Yhden totuuden politiikka

Helsingin Sanomista eläkkeelle jäänyt politiikantoimittaja Teemu Luukka on jakanut kirjansa suomalaisesta oikeistosta kolmeen osaan, mutta lukija jakaa sen kahteen. En jaksaisi sanoa ensimmäisestä kolmestasadasta sivusta mitään, mutta kirjan saama suosio on mielenkiintoinen kysymys. Luetaanko tätä siksi, että kirjoittaja heittäytyy hölmöksi vai siksi, että hänellä on puoluepolitiikan ulkopuolella myös järkeviä ajatuksia?

Kertaus perussuomalaisten rasismikohuista on sanavalintoja myöten niin tekopyhä, että se menee farssiksi. Mitenkähän tämän taas kerran kiteyttäisi. Rasismi tuntuu ainakin kiihottavan Luukkaa. Valtamedia ei ole synnyttänyt tai lietsonut yhtään kohua, ne ovat luonnonilmiöiden tavoin vain tapahtuneet, eivätkä toimittajat pelaa valtapelejä. Trendisanaa käyttääkseni, voit itse jatkaa narratiivin loppuun. En tietääkseni tunne ketään, joka ottaisi vakavasti Hesarin uutisoinnin persuista, mutta tapa jättää alinomaa sanomatta jotakin olennaista on poliittisessa analyysissa erityisen epärehellinen. Sama koskee viitteiden puutetta monissa tärkeissä kysymyksissä, eikä vastaväitteiden huomiointia voisi kai edes toivoa. Esimerkiksi seuraava aihe ohittaa mallikkaasti suuryritykset, jotka ovat myös Sanomatalon takana:

Kesän 2025 aikana Riikka Purra oli käyttänyt toistuvasti termejä väestön vaihtuminen ja väestönmuutos. Nämä ilmaisut muistuttavat perussuomalaisten piirissä käytettyä väestönvaihto-käsitettä, joka taas on salaliittoteoria, jolla on suojelupoliisin mukaan yhteys väkivallan oikeuttamiseen. Purra kiisti tällaisen yhteyden. Tämän teorian mukaan länsimaiden valkoinen väestö pyritään tarkoituksellisesti alistamaan vähemmistöksi ja korvaamaan muunvärisillä ihmisillä. Tahallisesta väestövaihdosta ei ole löytynyt todisteita.

Erityisen julman kohtelun saa Vilhelm Junnila, joka ehti olla vuonna 2023 ministerinä vain kuusitoista päivää. Luukka esittää ottavansa pelleilyn vakavasti, eikä kysy miksi RKP oli marssimassa heti ulos hallituksesta äärimmäisen vaikeiden neuvotteluiden jälkeen. Vaikutelmaksi jää, että suomenruotsalaisia vaivasi pahuus, ei halu päästä hallitusvastuusta jo alussa. Kaikkein poskettomimmille väitteille voi aina kaivaa lähteen:

Media kaivoi Junnilan menneisyyttä. Ensimmäisten kommentoijien joukossa oli Sisä-Suomen poliisin lakimies ja sotahistorioitsija Mikko Porvali: ”Näyttää pahasti siltä, että Suomen hallitukseen on nimitetty uusnatsi”, hän kirjoitti Facebookissa. Hän viittasi Junnilan vuoden 2019 vaalimainokseen, jossa oli korostettu vaalien olevan 14. huhtikuuta. Uusnatseilla on paljon salaisia symboleita. Numero 14 viittaa valkoisen ylivallan kannattajan David Lanen 14-sanaiseen lauseeseen, jossa vaaditaan turvattua tulevaisuutta valkoisille lapsille. Junnilan ehdokasnumero oli tuolloin 88. Perussuomalaiset väittivät kesän rasismikohua vihervasemmistolaisten ja jopa Venäjän järjestämäksi. Junnilan uusnatsiliitäntää kommentoinut Mikko Porvali ei oikein tähän väitteeseen sopinut. Hän on ortodoksi ja majuri ja on tutkinut ja kirjoittanut erityisesti toisen maailmansodan kaukopartioista.

Vaikka lukija olisikin samaa mieltä kirjoittajan kanssa, hallitsee kirjan ensimmäistä puoliskoa jonkinlainen vanhan miehen sekavuus. Luukka yrittää kovasti luoda poliittisesta lähihistoriasta salapoliisitarinaa, mutta yritys jää varsin laihaksi. Hän mainitsee päivämäärät ja jopa tarkat kellonajat ja sään (!) täysin yhdentekevistä tapahtumista, ikään kuin ne kiinnostaisivat ketään edes tänään, yhdestä tai sadasta vuodesta puhumattakaan. Samaa sarjaa on historiallisten rakennusten kuvailu, vaikka pelkkä valokuva olisi riittänyt. Puoluejohtajien henkilökuvat ovat aivan yhtä turhia, koska niissä ei ole mitään uutta. Tai ehkä niistä voisi mainita Petteri Orpon: Luukka esittää hänet lähes suurmiehenä, mikä taitaa kertoa enemmän kirjoittajasta kuin kohteesta. Toimittaja ei osaa tehdä selkoa hallituksen säästöpaketeista, mutta sitä ei osaa nähtävästi kukaan muukaan, joten ei haukuta siitä.

Kirjan loppuosa on melkoinen parannus, koska siinä Luukka todella osoittaa taitonsa journalistina. Suomi ei tuota ja vika on myös eurossa. Yhteisvaluutan joustamattomuudelle me emme voi mitään ja siihen liittyminen oli suuri virhe. Jäljelle jäävät keinot rajoittuvat siis talousmiesten ihmeisiin ja siihen mitä korviemme välissä liikkuu. Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen sanoi muutama vuosi sitten televisiossa, että suomalaiset tarvitsisivat kansallisen ohjelman, joka palauttaisi uskomme tulevaisuuteen. Muistelen sen tarkoittaneen lapsiperheiden tukemista, kansallisen identiteetin vaalimista ja pääoman pysymistä kotimaassa. Myös valtiovarainministeri Riikka Purra penää kirjassa yritysten vastuun perään, koska valtion avut alkavat loppua. Sivumennen sanoen Korhonen taisi samassa Alfa-TV:n haastattelussa viitata Orpoon ja ”Saksan ja Suomen tekemään kassakaappisopimukseen” Ruotsista tulevista turvapaikanhakijoista vuonna 2015. Totuus ei kiinnostanut valtamediaa pätkääkään – tai omistajat kielsivät kirjoittamasta. Luukan suurmiesnarratiivissa ”Orpolla oli kaikki mahdollisuudet epäonnistua kaoottisessa tilanteessa”. Jos hän tosiaan onnistui vuonna 2015, mitä olisi tarkoittanut epäonnistuminen?

Hiljattain edesmennyt vasemmistolainen europarlamentaarikko Esko Seppänen sanoi että Suomen ongelma on huono herraonni. Luukka tuskin haluaisi peesata sen enempää Seppästä kuin laitaoikeistoa, mutta pääsee numeroissa yllättävän lähelle molempia:

Suomessa yrityksiä tuettiin muun muassa laskemalla tuloksesta maksettavaa yhteisöveroa 26,5 prosentista 18 prosenttiin vuoteen 2027 mennessä: Eikä tässä vielä kaikki: yhtiöiden kontolta poistettiin vuonna 2010 myös miljardien arvosta Kela-maksuja. Kiky-sopimuksessa yritysten sosiaaliturvamaksuja siirrettiin palkansaajien maksettavaksi noin 1,5 miljardia euroa vuosittain. STTK:n laskelman mukaan yritykset hyötyivät näistä ”piristysruiskeista” yhteensä noin 20 miljardia euroa vuosina 2010-2019. Samaan aikaan niiden voitot kasvoivat 40 prosenttia, mutta investoinnit pysyivät jäissä ja palkansaajien reaaliansiot eivät nousseet juuri lainkaan. (-) Normet Groupin omistaja Aaro Cantell ihmetteli SAK:n johtajille elokuussa 2025, miksi vain 15 prosenttia yrityksistä hakee aktiivisesti uudistumista ja kasvua. Hänestä suomalaisilla yritysten omistajilla on peiliin katsomisen paikka… Suomessa ei ollut meneillään vuonna 2025 kovinkaan monta suurta investointia, jota valtio ei tue. Vuonna 2025 Suomessa jaettiin suoria yritystukia yli miljardilla eurolla. Jos mukaan lasketaan lainat ja takaukset sekä maa- ja metsätalouden tuet, summa nousee yli neljään miljardiin euroon. Verotuet nostavat summan jo kahdeksaan miljardiin euroon.

Olen aikoinaan maallikkona esittänyt osaratkaisuksi investointipakkoa ja valistustyötä, joka selvittäisi kansalaisille suurimpien yritysten perustiedot tuottoineen, veroineen ja valmistajatietoineen. Näin ihmiset voisivat helpommin osoittaa (tai olla osoittamatta) isänmaallisuuttaan ostopäätöksillään. Luvut tuovat kieltämättä mieleen myös erään somevaikuttajan, joka taannoin lisäsi huonoon herraonneemme epäisänmaallisen eliitin – nehän eivät lähtökohtaisesti ole sama asia. Hänen mukaansa talouseliitti on jo menettänyt uskonsa Suomeen ja tahtoo lypsää maan kuiviin ennen lopullista karkaamistaan ulkomaille. Tämän salaliittoteoreetikoksi leimatun miehen mukaan tuotannon ja pääoman pakeneminen aiheuttaa sen, että suurin osa suomalaisten kiinteästä omaisuudesta – pääasiassa asunnoista – muuttuu arvottomaksi alle kahdessakymmenessä vuodessa, koska pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta Suomi autioituu.

Lukijan mielenterveyden kannalta on vain hyvä, että Teemu Luukka yrittää myönteistä loppuratkaisua vetämällä hatusta pari optimistia. Minä haluaisin kuitenkin kysyä, miksi Suomi ei voi millään ottaa oppia Ruotsista ja Tanskasta ja omaksua niiden mallien parhaita puolia. Luukka löytää tähänkin vastauksen eräältä johtajalta, jonka mielestä syy on kulttuurissa. Vaikuttaa siltä, että suomalaiset ovat yhä niin vanhojen luokkaerojensa kuin kansallisten traumojensa runtelemia, että kaikki hyvät pyrkimykset päättyvät riitelyyn. Henkinen alamittaisuus kulminoituu työnantajien ja palkansaajien ikuisessa kädenväännössä, jollaista ei tunneta muissa Pohjoismaissa. Jokaisella meistä on peiliin katsomisen paikka.

Yhden totuuden politiikka tarkoittaa tutkimusjargonissa populistien antamaa yksinkertaista ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan, käytännön politiikassa joidenkin näkemysten täydellistä sivuuttamista. Suomella ei ole enää varaa siihen. Jos uuden Nokian etsiminen aloitettaisiin oikeistolaisten mieliksi laskemalla kuinka paljon aikalaishulluus maksaa, voisivatko idealistit luopua jostakin yhteistyön vastineeksi?

–

Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. Otava, 2025.

–

–