Hyvä kirja eduskunnan viheliäisyydestä

TEEMU KESKISARJA

–

Valtiopäivät ovat toimineet yksikamarisina 116 vuotta ja säätyjakoisina aikojen alusta. Suhtaudun traditioon kuunteluoppilaan kunnioituksella ja herkeämättömällä uteliaisuudella. Tietopäällikkö Timo Turja lienee ainoana henkilönä lukenut läpi täysistuntojen pöytäkirjat vuodesta 1907 lähtien. Uusien kansanedustajien perehdytysluennolla Turja mm. selitti eduskunnan historian parhaan välihuudon (enpä sitä tässä paljasta). Mieleen jäi myös lukusuositus, siitä tämä kirja-arvioni.

Aino Suhola on näköjään ollut keskustan kansanedustaja Keski-Suomen vaalipiiristä 1991–1999. En muistanut hänen nimeään poliitikasta enkä kirjallisuudesta. No, se todistaa vain sivistymättömyydestäni, Suhola on paljon julkaissut ja palkittu kirjailija.

Yksi hänen teoksistaan on käsittääkseni kaunokirjallis-omaelämäkerrallinen tositarina Yksi näistä. Suhola kertoo kolmannessa persoonassa ja välttää poliitikkojen nimeämistä, mutta hahmot ja tapaukset ovat kyllä tunnistettavissa.

Suhola ei väitä edustavansa mitään keskiarvoa. Kokemus on hänen ikiomansa ja ainutlaatuisensa. Noin muistelmia kannattaa kasata. Kuivempi fakta tallentuu muutenkin asiakirjoihin. Mutta tunteet unohtuisivat ilman kirjallisuutta ja menisivät hautaan tuntijansa kanssa. Yksi näistä on politiikan ihmishistoriaa.

Kuvaus kahdeksasta eduskuntavuodesta on lyhyt mutta hyvin intensiivinen. Suhola oli yksi näistä 200:sta, yksinäinen ja ulkopuolinen “väärä niin kuin somalipakolainen, joka ei ole oikea neekeri, koska sillä on kengät“.

Valikoin tähän Suholan väläytyksiä, ehkä hieman inhorealistisia.

Suhola arvostaa eduskunnan virkamiehiä, jotka “näkevät kaikkina vuorokaudenaikoina melkein kaiken, mutta eivät kerro, mitä näkevät“. Sitä vastoin kansanedustajat hölisevät julki jokaisen salaisuuden. Juorukellot kalkattavat “varmimmin omassa puolueessa ja yllättävän usein miesporukassa“.

Puhujilla pöntössä ei ole useinkaan mitään sanottavaa, mutta sanoja sitäkin enemmän. Puheenvuoro salissa kustansi 2000-luvun taitteessa veronmaksajille 6 000 markkaa minuutti. Suholalla on asteikko: “Ystävä, vihollinen, verivihollinen, puoluetoveri“. Hallitus ja oppositio vihottelevat vain retoriikassa. Oikeistolaiset ja vasemmistolaiset yksilöt saattavat hyvinkin ystävystyä ja luottaa toisiinsa, koska he eivät kilpaile samoista ministerisalkuista ja valiokuntapaikoista. Meno on armottominta kunkin puolueen sisärenkaassa. Varsinkin saman vaalipiirin puolue“toverilta“ tulee puukkoa selkään.

Neljännesvuosisata sitten EU:n kasvottomuus jo näkyi. Suhola kysyi Brysselissä, rakennatteko järjestelmää, joka toimisi loistavasti, jos ei olisi ihmisiä? Virkailija vastasi: niin mitä ihmisiä. Valiokunnan puheenjohtaja läksytti Suholaa: Kun on mahdollisuus kysyä asioista, pitää kysyä asioista. Suhola pyysi anteeksi tietämättömyyttään siitä, että ihminen ei ole asia.

Kansalaispalaute oli 1990-luvulla aggressiivisempaa kuin nykyisin. Laman uhrit kävivät käsiksi. “Kusitolppakansanedustajat“ ottivat kadulla vastaan huudot ja haistatukset sekä lukivat kilokaupalla paperikirjeitä konkurssintekijöiltä, työttömiltä ja nälkäisiltä.

Suhola oli vakaumukseltaan alkiolainen ja uskoi ihmisyyteen. Se ei estänyt huomaamasta, että “Suomi-junassa on liian pieni veturi ja liian monta makuuvaunua“. Ehkä yhteiskunnan tehtävä on vain kouluttaa kersat ja hoitaa sairaat ja vanhukset. Suhola pohti, pitäisikö opettajien opettaa koululaisille pettymyksen sietoa, koska elämä toimittaa sitäkin, mitä ei tilaa ja aina ei ole huomenna enemmän kuin tänään. Se oli 1990-luvullakin vaarallista puhetta äänestäjien korviin.

Aivan naulankantaan napsahtaa Suholan aikalaiskuva taikka ennuste ahdasmielisemmästä tulevaisuudesta: “Kun iltapäivälehti kysyy, onko sinua eduskunnassa seksuaalisesti ahdisteltu ja rehellisesti vastaat, että valitettavasti ei, huumorintajuttomat hirttävät sinut aamunkoitteessa.“

–

Suhola, Aino: Yksi näistä. Otava 2005.

–

–