoitetta raivata tiensä aistihavaintojen ja muutoksen maailmasta kohti ikuisia, älyllisiä sfäärejä. Myöhäisantiikissa vaikuttaneet uusplatonistit jalostivat vaikuttavia järjestelmiä pitkälti koko hellenistisen maailman filosofisesta perinteestä, ja samankaltainen ote on läsnä myös Guénonin ajattelussa, joka tähtää synteesiin eri perinteiden kosmologioiden ja metafyysisten ideoiden kesken.

Erityisen huomionarvoista on, että Vedantan ja uusplatonismin filosofioiden välillä on kiistattomia vastaavuuksia. Menemättä yksityiskohtiin todettakoon, että perusmalli on yhtenevä: universumi on kummunnut tai emanoitunut täysin transsendentista prinsiipistä, ja aistein havaittava maailma on kuin heijastunut kuva alkulähteestään, aidoimmasta ja alkuperäisimmästä todellisuudesta. Ihminen toimii hyvin yhdistäessään oman tietoisuutensa universaaliin älyyn, jolloin hän tulee ylittäneeksi maailman ja sen kärsimykset, jotka johtuvat pohjimmiltaan ihmiselle ominaisesta rajoittuneesta tiedosta ja ymmärryksestä. Jälleen voidaan palata hyödylliseen Daseinin käsitteeseen, kuten sitä edellä kehittelin: täällä-olo eli maailmassa oleminen osoittautuu eksistentiaaliseksi ongelmaksi juuri siksi, että se ei ole kokemuksellisesti osa absoluuttista perustaansa. Guénon taas pyrkii omalla traditionaalisen tiedon filosofiallaan osoittamaan, että ongelmassa on kyse on nimenomaan kokemuksellisuuteen ja rationaaliseen ajatteluun perustuvasta virhekäsityksestä. Kokemus ja rationaalinen ajatus eivät pysty tavoittamaan omaa taustaansa, sillä ne kohtaavat rajansa pyrkiessään kokemaan ja rationalisoimaan oman itsensä. Jotta sellainen olisi teoriassa mahdollista, tulisi kokemuksen ja ajatuksen irrottautua totunnaisista toimintatavoistaan ja suuntautua asioiden puhtaaseen essentiaan – mutta tämä on käytännöllisesti ottaen mahdotonta, sillä niiden luonnollinen toimintakenttä on ilmentymien maailma, ei sen pohjalla lepäävä muuttumaton. Siihen tulisi päästä käsiksi, jotta Olemisen prinsiippi ja sen ylittävä äärettömyys alkavat avautua ihmisen mielelle. Ongelma on sukua Immanuel Kantin käsittelemälle dikotomialle fenomenaalisen (”oliot meille”) ja noumenaalisen (”oliot sinänsä”) välillä. Fenomenaalinen kokemusmaailma ei pääse pureutumaan maailman asioiden tosiolemukseen, vaan joutuu tulkitsemaan parhaansa mukaan niiden ulkonaisia heijastumia. Kokemus ja sen myötä ajatus maalaavat omat maisemansa tosiolevan pinnalle. Mutta hätä ei ole tämän näköinen, tietää Guénon. Edellä käsitellyt todellisuuden syvyydet ja korkeudet ovat ensin aavistettavissa, sitten tiedettävissä ja jopa koettavissa, kun käyttöön valjastetaan mielen ylirationaalinen kapasiteetti. Kaikki lähtee metafyysisen äärettömyyden mietiskelystä, mutta polku kokonaisvaltaiseen metafyysiseen oivallukseen vaatii paljon muutakin. Valaistumisen hetket ovat mahdollisia sinänsä missä ja milloin tahansa, sillä jokaisen olemisen tilan ja manifestoituneen ”maailman” ytimessä on portti sen alkulähteille: tämä on esoteerisesta ajattelusta tutun mikrokosmoksen ja makrokosmoksen keskinäisen vastaavuuden tärkein merkitys. Oivalluksen tilan integroiminen olennon jatkuvaan perusolemukseen taas kysyy säntillisyyttä.

Kaiken ilmentyneen moneuden yhteys transsendenttiin perustaansa liittyy Guénonin järjestelmän mahdollisesti haastavimpaan osa-alueeseen, jota voidaan kutsua opiksi olemisen monista tiloista. Sen mukaan ihmisen inhimillinen tila on vain yksi lukemattomista tiloista, joita olentoon liittyy sen totaalisessa, ”integraalisessa” olemuksessaan. Kaksi eri tilaa ei voi vallita yhtä aikaa samaa manifestaation astetta tai ”maailmaa”, vaan ne ovat osa olentoa eräänlaisessa ketjussa, jossa ne yhdistyvät hierarkkisesti toisiinsa syvimmän ytimensä kautta. Guénonin mukaan inhimillisen tilan ohella ihmiseen kuuluu sekä ilmentyneitä että ilmentymättömiä yksilöllisiä tiloja, jotka littyvät olennon omaksumiin muotoihin maailmassa. Niiden lisäksi ketjuun liittyy ilmentymättömiä ja muodottomia tiloja, joihin manifestaation olosuhteet eivät vaikuta. Nämä niin sanotut yliyksilölliset tilat liittävät olennon transsendenttiin Prinsiippiin. Niiden vaikutuksesta olennolla on säilyvä identiteetti, vaikka olennon ilmentyvät tilat ovatkin ohimeneviä ja sinänsä illusorisia. Ruumiillinen ihminen ei siis ole mikään suljettu saati riippumaton systeemi, vaan kytköksissä alkulähteeseensä kuin näkymättömän langan varassa. Postuumissa kokoelmassaan Initiation et réalisation spirituelle (1952) Guénon kuvailee olemisen tilojen ketjun merkitystä seuraavasti:

… [ihmisille] saavutettavissa olevien mahdollisuuksien joukossa on ei-ilmentyneen tavoittaminen suoraan. He ovat valmiiksi kontaktissa sen kanssa korkeamman osansa kautta, joka, vaikkei itse oikeastaan olekaan inhimillinen, saa heidät olemaan olemassa ihmisinä, sillä se on heidän yksilöytensä ydin. Tavallisille ihmisille tämä kontakti ei-ilmentyneen kanssa ilmaantuu syvän unen aikana. Tämä etuoikeus ei koske ainoastaan inhimillistä tilaa: millä tahansa muullakin tilalla on sama mahdollisuus palata suoraan ei-ilmentyneeseen, sillä olemassaolo missä tahansa tilassa on mahdollista vain sen ansiosta, että Atman lepää sen keskustassa: ilman sitä tila katoaisi kuin silkka olemattomuus. Tämän vuoksi millä tahansa tilalla on periaatteessa sama mahdollisuus toimia lähtöpisteenä tai tukena hengelliselle oivallukselle, sillä universaalilla tai metafyysisellä tasolla kaikki tilat pitävät sisässään samat potentiaalit.³

Sitaatissa esiintyy Vedantan keskeinen termi Atman, joka tarkoittaa yksilön todellista Itseä. Tämä on se pysyvä identiteetti, joka on läsnä kaikissa ihmisen tiloissa ja yhdistää hänet transsendenttiin Prinsiippiin, joka tunnetaan hindulaisuudessa nimellä Brahman. Guénonin tunnustamassa ei-dualistisessa Advaita Vedantassa Atman ja Brahman ovat olemukseltaan identtiset, vaikka ensimmäisen mielletään olevan olennossa itsessään ja toisen korkeimmassa universaalissa sfäärissä. Tämän ajatuksen pohjalta Guénon voi todeta, että ihminen voi tavoittaa Olemisen sinänsä oivaltamalla sen omassa itsessään. Todellisen Itsen lisäksi inhimillistä tilaa määrittelee ego, joka edustaa ilmentyneiden ja ohimenevien ihmisen tilojen kuviteltua itseyttä. Metafyysisen oivalluksen resepti on valmis: on saavutettava tietoisuus tämän kuvion juonesta ja raivattava tiensä illuusioiden pyörteistä kohti kaiken olemisen essentiaa, jota mikään muutos ei voi koskettaa.

–

Kohti Korkeinta Identiteettiä

Guénonin hengelliset menetelmät siis pohjasivat suufilaisuuteen, jota hän ryhtyi harjoittamaan aktiivisesti muutettuaan Kairoon vuonna 1930. Lukuisten muiden initiaatioidensa ohella Guénon oli initioitu erääseen suufilaisen Shadhili-veljeskunnan haaraan jo vuonna 1912, jolloin hän myös otti asiaankuuluvan musliminimen Abdalwahid Yahia. Valitsemastaan hengellisestä käytännöstä huolimatta islamilaiset sisällöt olivat Guénonin myöhemmissäkin teksteissä suhteellisen vähäisiä, siinä missä vedantistinen vaikutus säilyi voimakkaana. Suufilaiset käytännöt tarjoavat joka tapauksessa pätevän näkökulman siihen, kuinka Guénonin traditionalistista metafysiikkaa voidaan toteuttaa.

Pääasiassa sunnalaisen islamin piirissä harjoitettavaa suufilaisuutta kuvaillaan usein islamin mystilliseksi suuntaukseksi, mutta Guénon karsastaa tätä termiä. Hänelle ”mystiikka” merkitsee sentimentaalisiin ja hyvinkin sattumanvaraisiin pyhän kokemuksiin tähtäävää uskonnonharjoitusta, joka liittyy uskonnon eksoteeriseen ulkokuoreen. Suufilaisuutta hän pitää sen sijaan initiatorisena järjestelmänä, johon kuuluu selkeitä menetelmiä valaistumisen päämäärien saavuttamiseksi. Itse islamin opin hän näkee erottuvan kahteen selkeään puoleen: eksoteeriseen uskonnollisuuteen ja esoteeriseen metafysiikkaan, joka on hengellisen eliitin heiniä. Jälkimmäinen taas on jotain universaalia, jota eri traditiot lähestyvät eri termein ja metodein. Guénonin traditionalismi – joka asettuu näennäis- ja vastainitiaatioita vastaan – kuitenkin linjaa, että tätä hengellistä ydintä on kunkin mahdollista etsiä vain tietyn, elävän tradition piirissä. Hän myös korostaa, että uskonnollista puolta ei tule laiminlyödä, vaan sen sijaan esoteerisen tiedon kautta myös uskonnonharjoitus saa syvemmän merkityksensä. Islamin oppi on vaillinainen ilman suufilaisuutta, Guénon kirjoittaa vuonna 1947 ilmestyneessä artikkelissaan ”L’ésotérisme islamique”. Teksti sisältää pähkinänkuoressa Guénonin näkemyksen suufilaisuuden initiatorisesta luonteesta.

Artikkelissa todetaan, että initiatoriseen oppiin liittyvät hengellis-metafyysiset tekstit voivat toimia vain alkutekijänä niiden sisältämien totuuksien meditoinnille, joka edellyttää ensinnäkin siihen sopivia sisäisiä taipumuksia tai kykyjä. Toisekseen tarvitaan yhteys veljeskunnan tarjoamaan tiedon perimyslinjaan, joka välittää initiaatille ensiarvoisen tärkeän hengellisen vaikutteen. Ilman sitä polku tyssää alkutekijöihinsä. Initiatorinen oppi suuntautuu puhtaaseen metafysiikkaan eli puhtaan älyllisyyden alueelle, mutta siihen kuuluu myös monitahoinen ”traditionaalisten tieteiden” kokonaisuus. Kuten Modernin maailman kriisissä käy ilmi, traditionaaliset tieteet eroavat olennaisesti moderneista tieteistä, joita Guénon pitää niiden myöhempinä, auttamattoman pinnallisina johdoksina. Traditionaalisten tieteiden tehtävä on toimia metafyysisen oivalluksen apuvälineinä, eikä niillä ole lopulta sen syvempää itseisarvoa. Niiden hyödyntäminen on joka tapauksessa merkittävä tekijä, joka erottaa initiatorisen esoterismin mystiikasta. Suufilaisuudelle tärkeimpiä ovat numeroiden ja kirjainten tiede, jotka ovat tiiviissä suhteessa toisiinsa sekä itse arabian kieleen, jota Guénon pitää muun muassa heprean ja sanskritin ohella pyhänä kielenä. Nämä kielet ovat pyhiä siksi, että ne ovat revelaation alulle panemien pyhien kirjojen kieliä ja näin ollen edustavat sovellutuksia universaalin alkutradition primordiaalisesta kielestä. Arabian ja heprean erityisluonteeseen kuuluu se, että niiden avulla tekstejä voidaan lähestyä erilaisin laskennallisin ja symbolisin menetelmin, jotka liittyvät etenkin käytettyyn kirjaimistoon. Näillä keinoin tulkintaan avautuu uusia, esoteerisia ulottuvuuksia. Guénonille traditionaalisia tieteitä ovat myös esimerkiksi alkemia ja astrologia, jotka tarjoavat vastaavaa muodonmuutoksen ja syklisten lakien ymmärrystä kosmologisella tasolla. Yhdistävä piirre traditionaalisissa tieteissä on symbolismi. Siihen kunnolla harjaantunut initiaatti löytää vastaavuuksia ja analogioita todellisuuden eri tasojen ja perspektiivien välillä, jolloin niiden merkityksen mietiskely tulee mahdolliseksi.

Siispä astrologia, alkemia ja jopa kirjainten tiede eivät tee muuta kuin kääntävät samat totuudet eri todellisuuden tasoille soveltuville kielille, ja nämä tasot ovat yhdistyneet keskenään universaalin analogian lain pohjalta, joka on kaiken symbolisen vastaavuuden perusta; tämän saman analogian ansiosta nämä tieteet löytävät oikean astevaihdoksen kautta sovellutuksensa niin ’mikrokosmoksen’ kuin ’makrokosmoksen’ alueilla, sillä initiatorinen prosessi toisintaa kaikissa vaiheissaan itse kosmologisen prosessin.⁴

Kaiken sisäisen työn päämääränä on kohota aste asteelta initiatorisen hierarkian huipulle, ”Korkeimpaan Identiteettiin”, joka voitaisiin suomentaa myös ”Korkeimmaksi Ykseydeksi”. Tämä on ”absoluuttisen pysyvä ja ehdollistumaton tila kaikkien kontingentin ja ohimenevän olemassaolon rajoitteiden tuolla puolen, todellisen suufin tila.”⁵ Toisaalla Guénon kuvailee Korkeimpaan Identiteettiin kivunneen initiaatin maanpäällistä olemusta melko hurmaavalla tavalla: ulkoisesti näyttää siltä, että hän elelee tavallisesti maailmassa siinä kuin muutkin, mutta sisäisesti hän on aivan eri tasolla. Yksilöllisistä oikuista vapautunut ja olemisen totaliteetin integroinut mieli on päässyt vakaaseen yhteyteen transsendentin kanssa – yhteyteen, jossa oivallus on kasvanut jatkuvaan valaistuneisuuden tilaan. Todellinen suufi ei tietystikään koskaan paljasta olevansa sellainen, sillä pyhä salaisuus menee siitä pilalle. Hän ”tietää Jumalan kautta” kaikessa hiljaisuudessa. Tämä edustaa sitä prinsiippilähtöistä tietämisen tapaa, jonka alennustilaa lännessä Guénon käsillä olevassa teoksessaan ruotii.

–

Lopunaikojen valo nousee syvyyksistä

Kaikki eivät tietenkään voi olla osa hengellistä eliittiä, joka lähestyy metafysiikkaa ja sen harmonisoivaa vaikutusta puhtaan älyllisesti. Traditionaalisessa eli ”normaalissa” sivilisaatiossa kullakin on pääsy osaksi harmonista järjestystä omien kykyjensä ja taipumustensa mukaisesti, Guénon ajattelee. Tiettyjen historiallisten sääty-yhteiskuntien ansioksi hän laskee etenkin pappiskastin aseman korkeimpana auktoriteettina, taivaallisen ja maallisen välikappaleena. Papiston vakaa asema takaa sen, että hengellinen tai metafyysinen tieto voi toimia koko yhteiskunnan järjestäjänä sen kaikilla tasoilla, jolloin myös ammattikuntien toimet saavat syvemmän merkityksensä. Tässä näkökulmassa muun muassa perinnettä tarkasti noudattava käsityö, pyhää geometriaa toistava arkkitehtuuri ja luonnon syklisiin lakeihin sitoutunut maanviljelys eivät edusta ”pysähtyneisyyttä”, vaan tendenssiä sitoutua eri tavoin universaaliin järjestykseen, jonka pohjalla on yksi totuus. Tämän peruskaavan avulla Guénon kääntää metafysiikan yhteiskuntateoriaksi. Ideaalin yhteiskunnan on syytä toteuttaa hierarkkista kosmologista järjestystä kuten muidenkin olevaisuuden tasojen, jotka kaikki ovat analogisessa yhteydessä toisiinsa.

Ajatukset yhteiskunnan ylimaallisesti määrittyvästä ideaalista ja sen toiminnan tarkoituksesta ovat ajatuksia laadusta tai kvaliteetista, joka järjestää materiaalisen moneuden maailmaa tiettyjen periaatteiden mukaisesti. Moneus taas edustaa määrää eli kvantiteettia, ja mitä kauemmas asioiden järjestyksen laadullisista periaatteista etäännytään, sitä enemmän kvantiteetti hallitsee. Guénon kehitti kvaliteetin ja kvantiteetin problematiikan täyteen mittaansa jo mainitussa vuoden 1945 teoksessaan Le Règne de la Quantité et les Signes des Temps, jota voidaan pitää hänen metafyysisen yhteiskuntakritiikkinsä huipentumana. Kirjan pääteema on orastavasti esillä jo Modernin maailman kriisissä. Se käsittelee nimensä mukaisesti ”kvantiteetin valtaa” modernissa maailmassa, mutta näkökulma nousee tavanomaisten massaliikkeiden ja rahavallan päivittelyjen tuolle puolen. Guénon pyrkii selvittämään, miksi Kali Yugan aikakausi on sellainen kuin se on. Merkittävin syy on se, että ilmentyneen todellisuuden kosmologisen prosessin on määrä ilmentää tietyt siihen luetut mahdollisuudet syklinsä aikana. Prosessin luonteeseen kuuluu, että ajan kuluessa ja aikakausien kääntyessä toisiksi manifestaation piiri etääntyy asteittain alkulähteenään toimivasta Prinsiipistä. Maailma lankeaa asteittain primordiaalisen kvaliteetin järjestävästä vallasta kvantiteetin hallitsemaan sekamelskaan. Ikuinen ja ääretön unohtuvat, kun indefiniittisen mittavat ilmentyneen maailman määrät ja ilmiöt ottavat ylivallan niin toiminnan kuin ajattelun piireissä. Yhteiskunnallisella tasolla irtiotto alkuvoimaisesta kvaliteetista näkyy tietysti traditionaalisen hierarkian murtumisena. Prosessia on mahdotonta yrittää kääntää ympäri, joten sen kanssa on elettävä. Täydestä, metafyysisesti suuntautuneesta hengellisyydestä tulee alati työläämpää, sillä illuusion hunnut todellisen transsendentin edessä ovat yhä väkevämpiä ja kulttuurinen ilmapiiri tukee hengellisiä pyrintöjä niukasti jos lainkaan. Etsijöiden vaaroiksi ilmaantuu näennäis- ja vastainitiaatioita, joista kurjimmat tähtäävät traditionaalisen tiedon ja järjestyksen tuhon viimeistelyyn, totaaliseen inversioon ja totaaliseen harhaan.

Kali Yugan pimeydenkin keskellä sisäisen valonsa sytyttäminen on vielä mahdollista. Guénon päättää suurteoksensa sanoihin, jotka vetävät pysäyttävällä tavalla yhteen hänen ajatuksensa todellisimman todellisuuden kirjaimellisesti yliluonnollisesta olemuksesta ja siitä, mitä sen tavoittaminen merkitsee:

[…] jos haluamme mennä todellisuuden syvimmälle tasolle saakka, voimme sanoa kaikella vakavuudella, että ’maailman loppu’ ei koskaan ole eikä koskaan voi olla muuta kuin päätös illuusiolle.

–

René Guénonin ”Modernin maailman kriisi” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Viitteet:

1La Métaphysique orientale, 5.

2 “Le Verbe et le Symbole”, Symboles de la Science sacrée, 17.

3 “Les deux nuits”, Initiation et Réalisation spirituelle, 247.

4 “L’ésotérisme islamique”, Aperçus sur l’Ésotérisme islamique et le Taoïsme, 25.

5Ibid., 28.

–

Kirjallisuutta:

Église Gnostique Universelle: La Gnose, 1(2). 1909.

Guénon, René: Aperçus sur l’Ésotérisme islamique et le Taoïsme. Gallimard, 1973.

Guénon, René: Études sur la Franc-Maçonnerie et le Compagnonnage, tome 1. Éditions Traditionnelles, 1971.

Guénon, René: Initiation et Réalisation spirituelle. Éditions Traditionnelles, 1967.

Guénon, René: La crise du monde moderne. Gallimard folio essais, 1994.

Guénon, René: La Métaphysique orientale. Éditions Traditionnelles, 1951.

Guénon, René: Le Règne de la Quantité et les Signes des Temps. Gallimard, 1970.

Guénon, René: Orient et Occident. JDH Éditions, 2022.

Guénon, René: Symboles de la Science sacrée. Gallimard, 1962.

Guénon, René: The Essential René Guénon: Metaphysical Principles, Traditional Doctrines, and the Crisis of Modernity. Toim. John Herlihy. World Wisdom, 2009.

Guénon, René: The Multiple States of the Being. Käänt.: Henry D. Ford. Sophia Perennis, 2004.

Guénon, René: The Symbolism of the Cross. Käänt.: Angus Macnab. Sophia Perennis, 2004.

Johannes Paavali II: Crossing the Threshold of Hope. Knopf, 1995.

Rooth, Graham: Prophet for a Dark Age: A Companion to the Works of René Guénon. Sussex Academic Press, 2008.

Schuon, Frithjof: René Guénon: Some Observations. Sophia Perennis, 2004.

Segdwick, Mark: Against the Modern World: Traditionalism and the Secret Intellectual History of the Twentieth Century. Oxford University Press, 2004.

Segdwick, Mark: Traditionalism: The Radical Project for Restoring Sacred Order. Oxford University Press, 2023.

Vivenza, Jean-Marc: La Métaphysique de René Guénon. Le Mercure Dauphinois, 2004.

Waterfield, Robin: René Guénon and the Future of the West. Sophia Perennis, 2002.

–

–