Metafyysisen oivalluksen perusteet (Osa I)

J. J. SUUTARINEN

–

Kirjoitus on ensimmäinen osa J. J. Suutarisen jälkisanoista René Guénonin teokseen ”Modernin maailman kriisi”. Suutarisen kääntämä teos ilmestyy helmikuun lopulla ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta. Guénonin ajattelua ja tuotantoa käsittelevät jälkisanat julkaistaan kahdessa osassa.

–

Laajan ja haastavan tuotannon kirjoittanut ranskalaismetafyysikko René Guénon (1886–1951) on kova pala purtavaksi. Hänen ajattelunsa pyrkii tietoisesti ohittamaan niin rationaalisen järjen kuin tunteeseen ja totunnaiseen ritualismiin kytkeytyneen uskon kategoriat, sillä niihin sisältyvät käsitykset todellisuudesta tapaavat jäädä vajavaisiksi ja johtaa umpikujiin. Guénonille kaikki niin sanotusti maalliset näkökulmat ovat tuomitut toimimaan vain hyvin rajallisten puitteiden sisällä, siinä missä todellinen tieto kaiken luonteesta voi tulla vain todellisuuden alkulähteestä eli ajan ja paikan tuolla puolen olevista ikuisista prinsiipeistä. Niiden hahmottaminen edellyttää irrottautumista arkisen kokemuksen ja ajattelun rajoitteista, ja kun ne on todella oivallettu, maailmaa ei voi kuin tulkita niistä käsin.

Pyrin tässä esseessä tarjoamaan tiiviin katsauksen Guénonin hengelliseen maailmankuvaan ja hänen uransa päävaiheisiin sekä avaamaan hänen metafyysisen ajattelunsa perusteita, joihin Modernin maailman kriisi ei uppoudu.

–

Lännen kriitikko ja puolustaja

Guénon kehottaa ottamaan uskonasiat älyllisesti vakavasti. Vuosituhansia ajan hammasta kestäneet traditiot sisältävät ajattomia ja yli-inhimillisiä elementtejä, joiden todellinen syvyys alkaa paljastua ankaran mietiskelyn ja myötäelämisen seurauksena. Järki ei ole tähän riittävä työkalu, ja siksi Guénon tekee erotuksen järjellisyyden ja älyllisyyden välillä. Järki on älyn osa-alue, joka soveltuu loogiseen, analyyttiseen ja järjestelmälliseen ajatteluun, mutta törmää rajoihinsa, kun lähestytään kysymyksiä todellisuuden perusolemuksesta ja merkityksestä. Älyyn sisältyy myös niin sanotusti korkeampia kykyjä, joiden avulla rationaalisen tason tuolle puolen jääviä asioita voi tunnustella siten, että niitä voidaan sanattomasti ymmärtää, vaikkei kuitenkaan todistaa oikeiksi tai vääriksi rationaalisella tasolla. Rationaalinen järki operoi ensisijaisesti fyysisten asioiden ja niitä käsittelevien teorioiden parissa, kun taas älyn ylirationaalinen kyky suuntaa metafysiikan (meta– + fysika = ”fysiikan jälkeen”) puolelle. Järjen ylivoimaa ylistäneen valistuksen ja sen kätilöimän modernin maailman kasvateilla tämä taipumus on päässyt rappeutumaan. Guénonin huoli oli kovin länsimaailman osalta, mutta hän pani merkille, että myös itämaisten sivilisaatioiden traditionaalinen luonne uhkaa väljähtyä materialismin, industrialismin ja kylmän finanssivallan saadessa otetta koko maailmasta. Maailmansotien aikaan globaalin levottomuuden merkkejä ei tarvinnut erikseen korostaa.

Guénonin kritiikki modernia maailmaa kohtaan ei kuitenkaan suuntaa sen silminnähtävimpiin ongelmiin, vaan niiden sisäisiin juurisyihin. Läntisen levottomuuden taustalla on laajamittainen hengellinen alennustila, joka kiteytyy traditionaalisen metafyysisen tiedon unohtumiseen. Viisauden elvyttäminen siinä määrin kuin mahdollista toisi helpotusta tilanteeseen, vaikkei se olekaan pysyvästi pelastettavissa. Synkkä tilannekuva ei vähennä hankkeen itseisarvoa.

Uskomme nimittäin, että kaikkein tärkeintä on palauttaa tämä todellinen älyllisyys ja sen mukana ymmärrys opista ja traditiosta; on korkea aika näyttää, että uskontoon kuuluu jotain muutakin kuin tunteellista hartautta, muutakin kuin moraalisääntöjä tai lohtua kärsimyksen heikentämille mielille – että voimme löytää sieltä sen ’vahvan ruoan’, josta Paavali puhuu Heprealaiskirjeessä. [1]

Guénon pitää katolista kirkkoa läntisen sivilisaation pyhän tradition ensisijaisena edustajana, jolta uskonopin metafyysinen ydin on päässyt hämärtymään. Traditio on saanut niin sanotusti eksoteerisen painotuksen ja korostaa hartautta, tunnetta, seremoniallisuutta ja muita uskonnon ulkoisia ilmaisuja. Tämä kaikki on myönteistä ja pitää osaltaan modernin maailman kuohuntaa aisoissa, mutta Guénonille ongelmaksi muodostuu se, kuinka painotus on tapahtunut uskon esoteerisen lähestymistavan kustannuksella. Ensinnäkin ymmärrys pyhien tekstien perimmäisestä sisällöstä jää helposti pinnalliseksi jopa papiston keskuudessa, jolloin sen hengellisen vaikutuksen välittäminen menettää tehoaan. Guénonin edustamassa traditionalistisessa näkökulmassa jo tämä on raskas vahinko, sillä kyse on elämän olennaisimmista asioista. Toisekseen tästä seuraa, että kirkko ja sen hengellisen perimyslinjan ylläpitämä traditio menettävät asemansa sivilisaation pyhänä keskuksena, jonka muuttumattoman ytimen ympärille maailmanmeno kietoutuu. Jos ymmärrys tämän metafysiikkaan osoittavan ytimen luonteesta rapistuu, asettuvat vaakalaudalle myös sen ulkoisten ilmausten ja järjestystä luovan voiman kestävyys. Siksi Guénon kannustaa kynnelle kykeneviä tavoittelemaan metafysiikan tajun elvyttämistä katolisen kirkon piirissä. Modernin maailman kriisissä hän näyttää yrittävän muotoilla kehotuksensa siten, että se ei herättäisi pelkoa ja syytöksiä harhaoppien ujuttamisesta kirkkoon. Guénon korostaa, että elvytyksen tavoitteena ei olisi muuttaa mitään uskonnon ulkoisissa muodoissa, vaan sen olisi pikemminkin määrä palauttaa ne uuteen kukoistukseen kohottamalla oikeaoppisen, hiljaisen tiedon tasoa hengellisen eliitin keskuudessa. Jos asiaa ei oteta vakavasti, on länsimainen sivilisaatio ja sitä myötä koko maailma vaarassa suistua raiteiltaan materian ja ”edistyksen” myllyjen saadessa ylivallan kaikesta maallisesta. Guénon myös näki läheisesti niin sanottujen uushengellisten virtausten voimistumisen lännessä, mikä lisäsi huolta kirkon kulttuurisen aseman puolesta.

Modernin maailman kriisissä Guénon lähestyy katolilaisuutta hyvin toiveikkaasti verrattuna muuhun tuotantoonsa. Viesti sai kuitenkin penseän vastaanoton. Päällimmäinen syy on mitä todennäköisimmin se, että Guénon kehottaa ottamaan metafyysisen ajatustyön mallia itämaisista traditioista. Ajatuksen torjuminen on varsin ymmärrettävää sen perusteella, että oikeaoppisuudesta varotaan tarkoin lipsumasta, etenkin reformaation jättämän trauman jäljiltä. Toisaalta Guénonin ehdotuksen kategorinen torjunta jättää huomiotta sen historiallisen faktan, kuinka valtavasti kristillinen teologia on ammentanut esimerkiksi pakanafilosofien Platonin ja Aristoteleen ajattelusta. Kun niiden pohjalta käsitystä todellisuudesta ja sen myötä evankeliumin sisältämästä viestistä on voitu älyllisesti systematisoida, ei pitäisi olla syytä oikopäätä olettaa, että idän traditioihin ei sisältyisi vastaavia viisauksia. Jo kirkkoisä Justinos Marttyyrin (n. 100–165) ajoista juontuu käsite semina Verbi, joka viittaa kautta aikain ihmiskunnan keskuuteen kylvettyihin totuuden siemeniin. Voi olla, että Vatikaanissa on kuin onkin viime vuosikymmeninä hienosäädetty asennetta idän traditioita kohtaan. Tästä antaisi vihiä se, kuinka Paavi Johannes Paavali II kirjoitti aiheesta vuonna 1995. [2] Hän toteaa totuuden siementen olevan läsnä peräti ”jokaisessa uskonnossa”, ja tämän valossa kirkko pyrkii tunnistamaan niitä Kaukoidän suurissa traditioissa, ”jotta voidaan jäljittää yhteinen polku nykymaailman tarpeiden taustaa vasten”. Paavi luonnollisesti toteaa Kristuksen olevan ainut välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä, mutta se ei vesitä kädenojennuksen merkitystä, sillä se kannustaa tarkastelemaan uskonoppien eroavaisuuksien lisäksi niiden yhteneviä perustekijöitä. Guénonin elämäntyö rakentui suurelta osin tälle tutkimustyölle. Hänen mukaansa nykyisten traditioiden taustalla on alkuperäinen primordiaalinen traditio, jossa kaikkien nykyisten viisausperinteiden sisältämä tieto on läsnä yhdessä ja yhtenäisessä paketissa, todellisessa ykseydessä. Tämä perennialistinen vakaumus lienee ratkaiseva syy sille, miksi Guénon ei saavuttanut laajaa suosiota katolisissa piireissä. Hän ei nimittäin uskonut, että kirkko pitää hallussaan ultimaattista totuutta – ei ainakaan ilman elinvoimaista esoteriaa, joka voisi johtaa metafyysiseen eli puhtaan älylliseen käsitykseen uskontraditiosta. Hän ei silti myöhemminkään väittänyt, että kristinusko ei tarjoaisi harjoittajalleen lupaamaansa pelastusta.

Guénon ei näyttänyt juuri piittaavan maineesta ja kunniasta. Hengenmiehelle sopivasti hän ei korostanut itseään henkilönä ja jopa kirjoitti säännönmukaisesti me-muodossa, ikään kuin alleviivatakseen sitä, että hän toimii todellisen traditionalismin ja ikuisten totuuksien äänitorvena eikä suinkaan jotain uutta ja erikoista tavoittelevana skribenttinä. Guénonin mukaan ei edes ole mahdollista puhua ”meidän ideoistamme, siitä yksinkertaisesta syystä, ettemme esitä mitään meille kuuluvaa, vaan yksinomaan traditionaalisia ideoita”. [3] Tästä huolimatta hänen työnsä muodostavat uniikin filosofisen korpuksen. Termiä ”filosofia” on tässä tapauksessa syytä käyttää Guénonin näkemystä kunnioittaen: rakkaus viisauteen ei ole päämäärä itsessään, vaan valmistava vaihe sen tavoitteluun. Väkevimmänkin profeetan tekstit voivat toimia parhaimmillaan vain ohjaavana astinlautana metafyysisiin oivalluksiin, joiden saavuttamiseen tarvitaan normaalisti paljon sisäistä työtä.

Ennen Guénonin metafysiikkaan perehtymistä on syytä käydä lyhyesti läpi hänen elämänvaiheensa, jotka samalla paljastavat huomionarvoisia vaikutteita kirjoitusten taustalla.

–

Okkultismin suosta tradition polulle

Guénonia ja traditionalismia laajalti tutkinut brittihistorioitsija Mark Sedgwick jakaa tutkimusteoksessaan Against the Modern World (2004) ajattelijan elämän kolmeen päävaiheeseen: okkulttiseen, katoliseen ja suufilaiseen. Guénonin aktiivisin okkultismin kausi sijoittuu jotakuinkin vuosiin 1906–1912, jonka jälkeinen vaihe vaihtelevassa vuorovaikutuksessa katolilaisuuden kanssa kesti 1920-luvun lopulle. Vuonna 1930 Guénon muutti Kairoon ja vietti siellä loppuelämänsä muslimina ja suufina, joskin säilyttäen universalistisen ja perennialistisen vakaumuksensa. Seuraavan osuuden historialliset yksityiskohdat pohjaavat pitkälti Sedgwickin tutkimukseen.

René Jean-Marie Joseph Guénon syntyi ainoaksi lapseksi kohtuullisen toimeentulevaan katoliseen perheeseen Bloisissa. 18-vuotiaana hän muutti Pariisiin opiskelemaan matematiikkaa. Vuonna 1906 parin vuoden kehnon opintomenestyksen jälkeen hän jätti Collège Rollin -koulun taakseen ja uppoutui pariisilaisen okkultismin maailmaan. Hän liittyi 1880-luvulla perustettuun Martinistiseen veljeskuntaan, jota voidaan kuvailla lyhyesti uusvapaamuurariudeksi. Järjestön ja sen liepeillä toimineiden esoteeristen ryhmien puitteissa Guénon tutustui perennialistiseen ajatteluun, joka oli saanut vahvasti vaikutteita hindulaisesta Vedanta-filosofiasta. Vedanta muodostui myöhemmin Guénonin metafyysisen ajattelun kulmakiveksi. Myös esoteerisen initiaation ensiarvoinen merkitys oli tullut jäädäkseen.

Guénon kirjoitti ensimmäisiä julkaistuja artikkeleitaan vuosina 1909–1912 ilmestyneeseen La Gnose -journaaliin. Jo tuolloin lähestymistapa uskontoon ja hengellisyyteen nojasi traditioita toisiinsa yhdistävään pyhään tietoon.

Gnosis [La Gnose], kaikkein laajimmassa ja korkeimmassa merkityksessään, on tietoa; todellinen gnostilaisuus ei siis voi olla jokin tietty koulukunta tai järjestelmä, vaan sen on ennen kaikkea oltava yhtenäisen Totuuden etsimistä. [4]

Tämän varhaisen linjauksen taustalla kajahtelevat aikansa ranskalaisessa okkultismiskenessä risteilleet perennialistiset ja uusgnostilaiset ajatukset. Journaali toimi vuonna 1888 perustetun Universaalin gnostilaisen kirkon (Église Gnostique Universelle) julkaisualustana, johon Guénon kirjoitti mahtipontisella kirkollisella arvonimellään Palingenius, Aleksandrian piispa. Perennialismista tuli pysyvä elementti hänen ajattelussaan, mutta gnostilaisuutta hengellis-filosofisena liikkeenä Guénon tuli käsittelemään vain sivumainintoina. Sen sijaan gnostilaisuuden perussanoma pyhästä ja peräti pelastavasta tiedosta ja sen ymmärtämisestä, gnosiksesta, pysyi mukana matkassa.

Vuonna 1912 Guénon sai kuudennen ja tiettävästi viimeisen initiaationsa, sillä kertaa erääseen vapaamuurariloosiin. La Gnose lakkasi ilmestymästä, ja Guénon avioitui ensimmäisen vaimonsa kanssa, joka oli harras katolilainen. Vuonna 1921 Guénon julkaisi ensimmäiset kirjansa, jotka herättivät kiinnostusta kristityissä piireissä. Hänen henkilökohtaisesta uskonnonharjoituksestaan on 1920-luvulta niukasti tietoa, mutta hän kaiketi vei vaimonsa messuun sunnuntaisin. Tätä elämänvaihetta voi joka tapauksessa nimittää katoliseksi sen vuoksi, että se alkaa kirkon lähentymisellä ja päättyy välien kylmenemiseen.

Guénonin ensimmäinen teos Introduction générale à l’étude des doctrines hindoues (1921) on varhainen yhteenveto hänen aiemmissa kirjoituksissaan hahmottelemasta Vedanta-vetoisesta perennialismista. Kahdessa seuraavassa kirjassaan Le Théosophisme – Histoire d’une pseudo-religion (1921) ja L’erreur spirite (1923) Guénon keskittyy teosofisen liikkeen, spiritualismin ja okkultismin kritiikkiin. Jos esikoinen herättikin ristiriitaisia tunteita kristityissä, oli uushengellisyyden sudenkuoppien ruotiminen tervetullutta. Näissä teoksissa esiintyy kaksi Guénonin tuotannolle tärkeää termiä: vastainitiaatio ja inversio. Vastainitiaatio on ikään kuin tekaistu ja väärä initiaatio, joka johdattaa hengellistä etsijää harhaan. Suuntana ei ole aito traditio, vaan sellaisen pirullinen jäljitelmä, joka ei anna eväitä metafyysiseen oivallukseen, vaan peräti sen vastakohtaan: ihmisen samaistumiseen olemuksensa alimpien tasojen kanssa. Guénonin mukaan kyseessä on paljon vaarallisempi ilmiö kuin moninaiset pinnalliset näennäis-initiaatiot, joita esiintyy uushengellisyydessä laajalti. Vastainitiaation taustalla on nimittäin jokin perin pohjin perversoitunut ei-inhimillinen elementti, joka pyrkii juurruttamaan moderniin maailmaan varsinaista vastatraditiota. Sellaisen pauloissa hengellisen totuuden saavuttamisesta tulee toivotonta. Guénon kehitteli ajatuksensa aiheesta lopulliseen muotoonsa väkevässä suurtyössään Le règne de la quantité et les signes des temps (1945). Inversio eli tradition olemuksen nurinpäin kääntäminen liittyy olennaisesti kuvioon. Termi on juonnettu Antikristuksen olemusta käsittelevistä teorioista, eli inversiossa on kyse jostain hyvinkin saatanallisesta. Saatanan symbolista merkitystä tutkiessaan Guénon painottaa sen hepreankieliseen nimeen sisältyvää ”vastustajan” aspektia – suomalaisittain voidaan puhua sielunvihollisesta. Tämä vastustaja on ikään kuin yhteenveto vaikutteista, jotka estävät ihmisen hengellistä edistymistä. Niitä moderni maailma on täynnä, sillä inversio kuuluu Kali Yugan aikaan. Siispä koko kurjuus on lopulta väistämätön osa maailman kohtaloa, kuten myös käsillä olevassa teoksessa kuvataan. Neljännessä kirjassaan Orient et Occident (1924) Guénon ryhtyi petaamaan ajatusta hengellisen eliitin tekemästä ryhtiliikkeestä, joka voisi vielä taittaa läntisen maailman alamäen ainakin hetkellisesti. Oppia olisi syytä ottaa idästä.

Vastainitiaation käsitettä Guénon oli alkanut kehitellä jo viimeistään ryhdyttyään kirjoittamaan katoliseen La France chrétienne -kausijulkaisuun vuonna 1909. Vuonna 1915 hän alkoi käydä katolisen instituutin luennoilla ja luennoi toisinaan itsekin, enimmäkseen hindulaisuudesta. Hän teki erinäisiä filosofian opettajan töitä, mutta sai vuonna 1921 potkut katolisen koulun virasta opillisesti epäilyttävien teorioidensa vuoksi, minkä jälkeen toimeentulo oli tiukassa. 1920-luvun mittaan julkaistut teokset katkaisivat asteittain Guénonin välit kirkkoon, sillä vaikka Guénonin antipatiat uushengellisyyttä ja protestantismia kohtaan miellyttivät, alkoivat itämaisen metafysiikan ihailu ja rohkeita analogioita traditioiden kesken vetävä vertaileva ote olla monelle liikaa. Vuonna 1921 Guénoniin aiemmin myönteisesti suhtautunut tomistifilosofi Jacques Maritain syytti häntä gnosiksen eli ”harhaoppien äidin” jälleensynnyttämisestä. Guénonin kerrotaan kuitanneen, että yhtä hyvin voitaisiin todeta katolilaisuuden olevan protestantismin isä – sillä syytöksessä menevät sekaisin tietoon viittaava gnosis ja alkukirkkoa haastanut gnostilaisuus. Vuonna 1927 ilmestynyt La crise du monde moderne oli viimeinen niitti. Legendan mukaan Maritain olisi toisen maailmansodan jälkeen jopa yrittänyt saada Guénonin tuotannon merkityksi Vatikaanin kiellettyjen kirjojen luetteloon.

Kaikesta huolimatta guénonilainen ajattelu alkoi saavuttaa suosiota ja seuraajia. Traditionalismin monenkirjava hengellis-filosofinen koulukunta alkoi hiljalleen kehittyä. Tärkeä tekijä oli okkultistisen Le Voile d’Isis -journaalin uudistus traditionalistiseksi julkaisuksi vuonna 1928. Blavatskylainen kalskahdus katosi muutaman vuoden kuluttua, kun julkaisun nimeksi tuli Études traditionnelles. Guénonin oma kokemus akatemian kanssa oli ollut karvas, sillä hänen ensimmäisen kirjansa aiempi väitöskirjaversio oli aikoinaan hylätty, mutta 1920-luvun lopulla hän alkoi saada ensimmäisiä tunnustuksen merkkejä myös tutkijoiden keskuudessa. Intialaiseen taiteeseen erikoistunut ja varsin arvostettu srilankalaistaustainen tutkija A. K. Coomaraswamy oli lajissaan ensimmäinen ”kovan” traditionalismin edustaja, kuten Mark Sedgwick kuvailee. Vakiintuneen maineensa turvin hän pystyi tuomaan metafyysistä spekulaatiota ja perennialismia taidehistorian kontekstiin. ”Pehmeämpää” traditionalismia taas ovat myöhemmin edustaneet tutkijat, jotka ovat omaksuneet Guénonilta tiettyä vertailevaa otetta ja modernin maailman kritiikkiä, mutta akateemisia standardeja uhmaava metafysiikka ja perennialismi on jätetty vähemmälle, samoin kuin avoimet viittaukset Guénoniin ajatusten lähteenä.

Vuonna 1930 Guénon muutti Kairoon, jossa hän jatkoi kirjojen ja artikkelien kirjoittamista sekä kävi aktiivista kirjeenvaihtoa seuraajiensa kanssa. Alun perin hänen oli tarkoitus viettää Egyptissä muutama kuukausi, mutta hän jäi sille tielleen. Maisemanvaihtoon luultavasti kannustivat ensimmäisen vaimon kuolema ja muut perhe-elämän tragediat sekä tuntemus siitä, että hänen työnsä Ranskassa oli käymässä tukalaksi joidenkin häntä vastustavien tahojen vaikutuksesta. Myös eläminen Kairossa tuli Pariisia halvemmaksi, mutta ennen kaikkea uudessa ympäristössä oli jotain, mikä puhutteli Guénonia syvästi: elävä islamilainen traditio, joka ei ollut juuri ehtinyt modernisoitua ja lännettyä. Vuonna 1934 hän nai egyptiläisnaisen, jonka kanssa sai kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Hän eli muslimina ja suufina elämänsä loppuun saakka vuonna 1951. Guénon ei mieltänyt ratkaisuaan ”kääntymykseksi”, joka ei ollut hänen mukaansa sopiva termi kuvaamaan sitä, että traditioiden perimmäisen ykseyden tunnustava ihminen valitsee jonkin niistä omaksi polukseen. Nimenomaan esoteerisessa suufilaisuudessa Guénon tavoitti janoamansa initiaation traditioon. Tässä mielessä kyseessä oli niin sanotusti hengellinen käytännön ratkaisu, sillä abrahamilaisesta perinnöstä ammentavan opin voidaan katsoa olevan eurooppalaiselle helpommin lähestyttävä kuin vaikkapa hindulaisuus, jonka piiristä Guénon kuitenkin löysi puhtaimman metafyysisen systeemin.

Vaikka vedalaisen tradition vaikutus Guénonin ajatteluun on kiistatta hyvin merkittävä, on turhan yksioikoista todeta, että hänen todellisuuskäsityksensä seuraisi sitä säntillisesti. Tuoreessa teoksessaan Traditionalism (2023) Sedgwick esittää, että Guénonin metafyysinen maailmankuva on uusplatonistinen, siinä missä hänen hengelliset menetelmänsä suufilaiset. Tarkastelen tätä ajatusta seuraavassa osuudessa, jonka tavoitteena on avata Guénonin metafysiikan perusteita sen sisältämästä todellisuuskäsityksestä näiden totuuksien henkilökohtaiseen oivallukseen. Guénonin käyttämä termi réalisation sisältää sekä itseoivalluksen, valaistumisen että eräänlaisen metafysiikan maallisen toteuttamisen merkityslatauksia, jotka on hyvä pitää mielessä tämän kokonaisvaltaisen ”oivalluksen” olemusta lähestyttäessä.

–

René Guénonin ”Modernin maailman kriisi” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Viitteet:

[1] “La Réforme de la Mentalité moderne”, Symboles de la Science sacrée, 12.

[2] Crossing the Threshold of Hope, 81.

[3] Études sur la Franc-Maçonnerie et le Compagnonnage, tome 1, 182.

[4] “La Gnose et les écoles spiritualistes”, La Gnose, 1(2), 20.

–

–