Politiikan heiluriliike

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Hallituksen muodostaminen on Suomessa ollut harvoin niin vaikeaa kuin tämänkeväisten vaalien jälkeen. Harva hallitusohjelma myöskään herättää yhtä paljon ristiriitaisia tunteita kuin eilen julkistettu. Yhtäältä se osoittaa, että rajujakin suunnanmuutoksia edellisten hallitusten linjaan on mahdollista saada läpi. Toisaalta se ilmentää hajaannusta, joka vallitsee poliittisessa oikeistossa ja koko yhteiskunnassa.

Perussuomalaiset saavuttivat hallitusneuvotteluissa merkittävän voiton, joka näkyy erityisesti hallitusohjelman maahanmuuttolinjauksissa. Kansalaisuuden saamisen ehtoja tiukennetaan muun muassa kansalaisuus- ja kielikokeella, pakolaiskiintiö laskee alle puoleen nykyisestä, maahanmuuttajien sosiaaliturva eriytetään, EU:n ja ETA:n ulkopuolelta tuleville opiskelijoille säädetään lukukausimaksujen täyskatteellisuus, työperusteiset oleskeluluvat sidotaan vahvemmin työhön… Nämä ovat määrätietoisia askeleita Tanskan tyyppiseen maahanmuuttopolitiikkaan, jota perussuomalaiset ovatkin pitäneet tavoitteenaan. Niistä on vaikea keksiä pahaa sanottavaa, vaikka niiden kohtalo virkakoneiston hampaissa onkin vielä arvoitus ja ongelmien kestävä ratkaisu vaatisi vielä paljon jyrkempiä toimenpiteitä.

Ohjelman talouspoliittisesta linjasta vastaa puolestaan selvästi Kokoomus. Se koostuu toimenpiteistä, jotka tukevat puolueen pitkäaikaisia ydintavoitteita: suurten yritysten lihottamista ja ennen kaikkea pienituloisten ahdistelua. Hallitusohjelman tämä osuus osoittaa kirkkaasti, mitkä ovat suomalaisen politiikan tämänhetkiset vaihtoehdot talousasioissa. Kun äänestät vasemmistoa, valtion varojen holtiton törsäys jatkuu entiseen tapaan. Kun äänestät oikeistoa, tuhlaus kyllä loppuu, mutta kaupan päälle tulee runsas valikoima kyykytystoimia, joiden olennainen sisältö on sadismi vähävaraisia kohtaan.

Ei ole vaikea nähdä, millaisiin umpikujiin esimerkiksi asumistuen leikkaukset ja työmarkkinatuen suojaosan poisto johtavat. Pienituloisten on kuitenkin asuttava jossakin, ja jos siihen jyvitetty sosiaaliturva ei riitä, puuttuvat rahat haetaan toimeentulotuesta. Vai odottaako joku todella, että Helsingin kaltaisista suurista ja kalliista asutuskeskuksista alkaa joukkosiirtymä pienille paikkakunnille? Ja vaikka joukkomuutto käynnistyisikin, miten se vaikuttaisi työllisyyteen, kun pikkupaikkakuntien työpaikkatarjonta ei tunnetusti ole ruhtinaallinen? Moni osa-aikaista työtä tekevä varmasti jättäytyy kokonaan työttömäksi, kun kokopäivätyötä ei yksinkertaisesti ole kaikille tarjolla.

Tukiverkon selkeyttämiseksi ja työllisyyden parantamiseksi tehdyissä nälkävyön kiristyksissä unohdetaan usein muutama keskeinen realiteetti. Yksi on se, että kaikkia ei saada töihin, ei ainakaan kokopäivätöihin. Osa-aikatyö on niin tiukasti juurtunut nykyiseen työkulttuuriin, ettei sitä tuosta vain poisteta. Kokoaikaista ei vain ole monellekaan tarjolla, eikä ole kovin realistista olettaa, että työnhakijat haalisivat itselleen lukuisia eri osapäivätöitä. Ja miksi työnantajat palkkaisivat suuren määrän uusia kokopäiväisiä työntekijöitä, kun useilla aloilla kahdeksantuntisen työpäivän tehtävät voidaan hoitaa noin viidessä tunnissa?

Teknologian kehitys on jo pitkään suosinut töitä, joita riittää vain tietylle määrälle ihmisiä tai joiden tekemiseen suurella osalla ei ole riittäviä kognitiivisia kykyjä. Ulkopuolelle jääville ei löydy perinteistä kahdeksasta neljään -työtä vaikka heitä ruoskisi kuinka. Ainoa ulospääsy tilanteesta lienee asteittainen siirtyminen jonkinlaiseen perustulomalliin, tai vaihtoehtoisesti islamilainen vallankumous, jonka jälkeen naiset putoavat pois työmarkkinoilta.

Tämä kritiikki menee suurelta osin yksiin vasemmiston esittämän kanssa. Mutta vasemmisto luonnollisesti unohtaa edesauttaneensa merkittävästi uuden hallitusohjelman syntyä. SDP:n etukäteinen kieltäytyminen hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa vei siltä ainoan kumppanin, jonka kanssa se olisi voinut päästä talousasioista mielekkääseen sopuun sinipunahallituksessa. Blokkipolitiikka myös radikalisoi kokoomusta, joka sai nyt tilaisuuden toteuttaa talouskurihaaveitaan esteettömästi. Puhumattakaan siitä, että vasemmisto kokonaisuudessaan on tehnyt kaikkensa vieraannuttaakseen perinteisen äänestäjäkuntansa eli kantasuomalaisen työväestön. Ketään ei pitäisi kummastuttaa, että duunari äänestää mieluummin porvaria kuin häntä vastenmielisenä junttina pitävää aktivistia, jolle suojavärillisen halpatyövoiman maahantuonti ei ole ongelma.

Lisäksi uuden hallituksen työvoimapoliittiset linjaukset eivät todennäköisesti ole SDP:lle kovin karvas pala. Juuri demarit ovat kunnostautuneet ammattiliittojen poliittisena siipenä ja työttömien kyykytyspuolueena, jolle ihmisarvon mitta on elämänmittainen täysipäiväinen työura. Lakko-oikeuden rajoitukset epäilemättä harmittavat SDP:tä, mutta tärkeämpää lienee, että heidän keskeisen kannattajakuntansa eli suurten ikäluokkien työeläkkeisiin ei kosketa.

Perussuomalaiset siis saivat läpi maahanmuuttolinjauksensa ja niiden toteuttamiseen tarvittavat ministerinsalkut, mutta joutuvat vastineeksi syömään suuren hatullisen uusliberaalia paskaa. Vasemmistolaisemmin asennoituvilta perussuomalaisilta menivät mahdollisuudet SDP:n kieltäydyttyä yhteistyöstä, ja loput suostuvat kompromisseihin luultavimmin siksi, että maahanmuuttoa arvostellaan niin laajalti taloudellisin perustein. Kun maahanmuuttoon liittyvä sosiaaliturvan väärinkäyttö on niin räikeää, lisääntyvät armottomat asenteet myös suomalaisia vähäosaisia kohtaan. Ei synny kasvualustaa etniselle solidaarisuudelle, jossa oman kansan heikoistakin halutaan pitää huolta.

Kaikkein selvimmin uusi hallitusohjelma on polarisoituneen yhteiskunnan tuote. Jakaantuneessa mielipideilmastossa jokaisesta kuviteltavissa olevasta hallituksesta tulee nelivuotiskaudellaan lähinnä edeltäjänsä antiteesi. Se enimmäkseen siivoaa edellisen hallituksen jälkiä ja pyrkii tekemään kaiken mahdollisimman eri tavalla, minkä vuoksi siitäkin tulee lopulta laajalti vihattu. Varsinkin perussuomalaisten kannattaa nyt ottaa kaikki mahdollinen irti ministerinsalkuistaan, sillä seuraavan vaalikauden se istuu varmasti oppositiossa. Pahimmassa tapauksessa saamme neljän vuoden kuluttua toisinnon Sanna Marinin hallituksesta vielä aggressiivisemmilla identiteettipoliittisilla mausteilla ryyditettynä.

Ansiokkaassa kirjassaan Nihilismin myytti Lauri Taneli Lassila kuvaa, miten polarisaation pääosapuolet eli kansallis-konservatiivinen oikeisto ja arvoliberaali vasemmisto liittoutuvat vuorotellen talousliberaalin oikeiston kanssa saadakseen läpi joitakin tavoitteitaan. Heiluriliike edistää viime kädessä sitä markkinavetoista globalisaatiota, jota kumpikin osapuoli omista syistään vastustaa. Nyt on tullut kansalliskonservatiivisen oikeiston vuoro solmia epäpyhä liitto. Se tuottanee ehkä moniakin hyviä tuloksia, mutta Suomea ei tällä vaalikaudella pelasteta, jos joku sitä odottaa.

–

–