Paljon puhuttu kulttuurimarxismi

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Timo Soini aiheutti tällä viikolla hämmennystä ja pienimuotoisen kohun blogikirjoituksellaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat liian hyvin”. Teksti käsitteli homoavioliittoa, mutta varsinaisen huomion kiinnitti termi ”kulttuurimarxismi”, jota ovat ennen Soinia viljelleet erilaiset arvokonservatiiviset piirit, eurooppalainen ”uusi oikeisto” ja ylipäätään monet valtavirran liberaalioikeistosta erkaantuneet ryhmät.

Suurelle yleisölle melko tuntematon käsite viittasi alunperin tiettyyn vasemmistolaisen ajattelun haaraan, jota edustivat italialainen kommunistiteoreetikko Antonio Gramsci ja uusmarxilainen Frankfurtin koulukunta. Näiden teoreetikoiden keskeinen ajatus oli, että länsimaisissa yhteiskunnissa porvariston kulttuurisesta ylivallasta oli tullut merkittävä kapitalistisen riiston väline. Tämä kulttuurihegemonia piti sisällään erilaisia vallitsevia hierarkioita lujittavia käytäntöjä, kuten ydinperhe, sukupuoliroolit, nationalismi ja käsitykset rodusta. Gramsci ja frankfurtilaiset uskoivat, että proletaarinen vallankumous olisi mahdoton porvarillisen kulttuurihegemonian oloissa, ja niinpä poliittisesti valveutuneen älymystön ja kulttuuriväen tehtävä oli horjuttaa sitä vahvistamalla asemiaan kapitalistisen yhteiskunnan tärkeissä instituutioissa, kuten yliopistoissa, lehdistössä ja kulttuurielämässä. Kulttuurimarxilaiset teoriat saivat paljon vastakaikua 1960-luvulla, jolloin Theodor Adornosta, Herbert Marcusesta, Wilhelm Reichista ja Erich Frommista tuli muotiajattelijoita länsimaiden vasemmistohenkisten opiskelijoiden keskuudessa. Kulttuurintutkimuksen oppiaineesta tuli kulttuurimarxismin tärkeä teoreettinen välikappale.

1970-luvulla Ranskasta alkunsa saanut nouvelle droite -liike eli ”uusi oikeisto” omaksui Gramscin käsityksen kulttuurihegemoniasta, mutta käänsi sen olettamukset ylösalaisin: 60-luvun jälkeen kulttuurihegemonia oli liberaalien ja vasemmistolaisten käsissä ja kaikki perinteiset arvot ja instituutiot oli onnistuttu riitauttamaan. ”Uusi oikeisto” halusi ottaa oppia vasemmistolta ja ankkuroida itsensä yhteiskunnan hengenelämään. Sittemmin kulttuurimarxismin käsite on laimentunut oikeiston suussa tarkoittamaan kaikkea vasemmistopainotteisuutta tiede- ja kulttuurielämässä, erityisesti yliopistojen humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Joidenkin arvokonservatiivien ja oikeistoradikaalien mielestä länsimaisten yhteiskuntien yleinen liberalisoituminen, johon kuuluu muun muassa perinteisten sukupuoliroolien hälveneminen, maallistuminen, monikulttuurisuus, kielen poliittinen korrektius ja seksuaalivähemmistöjen esiinmarssi, johtuu vasemmistointellektuellien vuosikymmeniä kestäneestä myyräntyöstä, jonka vaikutus ei ole lakannut kylmän sodan päätyttyä. Se, voidaanko kaikki tällaisia käsityksiä esittävät niputtaa ”äärioikeistolaisuuden” kattotermin alle, ei ole kovin olennaista enkä puutu siihen tässä. Joka tapauksessa Timo Soinin blogikirjoitus heijastelee tietyn oikeiston osan ajattelutapaa, vaikka onkin mahdoton sanoa, kuinka syvällisesti Soini on perehtynyt kulttuurimarxismia koskeviin kirjoituksiin.

Yksi ensimmäisistä Soinin kirjoitukseen tarttuneista oli keskustalainen historioitsija Jussi Jalonen. Hän kutsui blogissaan Soinin ulostuloa ”historialliseksi”, koska Perussuomalaisten johtajalta ”ei ole toistaiseksi vielä milloinkaan kuultu näin suorasukaista äärioikeistolaisiin salaliittoteorioihin nojaavaa retoriikkaa”.

Jalonen itse on erikoinen tapaus. Hän on sotahistorian rivitutkija, jota tuskin kukaan tuntisi, ellei hän olisi parin viime vuoden aikana esiintynyt asiantuntijana lukuisissa äärioikeistoa käsittelevissä lehtiartikkeleissa ja televisio-ohjelmissa. Jalosen ”asiantuntemus” ei kuitenkaan perustu oikeistoliikkeiden tutkimukseen vaan pelkkään henkilökohtaiseen harrastuneisuuteen. Hänellä on henkilökohtainen missio vastustaa ”äärioikeistoa”, ja hän toteuttaa sitä esiintymällä spesialistina, vaikka aatehistoria ei ole millään lailla hänen omaa alaansa. Hän on poliittisesta kamppailuasetelmasta ammentava mielipidekirjoittaja, jonka päänavaukset ovat erityisen suosittuja niiden keskuudessa, jotka pitävät Perussuomalaisten edustamaa populismia hälyttävänä ilmiönä.

Jalosen blogikirjoituksessa toistuu usein kuultu käsitys, jonka mukaan ajatus kulttuurimarxismin laajasta yhteiskunnallisesta vaikutuksesta on salaliittoteoria. Kulttuurimarxismin ilmiöstä onkin vaikea keskustella järkevästi, sillä yksien mielestä se on hourailua ja toisten mielestä kiistämätön fakta. Totta on, että jotkut oikeistolaiset puhuvat kulttuurimarxismista tavalla, jota voi pitää salaliittoteoretisointina. Joidenkin väitteiden mukaan kulttuurimarxismi on alkujaan KGB:n salajuoni ja Neuvostoliiton pyrkimys lahottaa lännen yhteiskuntia sisältäpäin vasemmistointellektuellien avulla. Tämä on tietenkin hölynpölyä. Toki kommunistimaat oikeasti tukivatkin joitakin länsimaiden poliittisia liikkeitä: esimerkiksi DDR rahoitti aikoinaan Länsi-Saksan vihreää liikettä naapurin talouden häiritsemisen toivossa. Olisi kuitenkin jokseenkin hölmöä leimata tämän perusteella ympäristöliike ”kulttuurimarxilaiseksi”. Myös Norjan joukkomurhaaja Anders Breivik kirjoitti manifestissaan vasemmiston kulttuurihegemoniasta kuin organisoidusta salaliitosta, ja jotkut antisemitismiin taipuvaiset tahot korostavat juutalaisten intellektuellien suurta yliedustusta Frankfurtin koulukunnassa osoittaakseen ”kansainvälisen juutalaisuuden” olevan tämänkin ilmiön primus motor.

Olennaista sen määrittelyssä, onko kyseessä salaliittoteoria vai ei, on osoittaa jatkumo Gramscista ja frankfurtilaisista tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Kukaan tuskin voi kiistää vasemmiston suurta akateemista vaikutusvaltaa 1960- ja 70-luvuilla niin Suomessa kuin muissa markkinatalousmaissa. Silloisen vasemmiston maailmankuvaan vaikuttivat merkittävästi Frankfurtin koulukunnan ajattelijat. Herbert Marcusen Yksiulotteinen ihminen myi 60-luvulla Ranskassa enemmän kuin Maon punainen kirja. Suomessa erityisen suosittu frankfurtilainen oli Erich Fromm, jonka tuotannosta suomennettiin 60-80-luvuilla toistakymmentä teosta. Theodor Adornon ajatus autoritaarisesta persoonallisuudesta määritteli psyykkisen terveyden lähinnä liberaalien arvojen omaksumiseksi ja on myöhemmin saamastaan kritiikistä huolimatta vaikuttanut merkittävästi 1900-luvun jälkipuoliskon sosiaalipsykologiaan. Se on myös hyvä esimerkki käsitteestä, joka on elänyt omaa elämäänsä akateemisen tutkimuksen ulkopuolella ja juurtunut populaariin kielenkäyttöön. Frankfurtin koulukunnan ajattelijat eivät tosin ole olleet jatkuvasti suosittuja yliopistomaailmassa: 80- ja 90-luvuilla muodissa oli lähinnä jälkistrukturalismi ja dekonstruktio, Adornoa ja kumppaneita luettiin tuolloin varsin vähän, kunnes he taas 1990-2000-lukujen vaihteessa kokivat uuden renessanssin. Mutta olisi naiivia väittää, ettei heidän massiivinen vaikutuksensa kokonaiseen sukupolveen olisi jättänyt lainkaan jälkiä myöhempään ajatteluun ja yhteiskunnan ilmapiiriin yleensä.

Itse en ole liiemmin viljellyt kulttuurimarxismin käsitettä, koska se ymmärretään helposti väärin ja koska joillakin on tapana nimittää sellaiseksi kaikkea, mikä ei satu heitä miellyttämään. Lisäksi käsitteen taustaoletukset eivät ole aivan ongelmattomat. Vasemmistolaisen älymystön ohella yhteiskunnan yleiseen liberalisoitumiseen on vaikuttanut vähintään yhtä paljon globaali kapitalismi, jonka voittokulkua perinteisten instituutioiden murentuminen on edistänyt. Sukupuoliroolien heikentyminen on tuonut naiset kodeista työvoimaksi liike-elämän palvelukseen, seksuaalisten tabujen katoaminen on mahdollistanut eroottisen kuvaston tehokkaan käytön mainonnassa ja luonut pornoteollisuuden kaltaisia miljardibisneksiä, monikulttuurisuuden ideologia on helpottanut halpatyövoiman tuomista kolmannesta maailmasta ja niin edelleen. Frankfurtin koulukunnan kaltaiset suurelle yleisölle tuntemattomat ideologiset klikit ovat olleet vain osatekijöitä suuressa taloudellisessa, poliittisessa ja teknologisessa murroksessa, ja niiden merkitystä helposti liioitellaan. Usein kuulee väitettävän, että liberaali oikeisto pelaa kulttuurimarxilaisten pussiin ja edistää tietämättään kommunistista ideologiaa. Mutta yhtä hyvin voisi sanoa, että päinvastoin kulttuurimarxilaiset ovat toimineet suurpääoman ”hyödyllisinä idiootteina” pilkatessaan ja lahottaessaan instituutioita, jotka olisivat saattaneet muuten olla ylipääsemättömiä esteitä kvartaalitalouden ja Euroopan teollisuuden alasajon kaltaisille ilmiöille.

Stuart Hall

Ei kuitenkaan ole turhaa eikä harhaista tarkastella radikaalin vasemmiston osuutta tässä prosessissa. Vasemmisto on tehnyt kovaa työtä juurruttaakseen monia nykyään valtavirtaisina pidettyjä ajatusmalleja. Poliittisen korrektiuden nimellä tunnetun kielenmuokkauksen juuret todella ovat Herbert Marcusen ”repressiivisen toleranssin” käsitteessä, ja useimmissa länsimaissa vallitsevat ”positiivisen syrjinnän” käytännöt ovat saman frankfurtilaisen idean johdannaisia. Lisäksi marxilaisilla älyköillä on ollut suoraakin vaikutusta vakiintuneisiin yhteiskunnan instituuioihin. Yksi tärkeimmistä eurooppalaisista vaikuttajista on ollut Frankfurtin koulukunnan teorioista ammentanut, kulttuurintutkimuksessa vaikuttanut Birminghamin koulukunta, jonka hiljattain kuollutta johtohahmoa Stuart Hallia kutsutaan yleisesti ”monikulttuurisuuden kummisedäksi”. Hallin kirjoitukset saivat vastakaikua Britannian Labour-puolueessa sekä Neil Kinnockin että Tony Blairin aikana, vaikka Hall itse ei ”New Labourista” juuri perustanutkaan. Vuosina 1997-2000 hän toimi rasisminvastaisen ja monietnistä yhteiskuntaa ajavan Runnymede Trust -järjestön palveluksessa. Vaikutusvaltainen organisaatio sai rahallista tukea muun muassa pankeilta, TV-yhtiöiltä ja Britannian hallitukselta. Suomen merkittävimpiin marxilaisiin mielipidevaikuttajiin kuului Tampereen yliopiston tiedotusopin emeritusprofessori Pertti Hemánus (1934-2012), joka ehti opettaa suurinta osaa nykyisestä toimittajapolvesta. Lisäksi hän toimi 1960-luvulla Yleisradion ohjelmatoiminnan koordinaattorina. Näissä asemissa hän teki käsitteistään ja journalistisista ihanteistaan – vaikkei välttämättä niiden taustalla olevasta ideologiasta – valtavirtaa.

Vaikka yliopistojen radikaalikausi on jo takanapäin eikä poliittinen kanta samalla tavalla varmista akateemisen uran nousujohtoisuutta, vasemmistoaika on jättänyt lähtemättömän jäljen moniin oppiaineisiin. Kulttuurintutkimuksen ohella selvästi ideologisena oppiaineena voi pitää sukupuolentutkimusta, joka ennen tunnettiin naistutkimuksen nimellä. Sen teoreettiset lähtökohdat on tukevasti pultattu 1960-luvulla alkunsa saaneeseen toisen aallon feminismiin, jolla oli alusta saakka kiinteät yhteydet aikansa vasemmistoradikaaleihin virtauksiin. Nais- tai sukupuolentutkimuksen ideologisuus on alkanut viime aikoina käydä niin ilmeiseksi, että se on tuottanut ”tieteenalalle” takaiskuja. Vuonna 2011 Norja lopetti valtion tuen naistutkimukselle ja lakkautti Oslon yliopiston yhteydessä toimineen Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskuksen, joka oli keskittynyt feminististen näkemysten levittämiseen. Yhtenä kimmokkeena päätökselle oli Norjan televisiossa esitetty dokumentti ”Aivopesu”, joka paljasti naistutkimuksen läpipolitisoituneen luonteen ja sen tieteellisten lähtökohtien kyseenalaisuuden.

Eivätkä kaikki radikaalit vasemmistolaiset suinkaan ole kadonneet akateemisen ja kulttuuri-elämän vaikutusvaltaisista viroista, vaikka ajat ovatkin muuttuneet. Taideyliopiston tuoretta rehtoria Tiina Rosenbergia voisi luulla jonkun oikeistolaisen kehittämäksi kulttuurimarxilaisen karikatyyriksi: hän on muun muassa sanonut miesten kanssa makaavien naisten olevan ”sukupuolenpettureita” ja vaatinut valtiota tarjoamaan kaikille kansalaisille suuret perheasunnot ilmaiseksi. Rosenbergin eksentrisistä mielipiteistä huolimatta suomalainen media, erityisesti Yle, on alkanut leipoa hänestä jonkinlaista ”eurooppalaisen äärioikeiston” yleisasiantuntijaa. Rosenberg on vieraillut lukuisissa ajankohtaisohjelmissa julkaistuaan tänä vuonna kirjansa Arvot mekin ansaitsemme. Suomessa käytännössä jokainen ”äärioikeistoa”, ”oikeistopopulismia” tai ”rasismia” asiantuntijan roolissa kommentoiva edustaa – aiemmin mainittua Jussi Jalosta lukuunottamatta – puoluekentän vasenta laitaa tai sen ulkopuolista vasemmistoa, mikä osoittaa vasemmiston saaneen jonkinlaisen monopolin aihepiirin kommentoinnissa. Tämä on johtanut muun muassa siihen, että monet sellaiset asiat, jotka kuuluivat ennen tavanomaiseen konservatiiviseen arvomaailmaan, leimataan nykyään helposti fasismiksi.

En tiedä, onko tällaisia ilmiöitä tarkasteltaessa tarpeen tai viisasta käyttää kulttuurimarxismin käsitettä. Kenties hedelmällisempää olisi yhteiskuntailmapiirin vasemmistolaistumisen sijaan puhua siitä, miten radikaalin vasemmiston ja liberaalin oikeiston arvomaailmat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan. Hedonismi on nykyään molempien ohjenuorana, kuten Kokoomusnuorten joitakin vuosia sitten lanseeraama tunnuslause ”enjoy capitalism” osoitti. Oikeisto on alkanut vasemmiston tavoin pitää vähemmistöjen kaikkia ryhmäkohtaisia intressejä ihmisoikeuksina, mistä esimerkkinä Alexander Stubbin avoin tuki sukupuolineutraalia avioliittoa ajavalle kansalaisaloitteelle. Vasemmistoliitto on puolestaan Paavo Arhinmäen myötä muuttunut lifestyle-puolueeksi, joka kosiskelee nuorison alakulttuureja ja ihailee kaupallisen populaarikulttuurin ilmiöitä. Vasemmistointellektuellit ovat tehneet rauhan kapitalismin kanssa ja palvelevat vallitsevaa järjestelmää toimimalla mediassa, akateemisessa maailmassa, virkakoneistossa tai jossakin yhteiskunnan subventoimassa ”itsenäisessä” kansalaisjärjestössä. Monikulttuurisuus, sukupuolten välinen tasa-arvo ja internationalismi löytyvät niin vasemmiston kuin oikeiston kannattamien asioiden listalta, vaikka ne määrittelevätkin nämä asiat hieman eri tavalla ja pyrkivät niihin eri reittejä.

Kenties ei olekaan tapahtunut mitään marxilaisten intellektuellien asteittaista kulttuurinvalloitusta, vaan keskeiset modernistiset ideologiat, liberalismi ja sosialismi, ovat vain vähitellen lähentyneet toisiaan. Kehitystä voi pitää luonnollisena, sillä ne ovat alkujaankin olleet saman kolikon kaksi puolta.

– 

– 

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.