Pelkoa ja inhoa Savossa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kuluneesta kesästä jäivät parhaiten mieleen erikoislaatuiset kulttuuritapahtumat. Heinäkuussa olin pitämässä Kiukaan myyntipöytää Janne ja Taina Saarikiven järjestyksessä neljänsillä puutarhafestivaaleilla, Sumatrantien suomalais-ugrilaisessa käsitekesässä eli kansanomaisemmin SuSuKäKessä. Taiteeseen ja kielitieteeseen keskittyvä SuSuKäKe on luultavasti Suomen ainoa kesätapahtuma, jossa voi osallistua etymologiselle puutarhakävelylle ja kuunnella esitelmää espanjan kielen ulosteita koskevasta sanastosta.

Hyväntahtoinen, yleisöltään lähinnä kulttuuri- ja tiedeihmisistä koostuva SuSuKäKe onnistui tänä vuonna herättämään pientä närää. Saarikivet olivat nimittäin kehdanneet kutsua mediaa koskevaan paneelikeskusteluun Suomen Sisun puheenjohtajan Kristian Vidingin – joka kuuluu suomalaisista nationalisteista maltillisimpiin ja sovinnollisimpiin. Tästä se kulttuurimaailman osa, jonka toimenkuva vastaa Iranin Basij-miliisiä, pillastui ja Janne Saarikivi tuomittiin nettikeskusteluissa rasismin edesauttajaksi.

Olikin ehkä luontevaa, että reilua kuukautta myöhemmin suuntasin kiertävänä kirjakauppiaana maamme kesätapahtumista pahamaineisimpaan, Apocalyptic Rites -festivaaleille Pohjois-Savoon. Nyt yhdeksättä kertaa järjestetty musiikkifestivaali oli aiempina vuosina poikinut Vasemmistoliiton kansanedustajan kirjallisen kysymyksen ”äärioikeiston toistuviin rasistisiin tapahtumiin puuttumisesta”. Vuonna 2020 Iltalehti oli luonnehtinut Ritesia ”Euroopan suurimmaksi natsien musiikkifestivaaliksi”.

Mediakohujen ja festivaalilla käyneiden tuttujen hupaisan levottomien kertomusten takia päätin, että tänä kesänä käyn katsastamassa tapahtuman omin silmin. Elokuun viimeisen viikonlopun perjantaina raahauduin kivireen painoisen kirjalaukun kanssa Hämeenlinnan rautatieasemalle, jossa autokyytini odotti, ja lähes nelituntinen matka Savon pimeään sydämeen alkoi.

Kaksipäiväinen Apocalyptic Rites on kahtena viimeisimpänä kertana pidetty muutaman kymmenen kilometrin päässä Kuopiosta tiheän metsäalueen keskellä. Se kerää vuosittain noin parisataapäisen sekalaisen seurakunnan: black metal -faneja, kokeellisen musiikin ystäviä, syväekologeja, natseja, kaikensorttisia kansallisromantikkoja ja lokerointia pakenevia outolintuja.

Luetelluista ryhmistä kuulun luultavasti viimeisenä mainittuun, enkä voinut paikan päällä välttyä tietyltä ulkopuolisuuden tunteelta. Käsivarteni eivät ole tatuointien peitossa, takkini selässä ei ole vaikeasti luettavia yhtyeiden logoja, levylautaseltani löytyy useammin vaikkapa neekerijazzia tai valkonaamojen countrya kuin Rites-yleisön suosimia yhtyeitä. Kuitenkin miljöö tuntui loppujen lopuksi kotoisammalta kuin mikään virallisempi kulttuuritapahtuma. Täällä kukaan ei jäkättäisi, että miksi tuo päästettiin tänne.

Festivaalialueelle saavuttuani huomioni kiinnittyi heti vaikuttavaan maamerkkiin. Varastona ja esiintyjien taukotilana toimivan rakennuksen vieressä seisoi 4-5 metrin korkuinen betonista valettu algiz-riimu. Vaistoihin ja villieläinten maailmaan viittaava kirjoitusmerkki brutalistisen arkkitehtuurin keinoin toteutettuna oli nerokas taideteos. Luonto ja sivilisaatio, muinainen ja moderni, sakraali ja arkinen yhdistyivät äärimmilleen pelkistetyllä, lähes järkyttävällä tavalla. Betoniriimu oli manifesti sille valtavirtakulttuurin pinnan alla levottomasti liikehtivälle kansallisromanttiselle avantgardelle, jota Apocalyptic Rites omalla särmikkäällä tavallaan edusti. Tulevina vuosina aika tekisi viimeisen silauksen teokseen, kun sammal kasvaisi betonipinnan päälle.

Kiukaalle oli järjestetty myyntipöytä katoksen alle Sarvilevyt-kaupan pöydän viereen. Sarvilevyjen Mikko Aspa oli paitsi vakituinen vieras tapahtumassa, myös yksi sen puuhamiehistä. Hänen Vapaudenristi-yhtyeensä oli esiintyjälistalla tänäkin vuonna. Jotkut oudoksuivat kirjakojun pystyttämistä musiikkitapahtumaan. ”Hienoa kun tulit, mutta ei täällä kukaan osaa lukea”, veisteli yksi järjestysmiehistä. Yleisö kuitenkin kiinnostui välittömästi, kun tarjolla oli muutakin kuin levyjä, ja ostajia valui tasaisena virtana. Osallistumismaksu ja matkakulut oli nopeasti katettu. Festivaalipaikka oli niin etäällä sivilisaatiosta, että kännyköihinkin riitti hädin tuskin kenttää, mutta Kiukaan kortinlukija ihme kyllä toimi, joten en ollut pelkkien käteismaksujen varassa.

Paikalla oli tänä vuonna huomattavan paljon ulkomaalaisia vieraita: puolalaisia, virolaisia, ruotsalaisia, islantilaisia. Saksasta oli tullut bussilastillinen väkeä. Eteläafrikkalais-ranskalainen pariskunta kertoi muuttaneensa hiljattain Suomeen ja halusi ostaa nipun suomalaista kirjallisuutta kielenopiskelun vauhdittamiseksi. Parin kotimaisen asiakkaan välillä syntyi väittely siitä, oliko Huxley osunut ennustuksissaan oikeampaan kuin Orwell. Ukrainan sodassa taistellut mies osti ABC-kirjan omistuskirjoituksella. Eräs Preussin historiaa harrastava innostui Spenglerin Preussilaisuus ja sosialismi -kirjasta, joka oli hänelle uusi tuttavuus.

Paikalle saapui pitkä kaljupäinen mies, joka kätteli minua ja tarjosi ryypyn taskumatistaan:

”Tiedän kaksi todella kovaa kirjoittajaa: toinen on Hitler ja toinen olet sinä!”

”Tuota rinnastusta en ole ennen kuullut”, vastasin.

Mies alkoi selittää juurta jaksain, miten Mein Kampf oli ollut hänelle uraauurtava lukukokemus. Se oli minusta kiinnostavaa, sillä moni aatteen mieskin kysyttäessä myöntää, että Hitlerin kirja on aika pitkäpiimäinen. Jossakin vaiheessa totesin, etten ole kansallissosialisti pääasiassa kahdesta syystä: en usko johtajaperiaatteeseen enkä vihaa juutalaisia sen enempää kuin ihmisiä yleensä. Siitä keskustelu siirtyi politiikkaan ja sujui hyvässä hengessä, vaikka olimmekin selvästi eri linjoilla.

Moni itseään hyvänä ja kunniallisena ihmisenä pitävä ei olisi suostunut edes kommunikoimaan kaljupäisen miehen kanssa. Pelkäävätkö he kenties saavansa ideologisen tartunnan, löytävän sisältään pienen ruskeapaidan? Ainakin on selvää, että he olisivat toisissa olosuhteissa olleet aivan mallikelpoisia kolmannen valtakunnan kansalaisia. Itse puolestani viihdyn Ritesissä vallinneessa anarkistisen vapauden ilmapiirissä, jossa äärimmäisiäkin näkemyksiä voi esittää aiheuttamatta paniikkireaktiota.

Perjantai-illan musiikillinen repertuaari koostui lähes pelkästään black metallista, kuten festivaalin muukin esiintyjälista. Aiempina vuosina enemmän esillä ollutta neofolkia ja kokeellista musiikkia, joista olin varsinaisesti kiinnostunut, ei tänä vuonna ollut juuri lainkaan. Mutta metalliväelle ilta tarjosi reilun kattauksen niin koti- kuin ulkomaisia yhtyeitä. Äänimaisema oli tasaisen aggressiivista paahtoa, jota katkoivat yleisön välihuudot: ”Burzum!” ”Hail Satan!” ”Sieg Heil!” ”Perkele!”

Soiton loppuessa puoliltaöin aloin olla sen verran väsynyt ja maistissa, että ehdotin poistumista kahdelle naispuoliselle ystävälle, joiden kanssa olin sopinut jakavani majoituspaikan. Meidät kuljetti perille festivaalin järjestäjiin kuuluva paikallinen taksikuski, joka innostui huomatessaan että pidimme hänen taksin stereoista soittamastaan goottirockista. ”Vihdoinkin joku, joka kuuntelee muutakin kuin bläkkistä!”

Lauantaina ehdimme takaisin festivaalialueelle vasta iltapäivästä, koska koko aamupäivän oksennelleen seurueen jäsenen krapula piti saada ensin paranneltua. Se onnistui lopulta juottamalla hänelle jaloviinaryyppyjä niin kauan että ne pysyivät sisällä. Perille päästyämme festivaaliyleisö oli melkein kaksinkertaistunut edellisillasta. Moni ei ollut töiden ja pitkien ajomatkojen takia päässyt paikalle vielä perjantaina. Tunnelma oli leppoisa ja tapahtumapaikan keittiöstä sai erinomaista kotitekoista lasagnea. Silloin tällöin alueen poikki vaelsi alastomien miesten ryhmiä matkalla uimaan läheiselle lammelle.

Huomionarvoista koko tapahtumassa oli se, miten hyvin se oli järjestetty ja miten häiriötekijät loistivat poissaolollaan. Paikan päältä sai koko ajan laadukasta lämmintä ruokaa, jätteet kerättiin tehokkaasti pois, äänentoisto toimi ja käymälöiksi oli rakennettu kolme tukevaa puuseetä. Iltaisin promillemäärän noustessa saattoi syntyä kärhämiä, mutta kaikelta vakavalta oli vältytty. Koko Ritesin historian ainoa vakavampi väkivaltatapaus oli sattunut eräänä vuonna, kun joku oli onnistunut puukottamaan itseään naamaan.

”Meillä on täällä oikeastaan vain yksi sääntö”, tuttu järjestysmies sanoi. ”Älä ole kusipää. Idioottikin saa olla, mutta kusipäisyydestä tulee porttikielto.” Kusipäitä varten oli tänä vuonna alueelle tuotu paikallisen käsityöläisen valmistama jalkapuu, mutta sille oli käyttöä vain humorististen valokuvien rekvisiittana. Muutoin siihen, mitä alueella sai tehdä, suhtauduttiin vapaamielisesti. Yksi saksalaisista vieraista oli perjantai-iltana tullut kysymään kohteliaasti järjestäjiltä, saako täällä polttaa Koraanin. Lupa oli myönnetty.

Lauantai-illan ohjelmassa oli muutakin kuin black metallia. Vakioesiintyjä Vapaudenristi soitti pääosin ennen esittämättömistä kappaleista koostuvan setin. Yhtyeen musiikki on karhean pinnan alla yllättävänkin melodista, siloitellummilla soundeilla se kävisi suomirockista. Tiukka ja energinen soitto on aina ilahduttavaa kuunneltavaa, ja sanoitukset ovat monitasoisempia kuin päältä päin kuulostaa.

Koska yksi alkuperäisistä esiintyjistä oli perunut, päästiin kuulemaan myös Pyhän Kuoleman, alias Mikko Pöyhösen, akustinen keikka. Se oli minulle myönteinen yllätys, koska pidän raa’an romanttista neofolkia monenlaisiin muihin tyyleihin yhdistävää trubaduuria yhtenä kiinnostavimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Pyhä Kuolema toi hämärtyvään iltaan lähes koleaa raikkautta, mutta iski festivaalin apokalyptisen teeman ytimeen viimeisessä kappaleessa. Pöyhönen karjui hakkaavan rituaalimusiikin päälle tekstiä, joka toi mieleen maailmanlopun jälkeisen radiolähetyksen.

Kirjakuormasta sain myytyä yli puolet, mikä oli parempi tulos kuin olin osannut odottaa. Lähtiessäni matkaan olin odottanut pelkoa, inhoa ja kaaosta, mutta päätynyt ilmapiiriltään harvinaisen rentoon alakulttuuritapahtumaan. Silti Apocalyptic Rites oli jotain, mitä missään muualla ei näe. Paluumatkalla sunnuntaina mietin, miten vaivatonta nykyisin on lentää mihin tahansa Euroopan suurkaupunkiin viikonloppua viettämään – vaivatonta ja tyhjää. Keskusten maailma hotelleineen, ravintoloineen ja kiertoajeluineen yhdenmukaistuu yhä nopeammin, kaikki sävähdyttävä on etsittävä reunoilta.

–

–