Somen Akatemian selvitys supisuomalaisen kolonialismin ja rasismin historiasta

TEEMU KESKISARJA

–

Kansallisomaisuutemme ei syntynyt Kalevalan sotkanmunasta vaan suurvalta-ajan pesämunasta. Ruotsi-Suomen personaaliunioni pöllyytti 1600–1700-luvuilla puolta Eurooppaa. ”Pojat kansan urhokkaan” ryöstelivät Puolan, Lützenin, Leipzigin ja Narvan mailla. Saalis komisti hakkapeliittojen kotipitäjien kartanolinnoja. Ahneudella ei ollut mitään rajaa, varsinkaan itärajaa. Supisuomalaiset sytyttivät hyökkäyssotia Karjalassa, Vienassa ja Inkerissä.

Suomen kansantalouden kruununjalokivinä kimmelsivät terva ja piki. Niiden maksuina lankesivat afrikkalaisten veri ja hiki. Siirtomaavallat valelivat orjalaivansa Pohjanmaan ja Kainuun metsätuotteilla. Luonnonvara vastasi öljyä. Tervahauta oli antoisa kuin sampo. Joutoväki valutti puunrungoista arvonestettä ja eli herroiksi. Orjarahat pulppusivat väylähankkeisiin, taalerimiljonäärien kirstuihin, alttariaarteisiin sekä Oulun, Raahen, Kokkolan ja Kajaanin monumentaali-arkkitehtuuriin.

Venäjän aikana Suomen suuriruhtinaskunta nautti ruhtinaallisesta yhdenvertaisuudesta. Senaatti ja valtiopäivät edustivat syviä rivejä. Virastot ja oikeuslaitos palvelivat kieleen ja syntyperään katsomatta. Kansankieli rehevine murteineen kukoisti afääreissä. Opintie aukeni torpanpojille ja -tytöille Helsingin Keisarilliseen Aleksanterin-yliopistoon. Vahva ja välittävä sääty-yhteiskunta takasi tasa-arvon.

Kansanryhmien harmonia särkyi 1800-luvun lopulla. Nationalismi nousi Itämerestä kuin runohirviö Iku-Turso. Tieteilijät todistelivat arjalais-ugrilaisen rodun ylemmyyttä. Valtaväestö väärinkäytti ylivaltaansa. Supisuomalaiset kiihottuivat ja tyydyttyivät vähemmistöjä vastaan. Fennomaanien iskulause ”yksi kieli, yksi mieli” johti sortoon. Yksikulttuurin uhreja olivat rannikon alkuperäiskansa ja ruotsalainen sivistyneistö. Ne eivät enää saaneet käyttää svenskaansa taiteessa, hallinnossa ja arjen kanssakäymisessä.

Lapissa konkistadorimainen imperialismi tuhosi kymmeniätuhansia saamelaisia. Heidän pääkallonsa päätyivät Kansallismuseoon rotuteoreetikkojen voitonmerkeiksi.

Romanit menettivät maatyönsä ja ajautuivat mieron tielle. ”Kansalliskirjailija” Aleksis Kivi mitätöi heidän ihmisarvonsa Seitsemässä veljeksessä impivaaralaisista impivaaralaisimmalla vuoropuhelulla.

Simeoni: ”Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä.”

Juhani: ”Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia…”

Käännöskirjallisuuskin kieroutui syrjinnän suuntaan. Huckleberry Finnin suomennoksessa esiintyi 200 kertaa neekeri-sana. Ei ihme, että afroamerikkalaiset merimiehet kohtasivat rasismia Suomen satamakaupungeissa.

Kuokka ei paljon heilunut Suomen soilla eikä kitulias karja herunut tarpeeksi meijereihin. Talous kasvoi hyväksikäytöllä ja epäreilulla kaupalla. Kaukomaiden riiston hedelmiä varten syntyi erikoisliikkeitä, siirtomaatavarakauppoja. Tampereen tehtaantytöt käärivät helpot massit Etelävaltioiden puuvillalla. Fennopatruunat porautuivat Bakun naftateollisuuteen. Suomen Gummitehdas valmisti kalosseja kumista. Supisuomalaisia höyrylaivaosaajia tungeksi Kongoon pimeyden ytimeen. Siellä he rohmusivat rikkauksia ja katkoivat kuminkerääjien käsiä belgialaisten kavereina.

Kolonialismin pikkujättiläinen rettelöi lopulta jopa emämaataan vastaan. Pax Russica romahti supisuomalaisten russofobiaan.

Vuosien 1917–18 kriisissä olisi voinut käydä kurjemminkin. Onneksi yhden ryhmän sopuisa traditio lievitti luokkien vastakohtaisuuksia. Suomenruotsalainen aateli omaksui veriteoissa haavurin rooliin. Valkoista terroria hillitsivät eritoten Erik Grotenfeltin ja Gustaf Alexander Aminoffin kaltaiset sivistysmiehet.

Supisuomalaisen rasismin ja kolonialismin historia on tabu. Sen käsittely on mahdollistunut vasta 2020-luvulla digitaalisen informaatioympäristön ansiosta.

–

–