Eurooppa syntyy uudelleen rajamailla

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Puhe Scandza Forumin ”Guiding the Storm” -konferenssissa Tallinnassa 13.5.2023.

–

Viimeisten noin neljäntoista kuukauden aikana eurooppalaiset ovat joutuneet kohtaamaan kysymyksen, jolta he ovat säästyneet vuosikymmenten ajan. Tarkoitan kysymystä selviytymisestä. Kun suurin sotilaallinen konflikti sitten toisen maailmansodan alkoi, huomasimme yhtäkkiä, että olimme ajautuneet energiariippuvuuteen epäluotettavista tai vihamielisistä valtioista, ja että asetuotantomme ei vastaa sota-ajan tarpeita. Olimme luulleet, että kaupankäynti on syrjäyttänyt sodankäynnin sivistyneessä maailmassa, ja takertuneet tuohon kuvitelmaan vaikka todellisuus oli väittänyt päinvastaista jo pitkään. Nyt takertuminen on mahdotonta. Meidän täytyy miettiä selviytymistä.

Ukrainalaisten täytyy tietenkin miettiä selviytymistä kaikkein kouriintuntuvimmassa mielessä. Valtavirtaisen liberaalin käsityksen mukaan he taistelevat demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Mutta viime kädessä he taistelevat selviytyäkseen. Eivät vain yksilöinä, vaan kulttuurina ja kansakuntana. Jos heitä kiinnostaisi vain selviytyminen yksilöinä ja taloudellisina toimijoina, he laskisivat aseensa välittömästi, sillä se maksimoisi kunkin ukrainalaisen mahdollisuudet pysyä elossa ja jatkaa kuluttamista.

Ukrainan historiaa tarkastellessa huomaa, että tämänhetkinen tilanne on pitkän selviytymistaistelun jatkumoa. Vuosisatojen ajan monet eri hallinnot ovat yrittäneet tukahduttaa tai typistää heidän identiteettiään. Myös nykyisen itsenäisen Ukrainan valtion historia on suurelta osin ollut työlästä oman identiteetin rakentamista monenlaisten paineiden alla.

Hyökkäys, jonka oli tarkoitus lakkauttaa Ukrainan olemassaolo erillisenä kansana, on johtanut kansalliseen uudelleensyntymään. Itsenäistä Ukrainaa on vaivannut korruptio ja jakaantuminen, ja historia, joka olisi voinut toimia kansaa yhdistävänä voimana, on ollut liian kaukaista tai monitulkintaista siihen tehtävään. Mutta nyt sota kirjoittaa maalle uutta historiaa, kertomusta sankarillisesta taistelusta julmaa miehittäjää vastaan ja esi-isien maiden vapauttamiseksi. Siihen kertomukseen voi samaistua jokainen ukrainalainen, nekin jotka aiemmin olivat myötämielisiä Venäjää kohtaan. Selviytymistaistelu on hitsannut riitaisen kansan yhteen.

Ajatus, että on olemassa Ukrainan kansa, joka puhuu ukrainan kieltä ja on perinyt yhteisen ukrainalaisen kulttuurin, ja jolla täten on oikeus itsensä hallitsemiseen itsenäisessä ukrainalaisessa kansallisvaltiossa, on määritelmällisesti nationalistinen. Tämän ajatuksen myötä nationalismi on palannut valtavirtaan länsimaissa. Se on lakannut olemasta tabu. Myönsivätpä he sitä tai eivät, liberaalit ja vasemmistolaiset ovat alkaneet tukea olemukseltaan nationalistista selviytymistaistelua.

Suurin ironia sisältyy siihen, että lännen liberaali eliitti ja venäläiset imperialistit ovat pitkään jakaneet saman vihamielisyyden nationalismia kohtaan ja saman valmiuden uhrata kansallisvaltio. Vuonna 2021 ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhteydestä” Vladimir Putin korostaa Ukrainan alueen etnistä ja kielellistä monimuotoisuutta ja väittää, että Ukrainan kansallinen identiteetti on ”puolalaisen eliitin ja vähävenäläisen älymystön” keinotekoinen luomus, jolla ei ole todellista historiallista perustaa. Hän varoittaa, että ukrainalainen nationalismi yrittää luoda ”etnisesti puhtaan Ukrainan valtion” alueelle, joka on ”etnisesti ja kielellisesti äärimmäisen monimutkainen”.

Putinin ajatukset ovat huomattavan samansuuntaisia kuin tunnetun brittiläisen nationalismia arvostelleen historioitsijan, Eric Hobsbawmin. Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Hobsbawm sanoi, että ”tavallaan Neuvostoliitto toimi paremmin kuin mikään sitten suurten monarkioiden kukistumisen vuonna 1918.” Hänen mielestään suuri osa ukrainalaisista piti itseään venäläisinä ja maa erosi Neuvostoliitosta vasta, kun eroa ei voinut enää välttää.

Tässä voi tunnistaa kahdenlaista imperialismia. Yksi on brutaali venäläinen imperialismi, jonka keinoja ovat sotilaallinen invaasio, joukkomurhat, kaupunkien pommittaminen ja kulttuuriperinnön fyysinen tuhoaminen. Toinen on pehmeämpi, liberaali, EU-tyyppinen imperialismi, jonka keinoihin kuuluvat pakolaiskiintiöt ja vihapuhelait. Molempien argumentit nationalismia vastaan ovat samat: kansakunnat ovat keinotekoisia rakennelmia, nationalismi on hajottava voima joka palvelee vihamielisen vähemmistön tarkoitusperiä. Mutta jälkimmäisen imperialismin muodon on nyt pakko tehdä yhteistyötä nationalismin kanssa kilpailijaansa vastaan. Jopa radikaalit nationalistit kelpaavat yhteistyökumppaneiksi. Azov-prikaati, joka aiemmin melkein luokiteltiin terroristijärjestöksi, esitetään nyt valtamediassa Mariupolin taistelun sankareina.

Joidenkin oikeistolaisten mielestä liberaalit globalistieliitit vain hyödyntävät nationalistisia tunteita vahvistaakseen omaa valtaansa pidemmällä aikavälillä. Tämä saattaa olla totta. Mutta siinä tapauksessa nuo eliitit leikkivät tulella. Nationalismi on väkevä ja arvaamaton voima, henki jota ei saa helposti takaisin pulloon. Vain sata vuotta sitten se pirstoi Habsburgien ja Romanovien imperiumit. Ja vain kolmekymmentä vuotta sitten se pirstoi Neuvostoimperiumin. Neuvostoliitto on erityisen hyvä esimerkki, sillä se pyrki tukahduttamaan kaikki nationalismin julkiset ilmaukset. Mutta heti kun neuvostovaltio höllensi otettaan, seurasi itsenäisyysjulistusten aalto ja koko imperiumi luhistui. Ja on syytä huomata, että molemmissa tapauksissa luhistumisen aloitti sota: Habsburgien ja Romanovien tapauksessa ensimmäinen maailmansota, Neuvostoliiton tapauksessa Afganistan.

Oikealta sanotaan myös, että Ukrainan sota on suuri tragedia, sillä siinä valkoiset, sukupuuton uhkaama globaali vähemmistö, tappavat toisiaan. Tämä pitää tietenkin paikkansa. Mutta ongelma on siinä, että valkoisten lojaliteetti kohdistuu ensi sijassa heidän omiin kansoihinsa, ei heidän rotuunsa kokonaisuudessaan. Ajatus ylikansallisesta valkoisesta imperiumista on yhtä utopistinen kuin vasemmistolainen kuvitelma, että luokkasolidaarisuus syrjäyttäisi kansallisen yhtenäisyyden. Jos haluamme yhtenäisyyttä eurooppalaisten tai valkoisten kesken, se voi toteutua vain kotimaiden liittoumana tai valtioliittona. On monia asioita, jotka on syytä sivuuttaa suuremman etnisen tai geopoliittisen edun hyväksi, kuten erot uskonnollisissa vakaumuksissa tai taloudellisissa näkemyksissä, mutta kansalliset eroavaisuudet eivät kuulu niihin.

Tämän tajuaminen on erityisen hankalaa sellaisille älymystön edustajille, jotka asuvat monikansallisissa imperiumeissa kuten Yhdysvalloissa tai Venäjällä. Heidän ajattelunsa rakennuspalikoita ovat abstraktit geopoliittiset navat ja valtablokit. He eivät hahmota kansallisvaltion ideaa, koska eivät ole koskaan asuneet sellaisessa, eivätkä siksi käsitä kansallisen identiteetin merkitystä. Niin Aleksandr Dugin kuin John Mearsheimer uskovat, että kansainvälinen politiikka koostuu suurvalloista ja niiden intresseistä, ja että jokainen yksittäinen sota on jonkun valtablokin geopoliittinen operaatio.

Tällaisen mielenmaiseman ongelmana on, että tosielämässä kukaan ei kuolisi ”geopolitiikan” puolesta. Sen sijaan olemme tämän ja viime vuoden aikana nähneet tuhansien kuolevan kansallisvaltion ja sen pyhien rajojen puolesta – asioiden, jotka oli jo julistettu vanhentuneiksi globaalissa maailmassa. Ukrainalaiset ovat täysin tietoisia siitä, minkä puolesta he taistelevat ja kuolevat, toisin kuin vastustajansa joiden moraali on osoittautunut surkeaksi. Kansallinen yhtenäisyys ja taisteluvalmius ovat asoita, joita mikään ulkomainen aseapu ei voi korvata. Ne ovat osa kansan eloonjäämisviettiä, ja kansallisvaltio on eloonjäämisen työkalu.

Eloonjäämisvietti on aina ollut vahvin alueilla, joita sanotaan rajamaiksi. Ne ovat alueita, jotka ovat jatkuvan hyökkäysuhan alla. Rajamaihin kohdistuva uhka lujittaa asukkaiden yhteistyöhalua ja heidän tietoisuuttaan omista erityisominaisuuksistaan. Melko yleisen käsityksen mukaan suuret muutokset ja paradigmanvaihdokset tapahtuvat ensin keskuksissa ja leviävät sieltä reunoille. Pidän tätä käsitystä vääränä. Historian suuret valtiot ovat yleensä yhdistyneet reunoilta, missä väestön on täytynyt puolustautua paimentolaisheimojen hyökkäyksiä vastaan. Noin 200-luvulla eaa. Kiina yhdistyi pohjoisesta, missä turkkilais- ja mongoliheimot uhkasivat paikallisia maanviljelysyhteisöjä. 5000 vuotta sitten Egypti yhdistyi etelästä taistellessaan nuubialaisia paimentolaisia vastaan.

Tällä hetkellä Euroopan poliittinen painopiste ja henkinen johtajuus on siirtymässä Saksasta ja Ranskasta itään. Sama pätee sotilaalliseen painopisteeseen: Puola rakentaa armeijaansa tekemällä suuria asekauppoja Etelä-Korean kanssa, ja ohittaa pian Saksan sotilaallisessa voimassa.

Itä-Euroopan rajamaiden asukkaat ovat aina ymmärtäneet venäläisen imperialismin uhan, ja tämä on pitkän historiallisen kokemuksen tulosta. Rajamailla kriisiaika tarkoittaa miehityksen, väestön pakkosiirtojen, kulttuurisen ja demografisen kansanmurhan uhkaa. Saksalainen, ranskalainen tai italialainen voivat aina ajatella, että tapahtuipa mitä tahansa, Saksa, Ranska tai Italia on aina olemassa, ainakin jossain muodossa. Mutta puolalaisella, suomalaisella tai virolaisella ei ole varaa ajatella niin. Rajamailla uhat ovat eksistentiaalisia, olipa kyse Venäjän hyökkäyksestä tai massamaahanmuutosta. Eivätkä nämä uhat ole kokonaan erillisiä; on nähty miten Venäjä ja Valko-Venäjä käyttävät laittomia siirtolaisia aseena.

Tämän vuoksi koko Euroopan tulisi pitää rajamaita mallina. Eurooppalaisen renessanssin, Euroopan nousun merkittäväksi vallaksi, pitää alkaa reunoilta. Yhteinen eurooppalainen identiteetti, jota tarvitsemme kansallisten identiteettiemme rinnalle, on suurelta osin rajamaiden identiteettiä. Kun puhumme eurooppalaisista arvoista, meidän pitää puhua kyvystä yhteisiin ponnistuksiin poliittisista ja uskonnollisista eroista huolimatta, valppaudesta vihollisen vaikutusyrityksiä vastaan, urheudesta ja uhrivalmiudesta. Näihin lisään sotilaallisen omavaraisuuden, sillä emme voi loputtomiin tukeutua Amerikan sotilaalliseen voimaan.

Eurooppa syntyy uudelleen rajamailla, ja meidän kaikkien tulisi omalla tavallamme olla mukana tässä uudelleensyntymässä.

–

–