Grönlanti ja Yhdysvaltojen maailmanjärjestys

N. A. SARAMO

–

Kun kommentoi Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin sanomisia, saa miettiä, tuleeko todella tehneeksi huomioita maailmanpolitiikasta. Trumpin suhteen on nimittäin aina mahdollista, että kommentoija joutuu hetken päästä huomaamaan ylianalysoineensa löysiä sanoja päästellyttä huomionhakijaa. Sopii toivoa, että Trumpin Grönlanti-innostuksessakin on kyse tästä. Ehkä ensi kuussa Trumpin keskittyminen on taas herpaantunut ja hän on saanut uuden päähänpinttymän. Presidentin ailahtelevaisuudesta huolimatta Grönlannin asema herättää hyviä kysymyksiä.

–

Yhdysvaltojen asema maailmassa

Onko sääntöpohjainen maailmanjärjestys nyt rikki ja olemme tehneet paluun suoran imperialismin aikaan, jolloin valtiot vain valloittavat toistensa alueita vahvemman oikeudella? Ei nyt kuitenkaan kuitata viime aikojen tapahtumia ylevillä korulauseilla ja unohdeta, että sotia ja valtioiden sikailua on tapahtunut myös lähihistoriassa ja parhaillaan ympäri maailman. Historia ei ikinä lopu.

Trump on osittain populisminsa vanki. Venezuelan vallankaappausta hän perusteli tiedotustilaisuudessa aluksi niin, että se on parempi Venezuelan kansalle – ja niin voi olla ja syrjäytetyn presidentin Nicolás Maduron oikeutus asemaansa voidaan kyseenalaistaa. Amerikkalaiset toimittajat alkoivat kärttää Trumpilta, mitä väliä sillä on, mikä on venezuealalaisille parasta, eikö hänen tarkoituksenaan ollut panna Amerikka ensin ja ajaa Yhdysvaltojen etua? Tämän jälkeen Trump alkoikin puhua intervention hyödyistä amerikkalaisille. Nyt hän leikittelee ajatuksella itsestään myös Venezuelan hallitsijana ja Yhdysvalloista Venezuelan öljyn myyjänä.

Venezuelan ja monen muun heiton osalta vakava arvio riippuu siitä, mitä Yhdysvallat lopulta tekee. Trump kuitenkin haluaa näyttäviä onnistumisia, suuruuden ja kasvun tunnetta. Toinen asia on, jaksaako hän ajaa näitä ja onko hänellä motivaatiota tehdä niitä rakentavasti ja kestävälle pohjalle. Monen Trumpin äänestäjän parissa sotilaalliset interventiot epämääräisistä syistä eivät ole kovin suosittuja, joten Grönlanti-saaga saattaa kostautua republikaaneille välivaaleissa.

Trump on luonteeltaan lyhytjänteinen ja arvaamaton. Lisäksi hänen ymmärrystään maailmanpolitiikasta on pakko ihmetellä. Tällä kaudella Trump on selvästi ympäröinyt itsensä jees-miehillä eikä enää vaivaudu kuuntelemaan ”järjestelmämiesten” kaitsentaa. Silloin jäävät myös neuvot saamatta. Millaiseksi Trump itse hahmottaa Yhdysvaltojen aseman ja suhteen muihin maihin? Hän on syyttänyt muita maita Yhdysvaltojen kauppavajeesta ja asettanut rangaistustarkoituksessa kovia ja mielivaltaisia tullimaksuja eri maille. Yhdysvalloilla on tietenkin vapaus harjoittaa protektionismia, joka sinänsä on tervettä ja jolla voidaan kehittää omaa kansantaloutta. Pääpainon kai pitäisi kuitenkin olla oman kansantalouden kehittämisessä eikä muiden syyttelyssä. Ennen kaikkea kauppasodan lietsominen on vastoin Yhdysvaltojen vuosikymmenten saatossa itse rakentamaansa linjaa. Kauppavajeesta huolimatta Yhdysvallat hyötyy maailmantalouden nykyjärjestyksestä valtavasti. Dollari on maailman varantovaluutta ja se on asettanut Yhdysvallat finanssipolitiikassa täysin omaan luokkaansa. Tämän asiantilan rikkominen, etenkin holtittomalla ja suunnittelemattomalla repimisellä, tuskin on Yhdysvaltojen taloudellinen etu.

Joissakin Trumpin esiin nostamissa epäreiluuksissa on ituakin. Trump ei halua, että Yhdysvallat maksaa omilla sotilaallisilla satsauksillaan Euroopan puolustuksen, ja hän on painostanut Euroopan maita ottamaan enemmän vastuusta puolustuksestaan. On tietenkin Euroopan omakin etu, että meillä on vahva maanpuolustus. Se on viimeistään Venäjän vuonna 2022 aloittaman laajemman mittakaavan sodankäynnin myötä tullut selväksi kaikille. Mutta ennen kuin Yhdysvaltojen valtionpäämies alkaa räyhätä liittolaisilleen asiasta, jonka suhteen ne ovat jo tekemässä korjauksia, olisi toki voinut pysähtyä miettimään, miksi Yhdysvalloilla on niin suuret asevoimat ja miksi Yhdysvaltojen ja Euroopan sotilaallinen suhde on se mikä on.

Tähänastinen tilanne vakiintui toisen maailmansodan jälkeen ja on Yhdysvaltojen omien toimien tulos. Yhdysvaltojen asevoimia ei ole ylläpidetty pitkiin aikoihin oman maan alueelliseen maanpuolustukseen vaan maailmanpoliisin tehtävien ja ulkomaisten interventioiden hoitamiseen. Millään Euroopan maalla ei ole vastaavaan kykyjä eikä poliittisia mahdollisuuksia eikä Yhdysvallat ole kilpailijaa itselleen halunnutkaan. Yhdysvalloille myös sopi kylmän sodan aikana oikein hyvin, että sillä oli itsellään vahva jalansija Länsi-Euroopassa, jonka maiden pienemmät asevoimat ostivat varusteitaan Yhdysvalloista. Oli yhdysvaltalainen hanke täyttää Saksa amerikkalaisten tukikohdilla ja jälleenrakentaa Länsi-Eurooppa vähemmän militarisoidulta pohjalta.

Joku voi tietenkin sanoa, että lopputulokset puhuvat puolestaan, eivät tyylipisteet. Ehkä Trump osaa kokeneena liikemiesketkuna vedellä oikeista naruista. Selän kääntämisellä Euroopalle, Ukrainan hylkäämisellä ja Grönlannin havittelulla Trump onkin ehkä vain pelannut neliulotteista šakkia ja saanut Euroopan maat maksamaan sekä Ukrainan tukemisesta että Euroopan ja Grönlannin puolustuksesta koituvat kulut. Kyllä, mutta luulisi olevan amerikkalaisille riski, että eurooppalaiset eivät enää ole niin halukkaita hoitamaan puolustuskulujaan ostamalla amerikkalaisia varusteita. Tässä taisi jäädä jokunen ”diilin” solmimisen mahdollisuus käyttämättä.

–

Euroopan suhde Yhdysvaltoihin

Suomalaisia poliitikkoja on syytetty uudesta suomettuneisuudesta, tällä kertaa länteen päin. En antaisi näin kielteistä tuomiota. Suomi on tukenut Tanskaa. Yhdysvaltain seuraaviin presidentinvaaleihin on puolitoista vuotta, mikä on poliittisesti pitkä aika, mutta asejärjestelmien hankkimisen, liittolaisuuksien rakentamisen ja puolutuskyvyn pystyttämisen kannalta hyvin lyhyt aika. Yksittäiset kansalaiset voivat purkaa turhautumistaan ja toivoa Yhdysvaltain joukkojen karkottamista, maan joukkovelkakirjoista luopumista, hävittäjähankintojen perumista ja kaikkia muita mahdollisia mieleen tulevia vastatoimia. Yhdysvallathan tämän pelin aloitti. Suomen valtionjohdolta tavaroiden heittely ja uhkailu eivät kuitenkaan olisi järkevää politiikkaa. Suomi tukee Tanskaa yksiselitteisesti ja jos Yhdysvallat kostaa tämän, jokaiseen yksittäiseen kostotoimeen annetaan symmetrinen vastine. Euroopan maiden epäkiitollinen tehtävä on pitää pää kylmänä ja olla se aikuinen osapuoli.

Euroopan mailla on muitakin mahdollisia liittolaisia kuin Yhdysvallat, vaikka pitää toivoa, että tämä ei synnytä ojasta allikkoon -tilannetta, jossa Eurooppa alkaa tähyillä Kiinan suuntaan. Kauppapolitiikassa Yhdysvaltojen hankaluus on jo ohjannut EU:n tekemään päätöksen Etelä-Amerikan maiden kanssa pitkään sorvatusta Mercosur-vapaakauppasopimuksesta. Euroopan mailla olisi kuitenkin aina toisensa liittolaisvaihtoehtoina. Suomettuminen eli myötäily Yhdysvaltojen suhteen voisi olla järkevä valinta tilanteessa, jossa vaihtoehtoja ei ole ja myötäilyllä voisi saavuttaa jotakin. Trump on kuitenkin uhoilullaan ja aggressioilla osoittanut, että se tie olisi ansa. Mikä määrä myöntyväisyyttä olisi saanut hänet Grönlanti-asiassa toiselle linjalle?

Tanska on pitkään harjoittanut länsimaiden mittapuulla tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, kuten Yhdysvallat nykyisen doktriininsa mukaan Euroopalta odottaa. Tanska on Yhdysvaltojen läheinen sotilaallinen liittolainen, jonka joukkoja kaatui suuressa määrin Afganistanissa ja joka on hankkinut amerikkalaista sotilasvarustelua, muun muassa F-35-taisteluhävittäjiä, joita Tanska juuri viime vuoden lopulla päätti tilata lisää. Tanska on ollut sekä EU:ssa että Pohjoismaissa hieman ulkopuolinen oman linjan vetäjä ja nimenomaan Yhdysvaltojen mallioppilas. Millään näistä asioista ei ollut Trumpille merkitystä. Tosiasiat eivät Trumpin menoa häiritse. Trump toistelee haastatteluissa propagandavalettaan, että Tanska ei ole tehnyt Grönlannin turvallisuuden lisäämiseksi muuta kuin lisännyt yhden koiravaljakon, kun oikeasti Tanska on lisännyt hävittäjiensä määrää, ottanut käyttöön kaksi uutta fregattia, kolme suurta miehittämätöntä ilma-alusta ja aikoo lisätä puolustustaan arktisella alueella entisestään. Myöntyväisyyslinja ei toimi, jos vastapuoli pitää toista vihollisena, joka pitää kukistaa.

Mutta kävi Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteessa miten tahansa, Euroopassa on toivottavasti opittu jotain. Omaan puolustukseen pitää panostaa. 2020-luku on ollut epävarmuuden vuosikymmen. Globalisaatio yskii ja valtiot nousevat taas maailmanpolitiikan keskeiseksi tekijäksi. Venäjän uhan noustessa reunavaltiot (Puola, Baltian maat, Pohjoismaat) ovat toimineet esimerkkinä muulle Euroopalle: Venäjän uhkaan on suhtauduttu vakakavasti, puolustus pidetty kunnossa ja Ukrainaa on tuettu. Etenkin Baltian mailla ja Puolalla selkänoja näille on kuitenkin ollut Yhdysvallat. Linja on nyt opittava pitämään Yhdysvalloista huolimatta ja lähempää liittolaisuutta solmittava myös aiemmin lievempää Venäjä-politiikkaa ajaneiden läntisen Euroopan maiden kanssa. Intermarium-yhteistyössä on paljon potentiaalia ja reunavaltiopolitiikkaa voidaan syventää entisestään – Suomen osalta se on vasta alussa – mutta meidän reunavaltioiden asukkaiden ei pidä nostaa itseämme oman erinomaisuutemme suomaan erityisasemaan.

Reunavaltiot ovat vahvempia, kun lähdemme mukaan myös läntisen Euroopan sotilasyhteistyöhön. Esimerkiksi Euroopan puoltusmateriaaliyhteistyöjärjestö OCCAR:in jäseninä on vain kuusi läntisen Euroopan maata: Britannia, Italia, Belgia, Ranska, Saksa ja Espanja. Jotakuinkin samoja maita on jäseninä Euroopan ilmavoimien yhteistyöjärjestöissä, joihin niihinkään Suomi tai yksikään reunavaltio ei kuulu. Suomen, Baltian ja Puolan sotilaskalustosta hyvin suuri osa on ostettu Yhdysvalloista. Ostosten on ajateltu sitovan meidät Yhdysvaltoihin ja lisäävän siten turvaamme. Mutta samaa sitomista voi soveltaa myös Saksaan ja Ranskaan. Poliitikoille asevarusteluun kantaaottaminen on aina hieman riskialtista. Vaihtoehdoiksi helposti asettuvat ”operatiivisesti paras” ja ”hyvesignalointi”. Oikeistossa on opittava näkemään asia monipuolisemmin. Asejärjestelmän operatiivista parhautta ei voida arvioida irrallaan siitä, ovatko asejärjestelmä ja sen huolto, varaosat ja ammukset saatavilla myös kriisitilanteessa. Logistiikan lisäksi tilaajalla pitää olla luottamus, ettei varustajamaa jää välttelemään eskalaatiota tai ala yhtäkkiä solmia Venäjän kanssa kahdenkeskisiä sopimuksia Euroopan maiden kustannuksella.

Olen yhä sitä mieltä, että Eurooppaa ja Euroopan keskinäistä yhteistyötä ei pitäisi nähdä EU:n synonyymina ja EU:n vahvuutta Euroopan vahvuutena. Ymmärrän, että tässä tilanteessa moni kansallismielinenkin on valmis hautaamaan EU-vastaisuutensa ja valitsee mieluummin rakentavan yhteen hiileen puhaltamisen. Ennen kuin EU:sta aletaan tekemään omaa suurvaltaansa, huomautan, että Euroopan maat ovat olleet lähes yksimielisiä sekä Ukrainan että Tanskan tukemisessa. Halukkaiden koalitiot toimivat ja EU:n ulkopuolisella Britannialla on ollut molempien maiden auttamisessa merkittävä rooli. Yksittäisten unkarien vastalauseet eivät ole määränneet Euroopan maiden ulkopoliittista linjaa tai Ukrainan tukea. Tiedossa on liittovaltiokehityksen tiivistämistä ja EU:n suurvalta-aseman rakentamista, mutta pelkään, että se suuntaa eurooppalaisia resursseja väärään suuntaan. EU-liittovaltio on tarpeeton, kansallisvaltioiden päätäntävallan riisuminen turhaa ja monessa suhteessa haitallista myös puolustukseen panostamisen kannalta.

Euroopan suhde Yhdysvaltoihin on monitahoinen asia, johon liittyy paljon vuosikymmenten mittaista hidasta kehitystä, joten sen tulevaa muutosta on vielä Trumpin aikana vaikea arvata. Seuraava presidentti voi olla Eurooppa-myönteinenkin. Vähintäänkin suhteiden vuoristorata voi jättää varauksen eurooppalaisille päättäjille. Nyt eurooppalaiset ovat joka tapauksessa jo alkaneet valmistautua pahimpaan. Trumpin seuraaja voi nimittäin olla Euroopalle huonompikin. Siinä missä Trump on tuuliviiri, hänen varapresidenttinsä J. D. Vance on Euroopalle yksiselitteinen uhka. Viimeistään Jemen-vuodot tekivät selväksi, että Vance ei ole pelkkä populisti vaan on valmis haastamaan Trumpin poliittista linjaa – ja tarjoamaan tilalle periaattellista inhoa eurooppalaisia kohtaan.

Se on joka tapauksessa vielä todettava Euroopan ja Yhdysvaltojen suhteesta, että Trumpin ajoitus Grönlannin aseman hämmentämiselle on huono. Politiikassa tapahtuu koko ajan monia asioita samaan aikaan, eikä siihen tarvita kummempaa motiivien arvuuttelua eikä maailmaa voi käskeä pysähtymään. Nyt olisi kuitenkin ollut Euroopan kannalta erittäin tärkeää, että sotiaallinen huomio olisi saanut pysyä Ukrainassa. Yhdysvaltojen uhkaus aloittaa uusi rintama toisessa suunnassa on raskas petos eurooppalaisille, jotka ovat huolissaan Venäjän uhasta.

–

Luonnonvarat ja ympäristönsuojelu

Sekä Ukrainassa että Grönlannissa Trumpia kiinnostaa luonnonvarat. Ukrainan Trump on yrittänyt painostaa epäedulliseen rauhaan ja kiristänyt vastineeksi amerikkalaisille oikeuksia Ukrainan malmivarantoihin ja jälleenrakennuksen tuottoihin. Ilmastonmuutoksen myötä Grönlannin malmi on tulossa taloudellisemmin kaivettaviksi ja Luoteisväylä rahtilaivojen liikennöitäväksi. Grönlannin sotilaalliseen valvontaan ja varusteluun Yhdysvalloilla olisi jo täysi oikeus. Omistaminen antaisi sille – niin, mitä? Trump on sanonut, että jotakin kansalliseen turvallisuuteen liittyvää, mutta ei ole selittänyt tarkemmin. Tämä onkin koko ajan vaikuttanut tekosyyltä. Omistaminen antaisi Yhdysvalloille pääsyn alueen malmivaroihin.

Ukrainan ja Grönlannin malmien tavoittelussa kuuluu amerikkalaisten teknologiaoligarkkien kuiskuttelu presidentille, joka on innostunut tekoälystä ja muusta luonnonvaroja ja sähköä paljon kuluttavasta uudesta teknologiasta. Samalla se on osoitus kapitalistisesta kaksoismoraalista, jossa yhtäältä kiistetään ilmastonmuutos jotta välettäisiin ilmastotoimien kulut, ja toisaalta halutaan hyödyntää ilmastonmuutoksen tulevaisuudessa tarjoamat liikemahdollisuudet. Amerikkalaiset suuryhtiöt ja republikaanijohto eivät ole niin tyhmiä, että he oikeasti uskoisivat ilmastodenialismiin, he vain saavat sen levittämisestä rahaa ja valtaa. Kun rahaa ja valtaa on saatavilla ilmastonmuutoksen vaikutuksista, tämäkin mahdollisuus käytetään. Yhdysvaltojen johdon suhde tieteeseen on sama kuin totalitaarisilla hallinnoilla: omaa valtaa pönkittämään on kehitetty pseudotieteelliset teoriat, jotka kaikkien tulee hyväksyä, mutta eivät johtajat niihin itse usko saati toimi niiden mukaan.

Grönlantilaiset eivät ole halunneet kaivoksia. Ympäristöhuolien lisäksi syynä ovat käytännön syyt. Grönlanti on väkiluvultaan keskikokoisen suomalaiskaupungin kokoinen. Sen perinteiset elinkeinot soveltuvat aivan muuhun. Kaivosteollisuus vaatisi infrastruktuurin ja laitokset, joita rakentamaan tarvittaisiin suuri määrä ulkomaalaisia. Tämä tarkoittaisi väestönvaihtoa ja voisi johtaa grönlantilaiset vähemmistöksi omassa maassaan. Länsimaalaiselle liberalismille taloudellinen voitto on tietenkin aina oman kansan ja maan uhraamisen arvoista. Kansainvälisten suuryhtiöiden harmiksi grönlantilaiset eivät vielä ole omaksuneet oppia oman maansa myymisestä.

Yhdysvalloissa ympäristölainsäädäntö on joissakin osavaltioissa tiukempaa ja toisissa väljempää. Vapaankin ympäristölainsäädännön vallitessa alueella saattaa kuitenkin asua kansalaisia, joiden kaltoinkohtelu on huonoa mainosta poliitikoille. Siksi raaka-ainereservejä on kätevä etsiä valloittamalla muita maita ja toimimalla alueilla ja tilanteissa, joissa lait eivät ole voimassa tai kukaan ei ole niitä valvomassa. Valtakunnat ovat aina voineet häärätä voittomailla vapaammin ja tehdä siellä sellaista, mikä ei emämaassa kestäisi päivänvaloa. Grönlanti on loputonta jäätikköä eikä sitä anneksoinnin jälkeenkään pidettäisi ”oikeasti Yhdysvaltoina”, tuskin se osavaltion asemaa ainakaan saisi. Voittomaan asema tekisi siitä täydellisen temmellyskentän amerikkalaisille yrityksille.

Luonnonvarojen käyttö onkin ainoa asia koko Grönlannin haltuunottosuunnitelmassa, jossa on jokin taloudellinen motivaatio, sekin vielä teoreettinen eikä toteudu lähitulevaisuudessa. Hyötyjänä tuskin olisi Yhdysvallat valtiona tai kansantaloutena, vaan kaverikapitalistisesti presidentin ympärillä pyörivät oligarkit. Yhdysvalloille valtiona liitto- ja kauppasuhteiden rikkominen tuskin on taloudellinen voitto.

–

Arktinen turvallisuus

Jos Yhdysvalloilla olisi todellista kiinnostusta lisätä arktista turvallisuuttaan, se voisi katsoa vieressään olevan Grönlannin lisäksi myös alueen sotilaallisen uhan alkulähteelle: Venäjään. Venäjällä on ydinaseita muun muassa Murmanskin alueella. Jäämeren ranta on Yhdysvalloille sotatilanteessa vaaravyöhykettä, josta napa-alueen yli ammuttavat mannertenväliset ohjukset lähtisivät matkaan.

Juurisyihin pureutuva ratkaisu Yhdysvaltojen arktiseen uhkaan olisi tukea Ukrainaa niin paljon, että Venäjä ei pystyisi enää käymään kulutussotaa ja rauhanehdot saneltaisiin Ukrainan sijaan Venäjälle. Lyöty ja luhistumispisteessä oleva Venäjä ei olisi yhtä suuri uhka kuin alueita valloittanut ja uudelleenvarustautuva Venäjä. Venäjän perusteellinen lyöminen avaisi mahdollisuudet vaikka mihin: sen riisumiseen ydinaseista, maan asevoimien koon rajoittamiselle ja jopa koko valtion hajottamiselle ja pienempien kansallisvaltioiden vapautumiselle.

Vähintä, mitä arktisella alueella voisi kansainvälisessä politiikassa saada aikaan, olisi Norjan aseman vahvistaminen Huippuvuorilla. Huippuvuorten asemaa säätelee tällä hetkellä ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu kansainvälinen sopimus, joka rajoittaa Norjan asevoimien toimintaa saaristossa ja antaa Venäjälle laajat mahdollisuudet alueella. Kuten Grönlanti, myös Huippuvuoret on suoralla linjalla Yhdysvaltojen ja Venäjän välissä, joten Venäjän vetäytyminen alueelta ja läntisen puolustuksen lisääntyminen siellä olisi Yhdysvaltojenkin etu.

Mutta sen sijaan Trump yrittää päästää Venäjän helpolla Ukrainasta, antaa sen toipua ja jälleenrakentaa – minkä jälkeen Venäjä olisi vastaamassa Jäämeren asevarusteluun ja lisäämässä sotilasinfrastruktuuria, kalustoa ja miehistöä arktiselle alueelle. Arktinen alue on Venäjälle jo valmiiksi prioriteetti, Grönlannin valtaus vain kiihdyttäisi asevarustelua.

–

Pienten kansojen itsemäärämisoikeus

Grönlantilaiset ovat tavoitelleet itsenäisyyttä ja nykylakien mukaan heillä olisi siihen mahdollisuus. Grönlannin ainoa virallinen kieli on grönlanti ja alueen väestön selvä enemmistö on etnisesti grönlantilaista eskimokansaa. Silti Grönlanti ei ole itsenäistynyt.

Kansallinen itsemääräämisoikeus on hyvä periaate, mutta realismi asettaa sille rajoja. Grönlantilaisia on vain noin 50 000. Siinä missä kuuden miljoonan asukkaan Tanska on onnistunut järjestämään asiansa niin, että sillä voi olla oma ulko- ja puolustuspolitiikka sekä toimiva valtio, Grönlannilla ei ole resursseja pyörittää mitään näistä: ei omaa maanpuolustustaan eikä myöskään hyvinvointivaltiota ilman Tanskan tukea. Ehkä tilanne joskus muuttuu. Muutaman kymmenen tuhannen ihmisten kokoisille ja sitä pienemmille kansoille itsenäisen kansallisvaltion muodostaminen ei vielä ole realistinen suunnitelma. Jos kansa ei kykene ylläpitämään omaa valtiotaan, sen yrittäminen johtaa sotilaalliseen tyhjiöön ja sen hyväksikäyttöön. Aivan pienten kansojen kannattaakin aloittaa rakentamalla itselleen mahdollisimman kattava sisäinen itsehallinto osana isompaa valtiota. Tämän vuoksi tuskin näemme myöskään itsenäistä Saamenmaan valtiota tai muita mielenkiintoisia mutta teoreettisia ajatusleikkejä.

Suomen väkiluku on Tanskan luokkaa: olemme tarpeeksi suuri kansa, jotta saamme ylläpidettyä täysimittaista valtiokoneistoa. On hyvä muistaa, että kuolevien kielten ja pienten näivettyvien paikallisetnisyyksien maailmassa me olemme kooltamme keskitasoa. Moni asia on Suomella paljon turvatumpi kuin aivan pienillä kansoilla: suomella on virallisen kielen asema, meillä on yleisesti tunnustettu valtio jossa olemme enemmistönä, ja kaikesta polarisaatiosta huolimatta suomalaisilla on korkea maanpuolustustahto.

Suurvaltojen pelissä Suomi on tietenkin pieni maa. Geopoliittinen ajattelu on liian usein suurvaltojen keskinäisen kisailun seuraamista eikä pienten maiden toimimista omien havaintojensa perusteella. Ilman omaa ulko- ja puolustuspoliittista luovimista, yhteistyötä ja liittolaisten hakemista Ukraina olisi vallattu vuonna 2022, Suomi ei olisi selvinnyt toisesta maailmansodasta eikä pieniä maita ylipäätään olisi kuin korkeintaan suurvaltojen vasalleina tai niiden hyväntahtoisuuden tai välinpitämättömyyden ansiosta. Johdonmukaisuudella tai opportunismilla pieni maa voi ajaa menestyksellisesti aggressiivistakin ulkopoliittista linjaa.

Suurvalta-asema ei takaa maalle voittamattomuutta, kaikkivoipaisuutta tai suurvalta-aseman ikuista jatkumista. Kautta historian suurvaltoja on noussut ja taantunut. Mahtavimmatkin suurvallat ovat onnistuneet tyrimään asemansa ja menettämään valtansa. Venäjälle näin voi käydä, jos se ajaa itsensä umpikujaan eikä onnistu toipumaan aloittamastaan sodasta. Yhdysvalloillekin suuruuden ajan menettäminen on vielä edessä. Se voi tapahtua pitkän kehityksen tuloksena, kun valkoiset amerikkalaiset jäävät vähemmistöksi ja maa pirstaloituu poliittisesti. Se voi tapahtua nopeamminkin, jos maan johto ei ymmärrä, mihin sen suurvalta-asema on tähän asti perustunut. Euroopalle molemmat kehityskulut ovat syy kääntää katse kotimantereelle.

Suomenlinnan portissa lukee ”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun”. Sen hakkautti ruotsalainen linnoitusupseeri Augustin Ehrensvärd Ranskan kuningaskunnan rahoilla rakennettuun Venäjää vastaan suunniteltuun linnoitukseen. Sanat kannattaa muistaa – kokonaisuudessaan ja historiallisessa kontekstissaan. Omalla pohjalla seisomisen ei tarvitse tarkoittaa täydellistä eristäytymistä tai kuvitelmaa, että yksin pystymme kaikkeen. Mutta vieras apu on aina vierasta apua ja oma pohja pitää olla.

–

–