Kuoleman sokkelossa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kanadalainen elokuvaohjaaja David Cronenberg on urallaan noussut avantgardististen kauhuhalpisten tekijästä valtavirran arvostamaksi taide-elokuvaikoniksi, kuitenkaan olennaisesti muuttumatta. Hän on aiheidensa monipuolisuudesta huolimatta klassinen auteur, joka tekee samaa elokuvaa koko uransa ajan. Hänen tuotantonsa on merkittävämpi kuin mikään sen yksittäinen osa. Paria poikkeusta lukuunottamatta Cronenbergin elokuvat käsittelevät ihmiskehoon ja kuolemaan liittyviä pelkoja. Hänelle psyyke on ruumiin osa, ja siten altis samoille muutoksen, manipulaation ja tuhon voimille kuin ruumiskin. Mutta kehon ja mielen pyrkimykset ovat ristiriidassa keskenään, mikä johtaa traagisiin ja irvokkaisiin seurauksiin.

Cronenbergin perusteemoja jatkaa hänen viimeisin elokuvansa, vuonna 2024 valmistunut The Shrouds, joka ei tullut lainkaan teatterilevitykseen Suomessa. Poikkeuksellista Shroudsissa on sen läheinen kytkös ohjaajan omaan elämään; käsikirjoituksen syntyyn vaikutti Cronenbergin vaimon Carolyn Zeifmanin kuolema syöpään vuonna 2017. Viimeksi Cronenberg on käsitellyt yhtä henkilökohtaista aihetta vuonna 1979 ilmestyneessä The Broodissa, jonka taustalla oli hänen riitaisa avioeronsa.

Shroudsin alku tuo mieleen Evelyn Waughin romaanin Rakkaamme, kuuluisan satiirin modernista kuolemankulttuurista. Elokuvan päähenkilö on liikemies Karsh (Vincent Cassel), joka ei ole päässyt yli vaimonsa Beccan neljä vuotta sitten tapahtuneesta kuolemasta. Hän on perustanut GraveTech-nimisen yrityksen, joka lähettää asiakkaille reaaliaikaista, interaktiivista 3D-kuvaa kuolleiden läheisten lahoavista ruumiista. Omaisen maatumista tietokoneruudulta seuratessaan asiakas voi käsitellä suruaan. Karshin oma elämä kiertyy yhä enemmän menetyksen ympärille; hän keskustelee unissa syövän runteleman Beccan kanssa ja aloittaa tosielämässä suhteen tämän kaksoissisaren kanssa. Karshin tekoälyavustajakin on räätälöity edesmenneen puolison näköiseksi.

Alkuasetelmasta tarina etenee poliittisen trillerin suuntaan. Vandaalit iskevät Karshin yrityksen omistamalle hautausmaalle ja yrityksen tietoverkko hakkeroidaan. Kukaan ei tiedä, ketkä häirinnän takana ovat: kilpailijat, henkilökohtaiset vihamiehet, ekoterroristit vai Venäjän ja Kiinan kybersodankäynnin agentit. Saippuaoopperan piirteitäkin elokuva saa, kun henkilöhahmojen keskinäiset salaisuudet alkavat paljastua.

Shroudsin juonisokkelo umpikujaan vievine sivukäytävineen on niin monimutkainen, että tuntuu kuin ohjaaja ei itsekään olisi saanut siitä kunnollista otetta. Kokonaisuus olisi luultavasti toiminut paremmin minisarjana tai romaanina, jonka alueella Cronenberg on jo kokeillut taitojaan (esikoisromaani Syöpäläiset ilmestyi vuonna 2014). Nyt syntyy vaikutelma, että kaksituntinen Shrouds on joko liian pitkä tai liian lyhyt.

Toisaalta sekavuus korostaa Shroudsin varsinaista teemaa eli ihmiselämän hallitsemattomuutta. Teknologia on elokuvassa valjastettu tallentamaan ruumiin hajoamisprosessi ja näin viemään kuolemalta sen mystiikka ja pelottavuus. Mutta kuolemasta ei tule digitaalisen kameran silmän alla turvallisempaa, vaan se muuttuu entistä kokonaisvaltaisemmaksi pakkomielteeksi. Yhtä mahdotonta on käsittää ja kesyttää maailmanpoliittisten tapahtumien vyyhtiä, vaikka voimme seurata sotia, mellakoita ja vallankumouksia reaaliajassa älypuhelimen ruudulta. Yksilön vaikutusmahdollisuudet eivät ole kasvaneet hänen käytössään olevien välineiden kehittyessä. Informaatio- ja disinformaatiotulvan keskellä olemme avuttomia sivustakatsojia tai pelinappuloita, joiden liikuttajasta tai tämän motiiveista ei koskaan ole täyttä varmuutta.

Shroudsin kuvaamassa maailmassa, joka on olennaisilta osin omamme kaltainen, paranoia on luonnollinen suhtautumistapa. Mutta Cronenberg ei itse usko salaliittoihin tai maailmanhallintaan, vaan kaaokseen. Chris Rodleyn haastattelukirjassa Cronenberg on Cronenberg (1992) hän sanoo:

Minä en usko kenenkään hallitsevan maailmaa. McLuhan esitti, että meidän on pystyttävä ymmärtämään medioita, koska muussa tapauksessa ne kontrolloivat meitä. Ei meidän tarvitse muovata mediasta mitään ihmisenkaltaista ja sanoa, että se tulee hallitsemaan meitä. Medialla ei ole aivoja; se on silkkaa teknologiaa. Ja se tarkoittaa, että kaikki toimii omin päin. Kukaan ei hallitse. Ainoastaan kontrollin olemus on havaittavissa. Minä tunnen epäjärjestyksen olevan hyvin lähellä ja luulen juuri siksi tuntevani itseni ulkopuoliseksi; olen muita tietoisempi kaaoksen läsnäolosta ja läheisyydestä.

Cronenbergin henkilöhahmojen pärjääminen tällaisessa ympäristössä riippuu siitä, kykenevätkö he keksimään riittävän epäsovinnaisia ratkaisuja, jotka eivät samalla tuhoa heitä itseään. Shrouds antaa lopussa ymmärtää, että jonkinlainen ote elämästä on saavutettu, mutta ratkaisu jää hyvin monitulkintaiseksi. Kaikki voitothan ovat toki tilapäisiä, kun ollaan tekemisissä kuoleman kanssa.

Luonnosmaisuutta paljon pahempi ongelma Shroudsissa on sen visuaalinen laimeus. Hautakameroiden kuvaamat lahoavat ruumiit näyttävät juuri siltä mitä ne ovatkin: tietokonetehosteilta. Muussakaan kuvastossa ei ole mitään, mikä menisi luihin ja ytimiin kuin Karshin tragedian aiheuttanut syöpä. Tässä Cronenberg, jonka esteettisenä ohjelmana on aina ollut näyttää kuviteltavaksi mahdottomia asioita, tuottaa suurimman pettymyksen. Shrouds on outo ja perverssi, mutta samalla jotenkin vaisu elokuva.

Cronenberg on aina ollut kiinnostunut uusimman teknologian tuomista mahdollisuuksista, ja digitaalisten efektien aikakaudella tämä kiinnostus tuntuu kääntyneen häntä vastaan. Videodromessa (1982) ja muissa parhaissa elokuvissaan hän on tuottanut nykynäkökulmasta alkeellisella tekniikalla visioita, jotka osuvat hermoon yhä. Digitaaliset tehosteet puolestaan näyttävät vanhentuneilta jo syntyessään, ja Cronenbergin ilmaisulle ominainen kliinisyys on vaarassa muuttua mitäänsanomattomuudeksi. Kun jopa Cronenbergin kaltaista visionääriä ja provokaattoria joutuu moittimaan tällaisesta, on selvää että teknologian kehitys on synnyttänyt kipeän tarpeen rosoisempaan elokuvantekoon.

–

–