Jäämeren sankari Nordenskiöld ja nykyisten reppanoiden talviurheilu

TEEMU KESKISARJA

–

Jos kysyt jäähalliin menijöiltä Helsingin Nordenskiöldinkadulla, kuka oli A. E. Nordenskiöld, tietäneekö melkein kukaan? Vähät olivat omatkin pohjatietoni. Silloin kun arjen ahdistukseni on sietämätöntä (vähintään kerran viikossa) itsehoidoksi ostan tai lainaan mahdollisimman paksun kirjan mahdollisimman vieraasta aiheesta. Näin osui käteen Martti Blåfieldin Nordenskiöld. Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan ja tiedemiehen tarina. (Into 2016).

Adolf Erik Nordenskiöld (1832–1901) ylsi löytöretkeilyn ja tutkimusmatkailun maailmanmestaruuskisoissa suorastaan mitaleille. Hän ei ollut yhtään mitättömämpi mies kuin joku Vasco da Gama. Nordenskiöldin saavutuksille todellakin täytyy nostaa turkishattua ja keinokuitupipoa. Huippuvuorten, Grönlannin ja Koillisväylän koluaminen ei mullistanut globaalia kauppaa ja muuttoliikkeitä, mutta Nordenskiöld avarsi ymmärrystämme maapallosta.

Martti Blåfield on omistautunut Nordenskiöldin jäljittämiselle 20 vuotta. Ja sen lukija huomaa. Nordenskiöldin elämä ja teot saavat erinomaisen seikkaperäisen kuvauksen. Uskoakseni kirjassa on kosolti uutta myös aihepiirin eksperteille.

Monissa aiemmissa kuittailuissa Nordenskiöld oli vain ”suomalaissyntyinen” eli käytännössä ruotsalainen. Blåfield osoittaa, että Nordenskiöld kelpaa suomalaiseksikin suurmieheksi. Hän vietti lapsuutensa sukukartanossa Mäntsälässä ja kävi lukion Porvoossa Runebergin oppilaana. Ravintola Töölön maljapuheiden 1855 yms. selkkausten takia nuori Nordenskiöld joutui pois Helsingin Keisarillisesta Aleksanterin-yliopistosta kuin henkiseen maanpakoon. Kuitenkin hän säilytti yhteytensä syntymämaahan ja jopa osasi talonpoikaissuomea.

Ruotsi oli suurmiehistymiseen parempi paikka, siellä Nordenskiöld löysi välttämättömät sponsorinsa ja mesenaattinsa. Rutiköyhästä Suomen suuriruhtinaskunnasta ei liiennyt rahoitusta riskaabeleihin retkikuntiin.

Nordenskiöld oli uskomattoman rohkea, harkitsevainen, kestävä ja karaistunut merenkulkija. Pilkkopimeää oli ja myrskyistä ja tietysti hirvittävän kylmää. Laivat hajosivat tai jäätyivät kiinni kahdeksaksi kuukaudeksi. Jääkarhut kävivät kimppuun. Vaatteet kastuivat eikä niitä voinut kuivata. Keripukki kalvoi kuoliaaksi kokonaisia miehistöjä. Jenisein ja Lenan suulla – siis Siperian pohjoisrannikolla – olisi peruskapteenille tullut äitiä ikävä, kun seuraava sivistyksen satama oli Jokohama.

Ihmetellä sopii, miksi Nordenskiöldistä ei ilmesty kymmenosaisia tv-sarjoja (yksittäinen dokkari näköjään on ollut Areenassa ja poistunut) tai fiktiivisiä suurtuotantoja? Hänhän on jännittävimpiä ja kuvauksellisempia suomalaisia kautta aikain. Hahmossa ei ole vikaa edes miituun ja kolonialismin kriteereillä. Nordenskiöld eli rakkausavioliitossa ja ihan inhimillisenä isänä. Hänen arvoissaan oli luonnonsuojelua, merinisäkkäiden sukupuutto hirvitti. Nordenskiöld suhtautui alkuperäiskansoihin kunnioittavasti. Hän ei millään muotoa muistuttanut etelän konkistadori-raakalaisia, merirosvoja ja siirtomaaisäntiä. Nordenskiöldin alusten keulakuva oli tiede.

Nordenskiöld oli paitsi pistämätön seikkailija myös kirjaviisas oppinut. Hän älysi mineralogiaa ja luonnonhistoriaa. Ihmetekojen yksi salaisuus oli muinaisiinkin karttoihin perehtyminen. Niitä hän keräili mahtavan kokoelman, jonka Kansalliskirjasto Helsingissä nyt ilokseen omistaa.

Blåfieldin mainio teos tuo mieleen paroni Münchausenin arktisen version. Nordenskiöld ratsasti lohkareilla, jotka vierivät Huippuvuorten huipulta taikka tarttui tukkaansa ja nosti itsensä ylös railosta. Nordenskiöldin jutut tosin olivat tosia ja kunnolla tallennettuja matkapäiväkirjoihin ja raportteihin.

Tässä tulee esimerkki, usko tai älä.

Nordenskiöld retkikuntineen saapui 1883 Grönlantiin. Rantaa ympäröi korkea, luoksepääsemätön jääreunus. Päämäärä oli sisämaa. Siellä kukaan eurooppalainen ei ollut käynyt sitten viikinkien. Nordenskiöldillä oli hämmästyttävä teoria. Jäätikkö ei ollut hänen mielestään loputon eikä rannaton. Keskemmällä piti oleman lauhkea vyöhyke: multaa ja kasvillisuutta, jopa metsää.

Teorian todistaminen oikeaksi tai vääräksi ei suinkaan ollut helppoa ilman lennokkeja 1880-luvun kamppeilla. Retkikunta kapusi merestä kiinteälle jäätikölle, mutta sitten edessä oli valtava sulamisvesien allas. Siitä ei päässyt yli reellä. Ainut vaihtoehto oli kiertäminen silmänkantamattoman kaukaa. Nordenskiöldillä oli vahvistuksinaan kaksi lappalaista huippuhiihtäjää. Nordenskiöld ohjeisti: käväiskääpä Grönlannin keskellä katsomassa, onko sitä metsää vai ei.

Nordenskiöld ei uhrannut lappalaisia vaan kantoi huolta heidän hengestään. Tulkaa takaisin rantamille neljässä vuorokaudessa, me muut odotamme varmuuden vuoksi kuusi vuorokautta ja jos poistumme, jätämme yhden kelkan, jossa on teille muonavarasto, patjoja, viinaa, makuupusseja ja heiniä. Mikäli tapaatte paljasta maata, ottakaa mukaan kukkia ja heinää, mitä vain.

Lappalaiset Lars Tuorda ja Anders Rossa saivat reppuun leipää, sardiineja, lihaa, voita, juustoa, puoli pulloa konjakkia, 12 sikaria, vähän käärittyä tupakkaa ja kaksi kompassia, barometria ja taskukellon. He palasivat 57 tunnin kuluttua hyvissä voimissa. Ongelmia oli tullut vain juomavedestä, jonka sulattamiseen ei riittänyt polttoainetta.

Kaksikko kertoi käyneensä 230 kilometrin päässä. Edestakaisin 57 tunnissa oli hujahtanut 460 kilometriä. Ohhoh. Mahdotontako? Keli oli lammikon jälkeen ollut ennätyksellisen luistava kovettuneella lumella selkeässä pikkupakkasessa.

Pikakiitäjillä Turdalla ja Rossalla oli ollut mukana paikannus- ja mittauslaitteet. Rehellisyyteen viittaa se, että he eivät turinoineet Nordenskiöldin mieliksi kuulleensa honkien huminaa. Eivät he olleet Grönlannin keskellä havainneet yhtään eläintäkään paitsi pari korppia. Silti tekisi mieli epäillä, että käännöspaikka oli vähän väitettyä lähempänä ja lenkki lyhempi. Niin lehdistö epäilikin.

Fuskausväite kävi hiihtäjien ja Nordenskiöldin kunnialle. Todistaminen onnistui vain yhdellä keinolla: samanpituinen ultrahiihtokisa kotimaassa, valvotuissa oloissa, useammilla osanottajilla. Nordenskiöldin tukija tukkukauppias Dickson kustansi hyvät rahapalkinnot. Lappalaiset ja uudisasukkaat pistivät kaiken likoon ison yleisön ja lehtimiesten edessä… lukekaa lopputulos Blåfieldin riemastuttavasta teoksesta!

Kirjoitukseni pitäisi päättyä näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vaan miten jäätyy ja hyytyy mieliala, jos nyt avaan telkkarin? Yleisradion kanavalta tulee ”talviurheilua”. Jokin vitsin parisprintti tekolumella kivenheiton mittaisilla osuuksilla. Ja aivan sama, vaikka olisi perinteiset 50 kilometriä. Vetelät vätykset veivailevat muovisia vempeleitä ihonmyötäisissä pyllypöksyissä.

Maalissa haastateltava pillittää, kun voitelu ja nesteytys ja alppileiri ja douppaus menivät mönkään ja sauva poikki ja varvas hiertyi vereslihalle. Voi, voi, voi.

Menneet sukupolvet möhähtävät syvästi halveksien. Yksikään suomalainen ”huippu-urheilija” maailmancupissa 2025–2026 ei kestäisi A. E. Nordenskiöldin kelkassa kilometriäkään.

–

–