Kun turvallinen tila katoaa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vuonna 2015 norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgård aiheutti Ruotsissa kohun julkaisemalla Dagens Nyheterissä kirjoituksen, jossa hän luonnehti Ruotsia ”kyklooppien maaksi”. Knausgårdin mielestä ruotsalaiset olivat vihaisia ja pelokkaita puritaaneja, jotka asettavat moraalin totuuden yläpuolelle ja ideologian moraalin yläpuolelle. Hänen kuvaamansa ruotsalainen psyyke ei kykene käsittelemään ambivalenssia, vaan haluaa kaiken mustana tai valkoisena, hyvänä tai pahana. Tämän suora seuraus on kyvyttömyys käsitellä sukupuoli- ja kulttuurierojen kaltaisia asioita. Kyvyttömyytensä takia kyklooppiruotsalainen pelotelee hiljaiseksi jokaisen, joka uskaltaa kajota liian vaikeisiin yksityiskohtiin.

Viime vuonna samantapaisen päänavauksen teki fiktion muodossa Lena Andersson, yksi Ruotsin nimekkäimmistä nykykirjailijoista. August-palkintoehdokkaana ollut Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä ristivalottaa ruotsalaista omahyväisyyttä laajan henkilögallerian avulla. Tausta on sama kuin Knausgårdilla: wokeksi kutsuttu läpipolitisoitumisen ilmapiiri. Andersson kuvaa aikaa, jolloin ahdasmielisyys perustellaan avoimuudella, vaientaminen suvaitsevaisuudella ja yksisilmäisyys kriittisyydellä.

Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka kytkeytyvät toisiinsa muodostaen yhtenäisen mosaiikin. Menetelmä on tuttu muun muassa Raymond Carverin Oikopolkuja-teoksesta. Kirjansa esipuheessa Andersson sanoo, että kertomuksia voisi kutsua ”moraliteeteiksi, jos termi olisi edelleen käytössä”. Alkujaan termi tarkoitti keskiaikaista näytelmätyyppiä, jossa saarnoja dramatisoitiin opettavaisiksi kertomuksiksi. Anderssonin metodi on pääpiirteittäin sama: arkisten, näennäisen yksinkertaisten asetelmien avulla hän kiinnittää huomion erilaisiin inhimillisiin paheisiin ja heikkouksiin.

Anderssonin henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole pelkkiä allegorisia merkityksiä kuljettavia agentteja, vaan henkilökuvaus on psykologisesti tarkkaa. Tarinat kertovat kompastelevista, pyyteellisistä, epäjohdonmukaisista, sanalla sanoen oikeista ihmisistä mutkikkaiden valintatilanteiden ja sekavien ihmissuhdeverkkojen keskellä. He kohtaavat välillä odottamattomissa tilanteissa eivätkä kohtaamisten seuraukset ole ennalta pääteltävissä.

Ainoa yksiselitteisen vastenmielinen henkilöhahmo on Amanda, teini-ikäinen aktivisti josta tulee aikuisena lukion rehtori. Amanda on ajattelultaan hermeettisen sulkeutunut, typerryttävän yksioikoinen ja omalle vallanhimolleen sokea ihminen. Hänen argumentaationsa on edistyksellisten fraasien toistelua ja hän nöyryyttää henkisesti kaikkia jotka asettuvat häntä vastaan pienimmässäkin asiassa. Samalla hän pysyttelee huolellisesti hyväksyttyjen sääntöjen puitteissa, koska tietää niiden avoimen rikkomisen vaarantavan hänen valta-asemansa. Ilkeimmätkin kommenttinsa hän verhoaa kohteliaisiin puheenparsiin kuten ”Anna anteeksi että kysyn” tai ”Jos et pahastu kun sanon niin”.

Yksiulotteisuudessaan Amanda on kuitenkin merkittävä hahmo kirjan ironisen ajankuvan kannalta. Hänessä henkilöityy eräänlainen ajattelun autismi, joka on ominaista etenkin tämän ajan oikeamielisille piireille. Missään kohtaa Amanda ei varsinaisesti väittele, koska hän ei usko kenenkään – ainakaan kenenkään kunnon ihmisen – voivan todella olla eri mieltä kanssaan. Piirre tulee selkeimmin ilmi kun hänet kuvataan ulkopuolisen, koulussa vierailevan ranskalaisen teatteriohjaajan, näkökulmasta:

Hän tulkitsi myös erimielisyyteen viittaavat asiat kannatukseksi, kansainväliseksi kannatukseksi, koska hän oletti heidän ajattelevan asioista samoin. Jos hän uumoili jotain muuta, hän kiiruhti eteenpäin. Sitä helpotti se seikka, ettei rehtori kuunnellut kovin tarkasti vaan tarttui tuttuihin sanoihin ja avainkäsitteisiin. Nämä hän liitti ajatusjärjestelmään joka välttämättä oli yhteinen, muuten Simone Vasseuria ei olisi voitu kutsua koululle.

Amandan asennoituminen heijastaa ruotsalaista mentaliteettia, johon muiden neuvominen ja vankkumaton usko moraaliseen suurvalta-asemaan kiinteästi kuuluvat. Sen edellytyksenä on kyvyttömyys lukea muiden ihmisten reaktioita tai ylipäätään tunnistaa heitä itsestä riippumattomiksi toimijoiksi. Pastellinvärisen Ikea-maailman alta hohkaa naiiviudessaan kylmä fanatismi, jolle erimielisyys on ajatusvirhe tai moraalinen rike.

Huomionarvoista on sekin, että Amanda vetoaa kaikessa yksilön ehdottomaan oikeuteen määritellä itsensä. Kielikin on hänelle puhtaan subjektiivinen merkitysjärjestelmä, ja jokaisella on oikeus tulkita sanojen merkityksiä omalla tavallaan. ”Yhden ’ala-arvoinen’ on toisen ’erinomainen’, eikä ole sinun asiasi päättää mikä on mitäkin”, hän ojentaa alaistaan, venäläistaustaista opettaja Olgaa. Kaikki käsitykset normaalista ja toivottavasta ovat Amandalle sortoa.

Woke-kulttuurin arvostelijat leimaavat sen usein ”marxilaiseksi” ymmärtämättä termin sisältöä. Marxilaisuus on oppi, jonka mukaan yhteiskuntaluokka määrittää yksilön tietoisuuden. Amandan kaltaiset uusvalveutuneet puolestaan näkevät pelkkiä yksilöitä, jotka vapaasti päättävät omasta identiteetistään. Kaikki yritykset määrittää yksilöä ulkoa päin tuomitaan alistamisen muotoina. Woke käytännössä kiistää sen, mitä marxilainen (ja myös niin sanottu postmoderni) ajatteluperinne on pitänyt lähtäkohtanaan: että yksilöä ei ole edes olemassa ennen sosiaalisia, taloudellisia ja kielellisiä rakenteita, joiden keskelle hän syntyy. Voittopuolisesti keskiluokkaisen tiedostavaiston yksilönpalvonta on lähempänä uusliberalismia kuin mitään varsinaisesti vasemmistolaista ajatteluperinnettä.

Itsensä ympärille kiertyminen on ominaista monille muillekin kertomuskokoelman hahmoille, vaikka kukaan heistä ei ole Amandan kaltainen karikatyyri. Näyttelijä Annie tuntee vetoa yliopistossa antiikkia tutkivaan mieheen, mutta ei kykene jakamaan tämän kiinnostuksen kohteita: ”Sentyyppinen menneisyys oli Annielle täysin hämärän peitossa, todellinen terra incognita, koska se ei soveltunut hänen parantelunsa kohteeksi, ainoastaan hänen paheksuntansa.” Menneisyys tuottaa päänvaivaa, koska se on oman kontrollin ulottumattomissa. Lisäksi siihen perehtyminen paljastaisi todellisen ”vieraan maan”, jossa tavat, arvostukset ja ajatukset ovat aivan toiset.

Anderssonin henkilögalleria koostuu pääosin naisista, ja mieshenkilöitä hän tuntuu kohtelevan naisia lempeämmin. Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä on poikkeuksellinen myrkyllisyydessä, jolla se kuvaa naisten keskinäisiä suhteita. Naisten sosiaalisuuden kuvauksessa Anderssonilla on sukupuolensa takia paitsi suurempi puhevapaus, myös huomattavan tarkka havaintokyky. Etualalle nousevat keskinäinen kilpailu ja lojaalisuuden puute: naiset puhuvat toisistaan halventavasti selän takana, kadehtivat toisiaan, liittoutuvat toisiaan vastaan. Kertomukset läpäisisivät poliittisesti korrektit lakmustestit sikäli, että niissä naisten itsenäisyys ja riippuvaisuus ei rakennu ensi sijassa suhteessa miehiin vaan muihin naisiin. Mutta mitään sisaruuden henkeä patriarkaalista sortokoneistoa vastaan ei synny, vaan julmin vallankäyttö on naisten välistä.

Kirjan mieleenjäävimpiä jaksoja on tarina, jossa yksinelävä Matilda joutuu työpaikallaan metoo-henkiseen ryhmäterapiaan, jossa naiset kertovat kokemuksiaan seksuaalisesta ahdistelusta. Kun tulee Matildan vuoro kertoa, hän toteaa että ei hänellä oikeastaan ole kerrottavaa, koska kukaan ei tunnu koskaan olleen kiinnostunut hänen vartalostaan. Sen jälkeen osa työyhteisön naisista alkaa pitää häntä porukan petturina, osa taas osoittaa häntä kohtaan halveksunnan sekaista sääliä. Sosiaalisen nokkimisjärjestyksen analyysinä Matildan tarina on kirjan nerokkaimpia.

Jos Anderssonin luonnekuvat ovat moraliteetteja, kuten hän ne itse määrittelee, niiden opetuksena on ihmisen muuttumattomuus. Mikään ideologia ei haihduta ihmisen halua ylentää itseään ja nujertaa muita. Pahimmillaan ylevä ideologia tarjoaa suojaverhon valonaroille pyrkimyksille, ja aikamme edistysmieliset opinkappaleet saattavat olla suojaverhoista tehokkain. Mutta Andersson ei tyydy pelkästään muistuttamaan tällaisista perusasioista. Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä on radikaali teos pyrkimyksessään tutkia ihmisyksilöä aatteiden ja fraseologian takana. Se kiinnittää huomionsa hetkiin, jolloin ihanteet ja tarpeet joutuvat törmäyskurssille. Silloin turvallinen tila katoaa ympäriltä ja reaktioissa paljastuvat ihmisten perimmäiset arvostukset.

–

Lena Andersson: Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä. Suomentanut Sanna Manninen. Siltala, 2025.

–

–