Pakko hajota

TENHO KIISKINEN

–

Antroposeeni tarkoittaa aikakautta, joka on niin voimakkaasti ihmisen toiminnan muokkaama, ettei erillistä luontoa ole enää olemassa. Antroposeeni on kauniimpi sana kuin eremotsooninen, joka tarkoittaa ihmisen yksinäisyyttä lajikadon keskellä, mutta se viittaa yhtä lailla tulevaisuuteen, jossa on jäljellä kovin vähän muita kuin ihmisiä ja heidän koko ajan keinotekoisemmaksi muuttuva elämänsä. Monet uskovat, että teknologia voi pelastaa meidät, mutta sillä on hintansa. Kun todellisuus muuttuu kirjaimellisesti luonnottomaksi, mahdottoman tekeminen mahdolliseksi ei ole vain taikatemppu. Se saa todellisuuden näyttämään vääristyneeltä, koska todellisuus on vääristynyt. Ihmisten ja koneiden täyttämä planeetta on pöhöttynyt ja irvokas, emmekä enää jaksaisi näytellä innostunutta.

Tuotteliaana kirjoittajana tunnettu Ville-Juhani Sutinen ei tunnustaudu sen enempää optimistiksi kuin pessimistiksi, mutta pitää maailmaa jo romahtaneena. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla toivoton lähtökohta:

(-) Vallitsevaa tilannetta ei pitäisi ajatella poikkeamana, josta on yhdessä ponnistelemalla mahdollista lopulta nousta ihanne-elämään. Sen sijaan tämä hetki on paras, mitä me saamme aikaan. Järkevämpää kuin vaalia idealistisia kuvitelmia, jotka antavat vaikutelman, että vielä joskus kaikki tulee täysin kuntoon, on tehdä aktiivista työtä sen eteen, että pärjäämme toistemme ja maailman kanssa parhaalla mahdollisella tavalla nyt ja huomenna.

Realismi ei täysin estä Sutista romantisoimatta suurkaupunkien luovaa tuhoa ja köyhien yritystä elää saasteiden keskellä kuin mutantit, mutta esseekokoelma Hajonneen maailman käyttöohje ei missään kohdin unohda, että vahinko on tapahtunut. Kolmeen osaan jaettu teos esittelee matkakirjan keinoin elämää meillä ja muualla, mutta esseiden kantava voima on kertoja itse ja hänen tapansa yhdistää omakohtainen kokemuksensa siihen, mitä tutkijat sanovat. Erityisesti Yhdysvaltoja käsittelevä osa on tietojensa puolesta niin kiehtova, että lukija saa huudahtaa tuon tuosta:

Yksistään vettä ei siirretä valtavia määriä. Yli kuusikymmentä biljoonaa mehiläistä kuljetetaaan joka talvi idästä kuorma-autoilla Kaliforniaan kuin mitkäkin okiet tai roadtrippaajat palvelemaan puiden pölytystä. Lisäksi patojen eksyttämiä kaloja tainnutetaan sähkökentillä, ja miljoonia yksilöitä rahdataan tankkeriperävaunuilla paremmille lisääntymisalueille. Jopa lohet reissaavat Kaliforniassa autolla.

Esseet ovat ennen kaikkea kertomus sopeutumisesta. Kuten Sutinen huomauttaa, ihmisen ilmiömäinen sopeutumiskyky saattaa johtaa myös hänen omaan loppuunsa. Me kestämme ja hyväksymme asioita, joita ei pitäisi kestää ja hyväksyä. Monet ympäristöongelmat ovat suomalaisista vielä kaukaisia, mutta niistä on tullut muualla arkipäiväisiä. Ihmiset ottavat aurinkoa öljyläikkien keskellä ja veneilevät usvassa, joka on savusumua. Kun liian monet nälkäiset suut, niukkuus, saasteet ja teknologian tuomat hätäratkaisut kohtaavat, syntyy kuin varkain tilanne, jossa on helpointa jatkaa entiseen tapaan. Sutisen mukaan tieto ei muutu toiminnaksi sopeutumisen vuoksi, mutta hän on mielestäni hieman hakoteillä väittäessään, että ihmisten ”pakko” toimia väärin on enemmän seurausta heidän hyväntahtoisesta sopeutumisestaan kuin laumaeläinvaistostaan toimia muiden tavoin, vaikka puhumme tavallaan samasta asiasta:

(-) Tunnemme katastrofin enteet, kuten tulipalot ja kuivuuden, juomaveden vähenemisen ja merenpinnan nousun, mutta ilmiön laajuus ja vastuun kollektiivisuus ovat niin vaikeita sietää, että aivot koodaavat ihmiseltä pois kyvyn tiedostaa, mihin nämä enteet johtavat jo tänään, ei vasta huomenna. Siksi meidän on vaikea muuttaa toimintaamme tässä hetkessä.

Pelko ja itsekkyys saattavat selittää enemmän kuin hyväntahtoisuus, sillä sosiaalinen paine ja kilpailu voi olla suurempi syy sille, miksi tieto ei muutu toiminnaksi. Harvasta on hyppäämään oravanpyörästä, koska sen ulkopuolella olevia ei pidetä ihmisinä. Jos jokaisella on kerran ”pakko” olla kaksi lasta, talo ja auto, voidaan lainausmerkit nähdäkseni jättää pois ja todeta, että lähtökohta on toivoton, elleivät koneet pelasta meitä. Jos sosiaalinen pakottavuus todella on ratkaiseva tekijä selviytymisemme kannalta, teknologiseen pelastukseen uskovien täytyy olla oikeassa. Pelastuksella alkaa tosin olla kiire, vaikka olisikin hyväksyttävä, että se tulee mutteri ja varaosa kerrallaan. Ihmisten ja koneiden täyttämä planeetta on pöhöttynyt ja irvokas, mutta itsetunnon puute kokonaisen lajin kuolinsyynä on perverssi jopa tässä kuvassa. Uuden alun etsimiseen pitäisi kai oppia suhtautumaan yhtä vaatimattomasti kuin Sutinen: me emme vain pysty tämän parempaan.

Sutinen ei rahasta maailmanlopun selviytymisoppaalla. Hänen esseensä ovat synkästä pohjavireestään huolimatta yllättävän lempeitä ja siinä on ehkä niiden suurin arvo. Hajonneen maailman käyttöohje on luultavasti rankin mahdollinen kirja, jonka cityvihreä voi lukea sekoamatta. Realismia voi olla siis tiedonvälityksessäkin, eikä kirjoittaja ole vailla huumorintajua. Hirtehinen tarinointi puolison vaikeista hedelmöityshoidoista tuo varmasti iloa myös heille – tai juuri heille – joita aihe koskettaa. Pahimman pelossa unohdamme nauraa.

–

Ville-Juhani Sutinen: Hajonneen maailman käyttöohje. Kuinka oppia elämään rikotussa ympäristössä ja rakastamaan sitä. Into 2023, 318 s.

–

–