Toisinkustantajan älyllinen elämäkerta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Se, että Kauko Kare (1914-1996) sai omana aikanaan sitkeän äärioikeistoleiman, kertoo jotain suomalaisesta politiikasta muttei juuri mitään Kareesta. Katsomukseltaan Kare oli tannerilainen asevelisosialisti, ja kaikenlainen hurraaisänmaallisuus oli snobahtavalle ranskalaisen kulttuurin ihailijalle vierasta. Valistushenkinen idealisti otti tehtäväkseen luoda Suomeen vapaa keskusteluilmapiiri, jossa kaikki näkökannat voisivat kilpailla vapaasti. Kareen tragediaksi koitui se, että tällaiseen rooliin astuminen oli Urho Kekkosen tasavallassa mahdotonta. Niinpä hän ajautui oppositiomieheksi, jossa henkilöityi tuolloisen valtavirtapolitiikan konservatiivinen vastustus.

Suomen Perusta -ajatuspajan toiminnanjohtaja Simo Grönroosin tuore väitöskirja Kauko Kare – suomettumisen kriitikko on ansiokas, koska se on käytännössä Kareen intellektuaalinen elämäkerta. Lähes 500-sivuinen kokonaisuus on paljon laajempi kuin väitöskirjat tavallisesti. Puhtaan akateemisessa mielessä sitä voi moittia ylipitkäksi, mutta dokumenttina suomettumisen kauden poliittisesta toisinajattelusta se on ainutlaatuinen. Kare oli paljon muutakin kuin yksittäinen valtavirtapolitiikan kriitikko: kustantajana ja päätoimittajana hän keräsi ympärilleen kirjavan joukon mielipidevaikuttajia, jotka olivat omista syistään tyytymättömiä Suomen ulkopoliittiseen linjaan.

Grönroos käsittelee sekä Kareen henkilöhistoriaa että hänen perustamiensa Alea-kirjan ja Nootti-lehden julkaisutoimintaa. Väitöskirjan ohjaajana on toiminut psykohistoriallisista tutkimuksistaan tunnettu Juha Siltala, jonka vaikutuksen huomaa Kekkosen ajan yhteiskunnan psykologisia pohjavirtoja käsittelevissä osuuksissa.

Kareen itsensä mukaan Kekkonen oli opportunistinen ja machiavellilainen poliitikko, joka hyödynsi sinänsä perusteltua Neuvostoliiton pelkoa lujittaakseen omaa valtaansa. Vaikka Kareen kirjoituksissaan luonnostelema kuva Kekkosesta on paljolti karikatyyri, siihen sisältyvä joukkopsykologinen oivallus pätee: epävarmoissa oloissa joukkojen autoritaariset vaistot vahvistuvat ja ne ryhmittyvät itsensä vaihtoehdottomana esittävän vahvan johtajan ympärille. Samalla vahvistuu yhdenmukaisuuden paine, ja kriittiset äänet jätetään huomiotta tai huudetaan hiljaiseksi.

Kare, jonka persoonallisuutta leimasi pyrkimys henkilökohtaiseen autonomiaan, ei mitenkään voinut sopeutua vallitsevaan ilmapiiriin. Vielä 1960-luvun alkupuolella hän oli journalistina ja kustannustoimittajana hyväksytty aikansa julkisen älymystön edustaja, mutta välirikko oli vääjäämättä edessä niin Kareen oman kompromissihaluttoman luonteen kuin yleisen ilmapiirin kiristymisen takia. Rajapyykkejä olivat Kareen sulkeminen ulos Suomen Kuvalehden avustajakunnasta Kekkosen painostuksen takia ja hänen erottamisensa Suomalaisen Suomen toimitussihteerin tehtävästä. Uuden vaiheen aloitti Tähän on tultu (1967), aikansa kohu- ja menestyskirja joka ravisteli monia poliittisia tabuja. Sen myötä Kare siirtyi itsenäiseksi kirja- ja lehtikustantajaksi.

Grönroosin väitöskirja on myös suomalaisen pienkustantamisen historiaa. Kareen Alea-kirja oli Kekkosen tasavallan ensimmäinen toisinajatteleva kustantamo, jonka tuotanto koostui suurelta osin teoksista, joihin vakiintuneet kustantamot eivät poliittisista syistä halunneet koskea. Antikommunistisen ja Neuvostoliittoa arvostelevan kirjallisuuden julkaisijana Alea-kirja oli tienraivaaja. Kare yritti saada myös Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisuoikeudet, mutta lopulta teoksen suomenkielisen laitoksen julkaisemisen aloitti ruotsalainen kustantamo.

Reippaan alun jälkeen Alea-kirja päätyi taloudellisiin vaikeuksiin, ja Kareen oli monta kertaa vaikea saada painolaskuja maksettua. Sen sijaan että olisi julkaissut vähemmän nimikkeitä ja panostanut tehokkaammin niiden markkinointiin, Kare pyrki ratkaisemaan talousongelmat julkaisemalla entistä enemmän teoksia ja siirtymällä puolittain omakustanteiseen malliin, jossa kirjailijat maksoivat huomattavan osan teostensa painokustannuksista. Tämän takia Alea-kirjan maine uskottavana kustantamona kärsi, ja moni kirjailija valitsi julkaisukanavakseen sen merkittävimmän kilpailijan, Matti Arjanteen johtaman Kustannuspisteen. Alea-kirja jatkoi kuitenkin toimintaansa aina vuoteen 1994 saakka, ja julkaisi yhteiskunnallisen materiaalin lisäksi muun muassa klassikkoteoksia, kuten Eino Leinon ja August Strindbergin tuotantoa.

Myös Kareen päätoimittaman Nootin alku oli näyttävä. Alkuperäinen idea oli tehdä lehdestä laajapohjainen vaihtoehto vakiintuneille aikakauslehdille, vapaa keskustelufoorumi jossa jyrkästikin toisistaan eroavat näkemykset voisivat kohdata ilman itsesensuuria. Alkuvuosina Noottiin kirjoitti jopa joitakin vasemmistoradikaaleja, vaikka itse toimituskunnasta ei tullutkaan niin monimuotoista kuin Kare olisi toivonut. Lehteä pidettiin yleisesti kiinnostavana ja vakavasti otettavana, minkä osoittivat muun muassa korkean profiilin poliitikkojen suostuminen sen haastattelupyyntöihin.

Suomettumisen syvässä vaiheessa 1970-luvulla vasemmistohenkiset kirjoittajat kuitenkin kaikkosivat, ja Nootin sisällöstä vastasivat yhä enemmän Kekkosen oikeistokonservatiiviset vastustajat kuten historioitsijat Heikki Eskelinen ja Mikko Uola ja kansanedustaja Tuure Junnila. Lehden kanssa oli tekemisissä suunnilleen jokainen vastavirtaan kulkija, mukaan lukien Pekka Siitoin, joka osti siitä mainostilaa Kansallis-mytologiselle yhdistykselleen. Muu media piti Noottia paitsiossa ja sitä luonnehdittiin yleisesti taantumukselliseksi tai jopa äärioikeistolaiseksi julkaisuksi. Ilmestymistahtia harvensivat samanlaiset talousongelmat kuin Alea-kirjalla, ja lisäksi Nootti sai kilpailijan oikeistolaisesta ja suomettumiskriittisestä Expressen-lehdestä. Kare yritti lievittää lehtensä ahdinkoa keräämällä lahjoituksia ja lisäämällä siihen skandaalijournalismin tyylistä aineistoa, mikä vilkastuttikin irtonumeromyyntiä. Vaikka lehteä ei koskaan saatu kunnolla kannattavaksi, sekin jatkoi ilmestymistä 90-luvun alkuvuosiin saakka.

Vaikka Kare oli uransa aikana mukana useissa puolueprojekteissa, hänen toimintansa varsinainen vaikutus rajoittui henkiseen ilmapiiriin. Kareen ympärilleen keräämän ryhmän sivistyneistötausta ja älyllinen suuntautuminen loi välimatkaa tärkeimpään Kekkos-vastaiseen joukkoliikkeeseen, populistiseen SMP:hen. Kare myös arvosteli SMP:tä, koska se oli hänen mielestään liian lepsu Neuvostoliittoa kohtaan vaikka vastustikin Kekkosta. Alea-kirja ja Nootti eivät koskaan poikineet valtakunnanpolitiikkaan ulottuvaa vastarintaa, mutta toimivat henkireikänä itsesensuurin ja yhden ulkopoliittisen totuuden aikakaudella. Kareen julkaisut levittivät tietoa asioista joista virallinen Suomi vaikeni. Näihin kuului esimerkiksi miehitetyn Baltian tilanne, ja Kare julkaisi laajalti virolaisten maanpakolaisten tekstejä. Alea-kirja ja Nootti tarjosivat myös julkaisukanavan monille kotimaisille kirjoittajille, jotka perinteisten kustantamojen armoilla olisivat joutuneet jättämään käsikirjoituksensa pöytälaatikkoon.

Kekkonen, hänen tukijansa ja Neuvostoliiton diplomaatit pitivät Kareen toimintaa kiusallisena, vaikka eivät halunneetkaan antaa hänelle huomiota arvostelemalla häntä julkisesti. Muiden kirjoittama, Kareeseen ja hänen yhteistyökumppaneihinsa kohdistunut arvostelu noudatti linjaa, jota on sovellettu valtapolitiikan vastustajiin myöhemminkin. Heitä sanottiin katkeroituneiksi menneisyyden miehiksi, jotka yrittivät kääntää kehityksen suuntaa. Tämä pitikin paikkansa sikäli, että Kare seuraajineen korosti menneisyydessä tehtyjä virheitä ja koettuja vääryyksiä, jotka Kekkosen tasavallassa olisi mieluummin unohdettu. Talvisota, Baltian miehitys ja muut stalinismin rikokset pysyivät tiiviisti julkaisujen aihevalikoimassa.

Neuvostoliiton romahdettua tämä menneisyys nousi kertarysäyksellä esiin suomalaisessa valtajulkisuudessa. Samalla historioitsijat joutuivat myöntämään, että yhteiskuntakritiikissään Kare oli ollut useammin oikeassa kuin väärässä. Kare sai vanhoilla päivillään kunnianpalautuksen, jonka merkkinä olivat laajat henkilöhaastattelut lehdissä ja Aleksis Kiven Seuran tunnustuspalkinto vuonna 1991. Mutta sen jälkeenkään hän ei vetäytynyt hiljaisuuteen, vaan arvosteli 90-luvun ulostuloissaan muun muassa EY-jäsenyyttä, jota piti ylhäältä syötetyn ulkopolitiikan uutena vaiheena. Hän tunnisti myös varhaiset merkit Venäjän uudelleen nousevasta imperialismista ja massamaahanmuuton vaarat. Tässä mielessä Kare oli perussuomalaisten ja muiden nykyajan kansallisten liikkeiden edelläkävijä, ja vaikutussuhteen osoittaa myös Grönroosin väitöskirja.

Kauko Kare – suomettumisen kriitikko on tärkeä kappale lähimenneisyyden aatehistoriaa. Se tutkii monipuolisesti sekä Karetta että hänen ympärillään käytyä keskustelua, ja runsaus on väitöskirjalle vain eduksi. Laajuuden heikko puoli ilmenee tosin siinä, ettei kokonaisuutta ole ehditty oikolukea kunnolla, sillä kielenhuollollisia kauneusvirheitä löytyy melkein joka sivulta. Tukevaan arkisto- ja haastatteluaineistoon perustuvaa väitöskirjaa voi suositella kenelle tahansa, joka haluaa ymmärtää Suomen poliittista keskusteluilmastoa 1950-luvun lopulta 1990-luvun alkuun.

–

Simo Grönroosin väitöskirja Kauko Kare – suomettumisen kriitikko on luettavissa sähköisessä muodossa Helsingin yliopiston avoimessa julkaisuarkistossa.

–

–