Unohdettu etninen puhdistus

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kokonaisesitystä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kohtalosta Stalinin valtakaudella on odotettu pitkään. Aihetta aiemmin käsitelleet kirjat, esimerkiksi Hannu Rautkallion, Irina Takalan ja Jukka Rislakin teokset, ovat keskittyneet lähinnä Neuvosto-Karjalan suomalaisvastaisiin puhdistuksiin 1930-luvulla. Neuvostoliiton suomalaiset olivat kirjava joukko, josta Itä-Karjalassa asuneet muodostivat pienehkön vähemmistön. Laajimpien ja pisimpään kestäneiden vainojen kohteeksi joutuneista inkerinsuomaisista – jotka samalla olivat Neuvostoliiton suurin suomalaisryhmä – ei puolestaan ole kirjoitettu paljoakaan.

Sosiologi ja historiantutkija Anni Reuterin tänä syksynä ilmestynyt Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa korjaa puutteen. Se käsittelee kaikkien suomalaisryhmien karkotuksia, vangitsemisia ja teloituksia vuosina 1928-1953. Suurimman huomion saavat inkerinsuomalaiset, ja kirja onkin valtaosin laajennettu versio Reuterin inkerinsuomalaisten joukkokarkotuksia käsittelevästä väitöskirjasta. Lisäksi Reuter polveutuu inkerinsuomalaisesta Jääskeläisen suvusta, joka neuvostoaikana joutui etnisten sortotoimien kohteeksi. Hänellä on ollut käytössään laaja valikoima sukulaistensa kirjeitä, viestejä ja päiväkirjamerkintöjä noilta ajoilta, ja aineistoa on hyödynnetty kirjassa.

Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa on yhdistelmä suurten linjojen historiaa ja yksittäisten ihmiskohtaloiden kuvausta. Kertomukset vangitsemisista, kuulusteluista, kidutuksista, karkotusmatkoista, vankileirien oloista ja niin edelleen ovat tuttuja muusta stalinismin suurvainoja käsittelevästä kirjallisuudesta, mutta yllättäviäkin näkökulmia on mukana. Karkotettujen suomalaisten kohdalla on yleensä puhuttu Siperiasta, mutta huomattava osa suomalaisista karkotettiin myös Keski-Aasian aroille, erityisesti Kazakstanin alueelle. Siellä he tekivät lähinnä maataloustöitä erityissiirtoloissa ja valtiontiloilla.

Keski-Aasiassa karkotettuja piinasi pakkasen sijasta paahtava helle, eikä työ ollut kaivostyötä tai metsänhakkuuta, vaan puuvillanpoimintaa. Raadanta oli silti tappavan raskasta, ravinto ja terveydenhoito puutteellisia, ja lisäksi paikallinen luonto myrkkykäärmeineen ja skorpioneineen tuotti omat vaaransa. Reuter huomaa Kazakstanin puuvillapelloissa yhtymäkohdan orjuuden ajan Yhdysvaltoihin, ja pakkosiirrettyjen suomalaisten elämä olikin käytännössä nykyaikaista orjuutta. Työntekijä ei saanut palkkaa, ruoka-annokset pitivät hädin tuskin hengissä ja pienimmistäkin rikkeistä rangaistiin ankarasti. Suomalaiskarkotettujen oloihin tutustuminen saattaisi olla valaisevaa niille, jotka rakentavat kertomusta suomalaisen kolonialismin historiasta.

Suomalaiset olivat vain yksi väestöryhmä, joka joutui stalinistisen kansallisuuspolitiikan uhriksi. Neuvostoliiton etniset puhdistukset kuitenkin alkoivat suomalaisista. Epäluotettavina pidettyjen vähemmistökansojen pakkosiirtojen katsotaan yleisesti alkaneen vuoden 1935 tienoilla, mutta inkerinsuomalaisia alettiin karkottaa Leningradin alueelta jo vuoden 1930 alussa. Kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitea päätti tuolloin ”paikallisen väestön” siirtämisestä pois leveäksi määritellyltä raja-alueelta, ja vahvisti asiakirjoissaan tarkoittavansa nimenomaan inkerinsuomalaisia, joista käytettiin termiä ”epätoivottu kansa”.

Stalinin poliittisten puhdistusten huippukohdassa eli suuren terrorin vuosina 1937-38 suomalaiset olivat muihin vähemmistöihin nähden yliedustettuina teloitettujen joukossa. Neuvostoliitossa asuvista suomalaisista, jotka vangittiin ja tuomittiin terrorin aikana, teloitettiin 90 prosenttia. Muissa ryhmissä vankeus- ja pakkotyötuomiot olivat yleisempiä. Tämä puhdistus koski erityisesti Karjalan neuvostotasavallan suomalaisväestöä, mutta lukuun sisältyvät myös Lenigradin alueella asuneet inkerinsuomalaiset. Tarkat luvut ovat edelleen hämärän peitossa, mutta Reuter arvioi, että erilaisissa vainotoimissa suoraan tai välillisesti kuolleita suomalaisia on ainakin yli 20 000. Luku on siis suunnilleen sama kuin talvisodassa kaatuneiden suomalaisten määrä.

Selkeää vastausta siihen, miksi juuri suomalaiset valikoituivat ensimmäisiksi etnisesti puhdistettaviksi, ei ole. Stalin ei ollut erityisen suomalaisvastainen, hänen henkilökohtaiset antipatiansa kohdistuivat lähinnä puolalaisiin ja myöhemmin juutalaisiin. Yksi selitysvaihtoehto liittyy Inkerissä 1910-luvun lopulla käytyihin heimosotiin ja vuonna 1920 puhjenneeseen Itä-Karjalan kansannousuun. Molempiin yhteenottoihin oli osallistunut vapaaehtoisjoukkoja Suomen puolelta, ja neuvostojohdossa luultavasti pelättiin Suomen yrittävän uudelleen alueensa laajentamista paikallisen väestön tuella. Tässä mielessä Neuvostoliiton suomalaiset olivat ensimmäinen kansa, jota rangaistiin yhteistyöstä vihollisen kanssa – käytäntö, joka tuli myöhemmin tunnetuksi toisen maailmansodan vuosina.

Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa käsittelee myös 1930-luvun jälkeen tapahtuneita, vähemmän tunnettuja suomalaisvainoja. Toisen maailmansodan alettua sisäasiain kansankomissariaatti NKVD määritteli Inkerinmaan suomalaiset ja saksalaiset valtiolle vaarallisiksi kansoiksi ja määrättiin siirrettäviksi itään. Saksan hyökkäyksen eteneminen keskeytti pakkosiirron, mutta noin 28 000 etnistä suomalaista ehdittiin kuljettaa eri puolille Siperiaa, ja merkittävä osa heistä menehtyi jo matkalla. Karkotetuille annettiin sodan päätyttyä erikoissiirtolaisstatus, joka esti heitä palaamasta kotiseuduilleen.

Suomalaisiin kohdistettuihin pakkotoimiin sisältyi joitakin kansanmurhan piirteitä, kuten orpojen tai vanhemmistaan eroon joutuneiden suomalaislasten lähettäminen venäjänkielisiin lastenkoteihin. Pakkovenäläistämisen seurauksena monet lapset kadottivat juurensa kokonaan ja katosivat lopullisesti sukulaisiltaan. Ukrainalaislasten siirtäminen miehitetyiltä alueilta Venäjälle nykyisen Ukrainan sodan aikana on tämän menetelmän toisintoa.

Juurensa kadottivat monet aikuisetkin, sillä Neuvostoliitossa suomalaisuudesta tuli stigma, joka vähensi mahdollisuuksia pärjätä yhteiskunnassa. Monet kätkivät suomalaisuutensa ja puhuivat suomen kieltä korkeintaan kotioloissa. Jotkut vaihtoivat nimensä venäläiseksi ja menivät venäläisen kanssa naimisiin häivyttääkseen suomalaisuuden jäljet virallisista asiakirjoista. Myös toisiin vähemmistökansoihin sulautumista tapahtui, kun karkotetut löysivät puolison paikallisväestön tai toisten karkotettujen ryhmien joukosta. Yleissuunta oli selvä ja jatkui Stalinin ajan jälkeenkin: Neuvostoliitossa syntyi yhä harvempia perimältään kokonaan suomalaisia ja täysin suomenkielisiä lapsia.

Osan suomalaisista karkotus sai pitämään lujemmin kiinni identiteetistään. Kristinusko oli tärkeä sidosaine, ja sen juhlapyhiä, kuten myös pakanallisperäistä juhannusta, vietettiin sitkeästi salaa. Karkotuspaikat olivat kulttuurien sulatusuuneja, joiden tarkoitus oli edistää Stalinin kansallisuuspolitiikan lopullista päämäärää: eri ryhmien sulautumista venäjää puhuvaksi neuvostokansaksi, josta kenties erottuisi joitakin pintapuolisia vanhan tapakulttuurin piirteitä, mutta johon ei sisältyisi erillisiä etnisiä tai kansallisia identiteettejä. Mutta etninen kirjavuus sai monet kansallisuudet tiivistämään rivinsä, vaalimaan kieltään ja tapojaan sekä erottautumaan jyrkemmin muista ryhmistä. Käytännössä karkotus toimi nationalismin kouluna.

Suomalaisten kohdalla sulauttaminen kuitenkin onnistui, eikä kansallinen lujittuminen levinnyt joitakin karkotuspaikkoja laajemmalle. Neuvostoliiton suomalaisten lukumäärä romahti puoleen 1930- ja 40-luvuilla, ja siinä missä useimmat muut vähemmistökansallisuudet alkoivat taas kasvaa toisen maailmansodan jälkeen, suomalaisten joukko pysyi pienenä. Syynä saattaa olla suomalaisten alkujaankin pieni määrä ja karkotettujen sirotteleminen eri puolille laajaa maata niin, että elinvoimaisia suomalaisyhteisöjä ei syntynyt. Joka tapauksessa suomalaiset ja suomensukuiset ovat nyky-Venäjällä pieni ja kitulias väestönosa.

Anni Reuterin kirja on monipuoliseen lähdeaineistoon perustuvaa populaarihistoriaa, joka yhdistää, päivittää ja täydentää aiempaa tutkimusta. Paikoin sitä rasittavat kirjoitustyylin kömpelyydet, ja tarkempi toimittaminen olisi tehnyt teokselle hyvää. Siitä olisi ainakin voinut karsia pahimmat tautologiat, kuten ”Stalinin tytär Svetlana Allilujeva kertoi aikuisena isästään Stalinista seuraavaa”. Jokunen asiavirhe tekstiin sisältyy, kuten väite, että suuren terrorin kiivaimmasta vaiheesta vastannut NKVD-päällikkö Nikolai Ježov olisi ollut Neuvostoliiton lastenkotien kasvatti. Kokonaisuudessaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa on kuitenkin erittäin tervetullut kokonaisesitys Suomessakin huonosti tunnetusta aiheesta. Se kuuluu vuoden tärkeimpiin tietokirjoihin ja toimii olennaisena lähdeteoksena pitkälle tulevaisuuteen.

–

Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. SKS, 2023.

–

–