Kohtalona Ruotsinsalmi ja Hormuzinsalmi

TEEMU KESKISARJA

–

Kotkan Merikeskus Vellamo on mielimuseoitani. Esineiden, kuvien, pienoismallien, nukkejen, videoiden ym. tehosteiden esillepano todella elävöittää menneisyyttä. Digiteknologia ei kuitenkaan välky itsetarkoituksena. Pohjalla on syvällisintä meriarkeologiaa ja arkistotutkimusta. Olen katsonut näyttelyn Kohtalona Ruotsinsalmi niin monesti, että kiteyttelen sitä nyt kirjoitukseksi.

Raatteen tie ei ole Suomen ainut MAAILMANHISTORIALLISESTI mielenkiintoinen taistelu. Nykyisen Kotkan edustalla tapahtui 9.–10. heinäkuuta 1790 hyvin poikkeuksellisia ja merkillisiä asioita.

”Meritaistelut” nykyaikana ovat sellaisia, että britit torpedoivat Falklandin saarilla 1982 Argentiinan avuttoman purtilon ja amerikkalaiset 2026 Iranin fregatin, joka oli Sri Lankassa vierailulla tiettävästi aseistus toimimattomana. Mustaltamereltä lienevät venäläiset lähteneet tiehensä taikka visseihin piiloihinsa. Aika kaukainen on ajatus kokonaisista laivastoista, jotka liput liehuen puuskuttaisivat millään ulapalla vasten toisiansa.

Kaukainen se oli ennenkin. Meritaisteleminen suurimmassa skaalassa oli harvinaista ja äärettömän vaikeaa. Osapuolten täytyi ensinnäkin osautua yhtä aikaa samojen tähtien alle ja samoille koordinaateille ja meripeninkulmille. Kohtaaminen vaati viestiliikennettä, aikeiden arvuuttelua, tuhansien liikkuvien osasten yhteensovitusta, lihaksia ja muonavaroja suunnattomaan ponnistukseen, siedettävää säätä jne. Vihollisten piti olla yksimielisiä siitä, että tänään, tässä ja nyt taistelemme. Alivoimalle tarjoutuu merellä tilaa livistämiseen. Vahvempi ei hevin löydä eikä saa kiinni heikompaa selkä seinää vasten.

Toisessa maailmansodassa laivastot eivät Atlantilla ja Välimerellä olleet lähelläkään jättimittelöä. Tyynellämerellä japanilaiset pian tunnustivat toivottomat voimasuhteet. Ensimmäisessä maailmansodassa Englannin ja Saksan ainut läheltä piti -raapaisu Skagerrakissa 1916 päättyi ratkaisemattomaan. Laivastokilpailun olivat englantilaisten telakat voittaneet etukäteen. Saksan rahkeet eivät läheskään riittäneet Dreadnought-luokassa, siksi se yritti sukellusveneillä saartamista.

Kilpavarustelukysymys kietoutui aiemmin purjeisiin, köysistöihin sekä tervalla ja piellä valeltuihin uskomattoman taidokkaisiin puuveistoksiin. Tämän voi todeta Ruotsinsalmen hylyistä. Sotalaivat olivat maailman kalleimpia leluja. Niiden kustannukset ylittivät valtioiden äärirajat ja alamaisten sietokyvyn. Usein ei löytynyt kahta tarpeeksi hullua amiraalia riskeeraamaan kymmenen vuoden bruttokansantuloa yhden kortin varaan.

Ruotsi ja Tanska varustelivat ja ryskyttelivät varusteitaan vastatusten 1400–1600-luvuilla; toisinaan apuina oli hansaa, brittejä tai hollantilaisia. Aika jotenkin ajoi ohi meritaisteluista. Muuten niin suuressa Pohjan sodassa 1700–1721 ne olivat pienimuotoisia, vaikka venäläiset laskivat Hankoniemen voittonsa merimahtinsa aluksi. Hattujen sota pilaantui Ruotsilta pilkkukuumeeseen kesällä 1741 jo ennen sodanjulistusta. Huittislainen amiraali Thomas Rajalin kuoli lukemattomien miesten lailla tautiin eikä päässyt näyttämään kykyään, joka todennäköisesti oli kehno vanhuuden takia. Venäjän laivasto sai yliotteen taisteluitta ja seuraavana kesänä uhkasi maihinnousuilla ja esti Ruotsin maa-armeijan huollon Kymenlaaksossa ja Uudellamaalla.

Vuosien 1788–1790 sota olikin sitten toista maata. Meri oli viimeinkin päänäyttämö. Ruotsi ja Venäjä koettelivat, oliko suurtaisteleminen Suomenlahdella mahdollista, ja kuinka erilaiset alustyypit mahtuivat karikkoisiin kapeikkoihin.

Valtakunnan ruorissa oli Gustav III, suomalaisille alamaisille ei vielä Kustaa vaan Kyöstä. Molemmat sotijapuolet kykenivät nostamaan ja reivaamaan purjeita ja soutamaan kaleereja, vaikka kallisarvoiset laivamiehet jälleen hupenivat sairauksiin.

Kyöstän serkku Katariina Suuri ihmetteli, että miksi sotia Suomesta, joka on niin köyhä, että metsälinnutkin nääntyvät nälkään. Kymijoen varren maapalsta tosiaan oli arvoton, mutta meri äärettömän arvokas. Suomenlahden kauppaa voi hyvinkin verrata Hormuzinsalmeen. Venäjän suurvallan vienti ja tuonti perustuivat jokireitteihin, jotka enimmäkseen johtivat Itämeren pohjukkaan. Keski-Euroopallakin oli paljon asioimista pohjolassa. Liikenne ei kulkenut niinkään keskellä vaan kapealla rantaväylällä. Suomalaiset saivat rauhanvuosina kallioilta vilkutella sadoille eurooppalaisille laivoille. Paljon niitä haaksirikkoutuikin. Erinomaista historiaa on tästä aiheesta kirjoittanut Yrjö Kaukiainen (esim. Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. SKS 2005).

Ruotsilla oli kokolias ja laadukas laivasto, johon Kyöstän sotaan uskaltautuminen perustui. Myös Venäjä oli sitten sisämaa-aikojensa kehittynyt vesillä. Kuten aina, yksityiskohdat olivat rempallaan, mutta kokonaisuudet todistivat valtavasta panostamisesta ja kekseliäisyydestä. (Kotkan näyttelyn lisäksi ks. Jussi T. Lappalainen, Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. SKS 2011).

Hintavista ja taitavista valmisteluista huolimatta melkein kaikki oli arpapeliä ja onnenkauppaa. Mars jakaa triumfeja ja laakereita mielensä mukaan. Kristinuskon Jumalasta sanoi Kaarle XII, että Hän antaa voiton yhtä hyvin pienelle kuin suurelle armeijalle. Poseidon on kaikkein oikukkain. Myrsky, peilityven tai vastatuuli pyyhkäisee pois ihmisen strategian ja taktiikan.

Sodan ensimmäiset meritaistelut 1788 olivat tasaväkisiä ja Venäjälle voitollisia. Purjehduskauden 1790 alkajaisiksi Kyöstä otti mielipuolisen riskin. Hän puikkelehti laivastollaan Viipurinlahdelle. Eihän sinne mahdu edes höyrylaivoja, jotka ketterämmin peruuttavat ja kääntyvät. Operaatio oli tarkoituksetonkin. Viipurin valloitus tai sataman pommittelu eivät onnistuessaankaan olisi paljoa hyödyttäneet. Kyöstä porhalsi satimeen. Ällistyneet venäläiset sulkivat salmen ja vetivät oven kiinni hänen takanaan. Todennäköisyyksien mukaan Ruotsin valtakunnan korvaamattomimpien kapineiden ja ja tuhansien viattomien miesten piti nyt painua Viipurinlahden pohjaan taikka antautua. Mutta ihmeellisellä moukan tuurilla kuningas pääsi pois enimpine laivoineen.

Sekoilun vastakohtana Viipurinlahden kujanjuoksussa kunnostautui laivapiika Anna Engsten, jonka ihmishistorian Vellamo-museo havainnollistaa. Äijät pelastautuivat uppoavasta laivasta, mutta Anna tilkitsi vuodot vaaterievuilla ja yksin ohjasi turvaan arvokkaan lastin, jossa oli paljon karjaakin.

Niin ikään onnekkaasti oli Kyöstä selviytynyt Anjalan liitosta ja Skoonen tanskalaisista. Hän päätti panna kaiken likoon merillä, vaikka upseerit puistelivat päätään. Venäläiset saapuivat ennakkosuosikkeina Ruotsinsalmeen 9. elokuuta 1790. Ja sitten todella tapahtui niin kuin elokuvissa. Useat sadat alukset kyntivät aaltoja, lipuivat ja kaartelivat toisiaan kohti eivätkä väistäneet. Mittasuhteet olivat Armadan ja Grand Fleetin luokkaa. Ruotsinsalmen suurtaistelu oli sattumusten summaa ja osamäärää. Vaikea sanoa, johtiko kaikkeutta kukaan lippumerkeillä ruudinsavussa, kauhussa, tulessa, jyminässä ja merenkohinassa. Kumminkin kävi niin, että ruotsalaiset ja suomalaiset ampuivat tohjoksi valtavan määrän Venäjän puuta ja lihaa ja luuta.

Merellinen kunnia oli yhtä katoavaista kuin mainenkin. Ruotsinsalmen riemuvoitto ei pelastanut Kyöstää sisäisiltä vihollisilta, jotka pian hänet salamurhasivat. Anna Engsten sai uroteostaan rahapalkinnon, mutta kuoli rutiköyhänä lapsivuoteeseen. Ruotusotilailla ja siviileillä ei ollut mitään ilonaihetta. Värälän rauhan 1790 jälkeen sanoi eräs aikalainen, että 70 000–80 000 hyvää maanviljelijää kuoli (etupäässä kulkutauteihin) täysin turhan päiten.

Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttelyssä tulee mieleen, josko 1700-luvunkin tuntematon sotilas esitti kysymyksiä järkiolennolle. Me roikumme palavassa mastossa ja soudamme verisin kourin tätä helvetin paattia ja kiskomme laveteilla monen tonnin metallimöhkäleitä… miksi? Ehei, emme suinkaan kalastaaksemme ja kuljettaaksemme viljaa nälkäisille, vaan ampuaksemme ja hukuttaaksemme ihan samannäköisiä ihmisiä.

–

–