Taiteilija ja robotit

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Todd Fieldin kolmas pitkä elokuva Tár pysyy ensimmäisen tunnin ajan vain vaivoin kasassa. Alkujakso sisältää riskialttiita pitkiä monologiosuuksia, vilisee outoja vihjeitä myöhemmistä tapahtumista ja paljastaa henkilöistä sekä heidän välisistään suhteista vain vähän kerrallaan. Lisäksi katsojaa hämätään tarkoituksellisesti käyttämällä elämäkertaelokuvan tyylikeinoja fiktiivisestä hahmosta kertovassa tarinassa. Osa katsojista onkin erehtynyt pitämään kapellimestari Lydia Tária oikeana henkilönä.

Hiljalleen elokuvan vastustamaton energia kuitenkin voittaa alun herättämän hämmennyksen. Cate Blanchett tekee herpaantumattoman kiivaan roolityön ristiriitaisena musiikkinerona, ja ohjaaja saa lopulta jokaisen irralliselta tuntuvan yksityiskohdan joko loksahtamaan paikalleen tai herättämään hyviä kysymyksiä. Ja kuten klassisen musiikin maailmaan sijoittuvan teoksen kuuluukin, Tár on olennaisilta osin äänten elokuva: Mahlerin viidennen sinfonian pauhu, pianoharjoitusten rauhallisemmat osuudet ja päähenkilön kuuloharhat muodostavat oman draamallisen kerroksensa.

Elokuvallisten ansioidensa ohella Tár on herättänyt huomiota niin sanotun woke-kulttuurin kritiikkinä. Se kertoo seksiskandaalista, jollaisia on viime vuosina nähty niin keskeisissä kulttuuri-instituutioissa kuin alakulttuuripiireissä, ja jotka ovat tuhonneet lukuisia uria. Elokuva analysoi eri vallankäytön muotoja. Lydia Tár käyttää valtaa nostamalla alaisiaan parrasvaloihin ja siirtämällä heitä syrjään, mutta suurin valta on kulttuuribyrokraateilla, jotka päättävät hänenkin asemastaan ja rahoituksestaan. Valtaa käyttävät myös Tárin konservatorio-oppilaat, jotka poliittisen aktivismin avulla hyökkäävät opettajaansa vastaan.

Blanchettin esittämä Tár on monien ominaisuuksiensa puolesta poliittisen korrektiuden ihannehahmo. Hän on lesbo, jolla on naisystävänsä kanssa tummahipiäinen adoptiotytär. Hän on ensimmäisenä naisena noussut Berliinin filharmonikoiden ylikapellimestariksi. Mutta hänessä on myös jotakin muottiin sopimatonta, jopa kapinallista. Haastatteluissa Tár pidättäytyy tavanomaisista feministisistä jaarituksista ja toteaa, että hänellä ei ole ollut urallaan ongelmia sukupuolensa takia. Konservatoriossa hän suututtaa muodikkaita iskulauseita latelevan oppilaan, jonka mielestä valkoisten heteromiesten säveltämä musiikki ei ole kiinnostavaa. Hän selittää oppilaalle, että jos tämä supistaa musiikin merkityksen sen säveltäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, sama tehdään ennen pitkää myös tämän omalle musiikille.

Tárin kohtaloksi koituu hänen mieltymyksensä nuorempiin naisiin. Missään vaiheessa ei yksityiskohtaisesti käy ilmi, millainen hänen suhteensa tiettyihin musiikkimaailman nuoriin lupauksiin on ollut, mutta julkisuuteen pääsevä aineisto riittää lokaamaan hänet. Tárilla on ilmeisesti ollut romanttinen suhde nuoreen naiskapellimestariin Kristaan, joka on osoittautunut henkisesti häiriintyneeksi. Tár on varoittanut kollegoitaan Kristan tasapainottomuudesta, ja urakehityksen tyssääminen on ajanut Kristan itsemurhaan. Lisäksi Tár on nostanut yhden ihastuksistaan orkesterin sellistiksi vanhemman ja kokeneemman soittajan tilalle.

Skandaalin kehkeytyessä Tár joutuu yhä ahtaammalle niin urallaan kuin yksityiselämässään. Hänet siirretään pois ylikapellimestarin paikalta, oppilaat järjestävät mielenosoituksia häntä vastaan, hänellä on toistuvia kuuloharhoja ja raivokohtauksia, naisystävä estää häntä tapaamasta adoptiotytärtään. Tár vetäytyy julkisuudesta ja hakeutuu lopulta töihin Aasiaan. Loppukohtauksessa hän johtaa Thaimaassa orkesteria, joka esittää Monster Hunter -videopelin musiikkia scififaneista koostuvalle yleisölle.

Tár on ennen kaikkea elokuva taiteelle omistautumisesta. Tár on rakentanut elämänsä musiikin ympärille ja kieltäytynyt kompromisseista ympäröivän maailman kanssa. Siksi hän joutuu jatkuvasti vastakkain niiden kanssa, joille instituutioiden maine tai identiteettipolitiikka on tärkeämpää kuin musiikki. Vastustajiaan hän nimittää ”roboteiksi”, tahdottomiksi olennoiksi joille musiikki on ehdollistetun kekomielen ilmaus. ”Orkesteri ei ole demokratia”, Tár selittää tyttärelleen. Esteettisiä ratkaisuja ei voi alistaa komiteoiden päätöksille tai huutoäänestyksille.

Elokuva suhtautuu kiivaan ihanteelliseen päähenkilöönsä myötämielisesti, mutta samalla on selvää että hän ei ole kaikin puolin sympaattinen. Tár on ylimielinen, määräilevä ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Hän myös suosii yksiä toisten kustannuksella, eivätkä hänen motiivinsa välttämättä ole puhtaat. Nuori sellisti Olga on kiistatta lahjakas, mutta Tár on myös ihastunut häneen. Suojellessaan uraansa ja tytärtään Tár turvautuu likaisiin temppuihin kuten todistusaineiston hävittämiseen ja tyttären koulukaverin uhkailuun.

Tárin puutteet ovat kuitenkin anteeksiannettavia sen raa’an, tuskallisen rehellisyyden vuoksi, jolla hän suhtautuu siihen mikä on hänelle tärkeintä: musiikkiin. Elokuvan huippukohdassa hän marssii konserttisaliin kesken esityksen ja alkaa raivokkaasti pahoinpidellä kapellimestaria, joka on nimitetty hänen tilalleen. Kohtausta voi pitää henkisen romahduksen kuvauksena, mutta Tárin toiminta on myös johdonmukaista. Kaikista seksuaalisista huikenteluista huolimatta hänen todellinen rakkautensa on aina ollut Mahlerin musiikki, ja rakastetun riistäminen häneltä synnyttää alkukantaisen, mustasukkaisen raivon.

Myöskään elokuvan loppu ei kuvaa Tárin tappiota tai alennustilaa. Se on pikemminkin voitto: hän johtaa videopelimusiikin esitystä samalla intohimolla kuin aiemmin Mahlerin viidettä. Berliinin ja New Yorkin loisteliaiden mutta kliinisten konserttisalien kulissit ovat kadonneet ympäriltä ja jäljellä on yhä olennainen eli musiikki. Lydia Tárin tarina ei ole päättynyt.

Minulle Tár on sankaritarina ihmisestä aikaa vastaan, taiteilijasta robotteja vastaan, poikkeusyksilöstä roskaväkeä vastaan. Mutta toki se on tulkittavissa myös toisin, kuvauksena hybriksen ikävistä seurauksista ja muistutuksena, että sosiaalisen elämän säännöt koskevat taiteilijaakin. Ohjaaja Field jättää lopulliset vastaukset antamatta, onhan kyse elokuvasta eikä minkään sortin ohjelmajulistuksesta.

Moralistinen tulkinta vain sattuu sotimaan sitä käsitystä vastaan, jonka varaan länsimainen taide on yli puolen vuosituhannen ajan rakentunut. Lähtöasetuksena on, että taiteilijan kuuluu olla uskollinen henkilökohtaiselle näkemykselleen ja luoda jotain sekä ympäristönsä vaatimuksia että omaa persoonaansa korkeampaa. Jos tämä käsitys tuomitaan vanhentuneeksi, mitä tulee tilalle? Onko kelvollisen taiteen mittapuuksi otettava yleiset soveliaisuuskäsitykset, mitä ne milloinkin ovat, vai kenties vähemmistöryhmien mieltymykset? Vai pitäisikö taidetta arvioida yksinomaan biografisesti, sen tekijän yksityiselämän perusteella? Näihin kysymyksiin kuulisi mielellään edes alustavia vastauksia.

Taiteilija ei tietenkään välttämättä ole arrogantti, hyväksikäyttävä, riitaisa tai muuten ”hankala” luonne. Mutta jonkinlainen korrelaatio taiteilijan omistautumisen ja epäsosiaalisen käyttäytymisen välillä selvästi on. Tasa-arvoinen kohtelu, turvallisuus, ammattimaisuus ja mukavuus eivät ole eivätkä voikaan olla kaikille tärkeimpiä elementtejä taiteen luomisessa. Sääntöjen kanssa joudutaan väistämättä törmäyskurssille, kun yritetään tavoittaa jotakin sääntöjen tuolle puolen jäävää – tai, kuten asia Tárissa ilmaistaan, tunteita joita ei voi sanallistaa. Ja ilman tätä pyrkimystä on vain opportunismia ja robottimaista oikeaoppisuutta.

–

–