Vaihtoehtoinen maailma

VELI PESONEN

–

Rock And Roll

Vuonna 1960 jotkut olivat pettyneitä. Iggy Popin sanoin “Elviksen vaihtaminen Fabianiin oli maanpetos”. Vuoden 1960 alkaessa Elvis oli edelleen armeijassa ja hänen kollegansa rock and rollissa kuka missäkin; Buddy Holly kuollut, Johnny Burnette ruvennut viihdelaulajaksi, Chuck Berry pidätettynä poliisivankilassa, Jerry Lee Lewis huonossa huudossa naituaan alaikäisen serkkunsa, Carl Perkins ja Gene Vincent deekiksellä, Little Richard kirkossa saarnaamassa Jeesusta. Eddie Cochran ja Roy Orbison olivat kehissä ja kondiksessa mutta Cochran kuoli tapaturmaisesti vuoden 1960 huhtikuussa.

Rockmusiikki oli painunut marginaaleihin pikkutaajamien ja laitakaupunkien epämääräisten hulivilien viihdykkeeksi, Britanniassa tosin jonkinlaista suosiota nautti Johnny Kidd yhtyeineen ja esikaupunkitaajamien tanssisalikeikoilta kömpi esiin kaveriporukka joka käytti itsestään nimeä The Beatles. Jälkensä rock oli jo jättänyt länsimaisen suosikkimusiikin sointiin joka oli bluesmaisesti alkanut korostaa kontrabassoa – tai uutuussoitinta bassokitaraa – ja bassorumpua. Monissa maissa rock and roll oli suurelle yleisölle nimikkeenä outo siinä missä muotitanssi jive oli sitäkin tutumpi, ja monet erehtyivät rockmusiikkia kuullessaan luulemaan kuulevansa swing-iskelmää jolla oli tarkoitus säestää jive-tanssijoita.

Nuorisous oli ehditty keksiä edellisellä vuosikymmenellä eikä tehtyä saa tekemättömäksi; 50-luvun nuoret muistelevat nuoruuttaan leuhka virne äänessään eikä heidän vanhempiensa, lapsistaan puhumattakaan, nostalgia voi heidän mielestään olla yhtä arvokasta. Ensimmäinen nuorisokulttuuria nauttinut sukupolvi onkin ensimmäinen sukupolvi jonka jäsenet kokevat suurempaa yhteyttä toisiinsa kuin lapsiinsa. Jamaikalainen Harry Belafonte oli joissakin maissa kuuluisampi laulaja kuin Elvis koska Elvis kuviteltiin elokuvatähdeksi joka myös lauloi; nuorisous välittyi suurimmaksi osaksi elokuvien ja television ja pienemmältä osaltaan äänilevyjen tai radion välityksellä. Ja sehän oli James Dean, nuori kapinallinen, vai oliko se nuoren kapinallisen paras kaveri, joka edellisessä elokuvassaan oli näytellyt perhepiirissä kaltoin kohdeltua – nuorta – veljestä. 50-luvun nuoret vannoivat etteivät toista edeltävien sukupolvien virheitä mutta ohjelmoivat itseään edeltäjiään voimakkaammin populaariviihteen hyödyntämillä sosiaalisilla perusasetelmilla.

–

“Mom, dad: this is my friend, her name is Judy.”

Nuoren kapinallisen lopussa James Deanin esittämä Jim esittelee tyttöystävänsä vanhemmilleen kaverinaan, kanssakulkijana eikä niinkään sydämen valittuna. Asetelmassa ja elokuvan kohtauksessa on jotain häiritsevän epädramaattista. Rakastavaisilla kun kuitenkin on tapana sukeltaa ajan laskoksiin maailmassa jonka nykyhetki on tulevaisuuteen syöksyvä luoti (jonka Jim oli poistanut toisen kaverinsa hallussa olleesta pistoolista).

Harry Belafonte lauloi calypsoa jota levy-yhtiöt kaupittelivat rock and rollin seuraajaksi nuorisovillityksenä. Annostellaan yleisölle muotitanssi ja siihen sopiva musiikki ja pyöritetään bisnestä pari vuotta isolla liekillä minkä jälkeen himmennellään seuraavan muotianssin siivellä annostellun musiikkivillityksen tieltä. Twist oli vuoden 1960 tulokas, parin vuoden päästä pudokas.

Liikemiehet yliarvioivat tanssin vetovoimaa ja sen johtoasemaan luottaessaan tarpoivat muutaman potkun jäljessä. Radiotekniikka ja radiotekniset harrastukset siivittivät sähkökitaroilla esitetyn rautalankamusiikin suosiota. Tanssisalonkien ja -kurssien sijaan porttina muotivillitykseen toimivat kaupunkien kerrostalojen kellareiden harrastetilat joissa saattoi harjaantua elektroniikkaan. Taajuusmoduloitua ULA-aaltoa hyödyntävä radiotekniikka oli lanseerattu samaan aikaan kuin rock and roll, joka uusilla putkiradiolaitteilla kuulosti sitäkin tuoreemmalta. Myös bassosta alkoi saada selvää.

Helpointa oli muokata putkiradiosta kitaravahvistin mutta vielä vuonna 1960 tuollainen vandalismi sattui sydämeen, maksoihan kunnollinen radiovastaanotin 50-luvulla kuukauden palkan ja ylikin. Uusi viihdemuoto televisio oli kumminkin syrjäyttänyt radion monen kodin ajanvietteenä mikä helpotti lupien saamista muunnostöihin; neuvokkaimmat rakentelivat laitteensa alusta pitäen itse ja varakkaimmat ostivat tehdasvalmisteisia vahvistuslaitteita.

Rautalanka henki hiljattain alkaneen avaruusajan futurismia mikä oli omiaan nostattamaan uuden närkästyksen aallon vanhempien keskuudessa: juuri kun rock and rollin eläimellisyydestä oli päästy vähän loitommalle alkoivat nuoret musiikkiharrastuksineen operoida vieraalla tähdellä. Tahmeisiin seksijuttuihin oli jokaisella jokin kontakti mutta avaruusalukset olivat jotain muuta. Paheksuttiin paheksuttavuuden puutetta: eihän uskontokaan tarjoa välineitä avaruuden tuomitsemiseen.

–

Alakulttuuri

Teddyt olivat Sohon liikemiehiä jotka sodan jälkeen alkoivat pukeutua Edward VII:n hallituskaudella vallinneeseen tyyliin. He sonnustautuivat toisen maailmansodan jälkeiseen, muuttuneeseen aikaan loikkaamalla ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen aikaan ja ulkoasullaan manifestoivat irtautumista yhteiskunnan valtavirrasta. Samalla tyylin mielenosoituksellinen retro henkii uppiniskaista modernin vastaisuutta (valtavirrassa modernismi nähtiin usein ainoana ratkaisuna ns. “eurooppalaisuuden umpikujaan”). Teddyjen alakulttuuri levisi Etelä-Lontoon työläisten keskuuteen ja siinä missä keskiluokkainen eksentrikko on kenties vain eksentrikko, alaluokan eksentrikko on ympäristönsä mielestä huligaani. Sosiaalinen eristäminen toimii kahdesta suunnasta; siinä missä ympäristö pitää jengin erilaisuutta paheksuttavana, omaksuu jengi tuon paheksuttavuuden osaksi omaa alakulttuurista identiteettiään. Itsensä karikatyyrina toimiminen on alakulttuurin perusolemuksena. Sama toistuu myöhemmin rockmusiikin kohdalla josta pilkkamielessä rakennellut parodiat eivät sanottavammin poikkea alkuperäisestä.

Eipä aikaakaan kun soholaisen taidekoulun opiskelijat keksivät rakentaa parodian koko yhteiskunnasta. Jos alakulttuuri on karikatyyri paheksuttavuudesta, miksei se samaan hengenvetoon voi olla karikatyyri koko yhteiskunnasta, jota se erottautumisellaan itse paheksuu. Yhteiskunnan karikatyyri on yhteiskunta itse, ja yhteiskuntaan jäännöksettä samastuvan alakulttuurin pääasiallisena olemuksena on oltava kätkeytyminen, salaperäisyys. Kätkeminen ja salaaminen. Muutama mod oli pettynyt kuullessaan että heidän liikkeellään oli joku nimikin.

Kuten rastafari käyttää opistaan tuota nimeä, tai mitään nimeä, vain pitkin hampain, mod ei ole julistuksellista ennen vuotta 1964. Modin ensimmäiset seitsemän vuotta olivat kätkemiseen keskittyvää ulkoisen tyylikkyyden maksimointia. Tyylikkyyden ja muodikkuuden maailmat eivät aina ole kaukana toisistaan, ja osa Lontoon modeista alkoi leikata hiuksensa hyvin lyhyiksi ja käyttää yhdenmukaisesti Levi’s -farkkuja, mistä syystä jotkut sanoivat heitä “Levi-Strausseiksi”.

Mod kulutti – salaa – marginaaleja kuten jamaikalaisten siirtolaisten suosimaa Bluebeat-yhtiön julkaisemaa mento- (joka on lähellä calypsoa) ja ska-musiikkia. Ska:ta sanottiin Jamaikalla alun perin rhythm’n’bluesiksi kunnes basso alkoi elää omaa karibialaista elämäänsä ja rummut kääntyivät nurinpäin. Uusilla pienillä transistoriradioilla amerikkalaista rhythm’n’bluesia ja soulia kuunnellessa basso piti joka tapauksessa kuvitella itse koska pikkuruisesta kaiuttimesta se ei enää jaksanut kuulua. Yhtäkkiä bassosta ei taas saanutkaan selvää.

Jamaikan itsenäistyessä 1962 populaarimusiikista tuli osa maan nationalismia joka sellaisena sulautui rastafari-uskontoon ja -ideologioihin. Rastafari on militantti valkoisen rodun ja länsimaiden vastainen aate joka etsii keinoja valkoisen rodun kukistamiseen ja viime kädessä tuhoamiseen. Jamaikalaisesta musiikista tuli siis osa tuota kampanjaa. Leviksen farkkuihin pukeutuneet lyhyttukkaiset modit joita alettiin sanoa skinheadeiksi olivat kaikkein innokkaimpia juuri jamaikalaisen musiikin suosimisessa ja niin tehden toimivat porttina rastafarien länsimaihin kohdistuvalle henkiselle kolonisaatiolle, jonka näkyvin merkki on kannabiksen käyttö muoti-ilmiönä. Kannabis farmakologisine vaikutuksineen on omiaan syventämään tätä kolonisaatiota, mikä tietenkin alleviivaa kolonisaation nerokkuutta.

Muutoin mod salakuljetti estottoman marginaalielitismin läntiseen kansankulttuuriin. Musiikkia ei saanut kuunnella ellei se kuulunut albumilla julkaisemattoman singlelevyn b-puolelta. Mod yhdisti itsetarkoituksellisen marginalisoitumisen parodioivaan suhtautumiseen yhteiskuntaan. Vaikeasti hankittavat äänilevyt, joiden kääntöpuoliin salaperäisyyden todellisuus kristallisoituu, saivat päälleen huvittavan fetissin ominaisuuksia.

–

Kuoriaiset

Lahjakkaana tunnettu taideopiskelija Stuart Sutcliffe myi erään maalauksensa oppilaitokselleen, Liverpoolin John Moores -yliopistolle 17.1.1960 ja tuli houkutelluksi kämppiksensä John Lennonin yhtyeeseen basistiksi. Sutcliffe oli soitellut kitaraa joten bassokitaran omaksuminen ei ollut hänelle ylivertaisen hankalaa. Ulkonaisesti amerikkalaisen nuorisoelokuvan tähteä muistuttavalle Sutcliffelle välitettiin yhtyeessä, joka otti nimekseen Beatles (oletettavasti kaverukset tunsivat ranskalaisen tavan käyttää beatnikeista nimeä Les Beat) sekä James Deanin että Elviksen tehtävät. Yhtye tarvitsi vetonaulakseen nuorisoidolin.

Nuoriso piti keksiä uudelleen koska nuorille suunnattu kulutuskulttuuri kärsi omaalaatuisesta kivettyneisyydestä. Nuorten- ja populaarimusiikkilehtiä lukiessa ei aina ollut varma onko käsillä itäsaksalainen vai läntinen julkaisu: aiheet ja kasvot olivat kuukaudesta ja vuodesta toiseen samoja, ja valkoiset laulajatähdet pyörittivät epämääräisesti iskelmäviihdettä muistuttavaa, 50-luvun doowopista ja vanhemmista elokuvasävelmistä ammentavaa valepukuista aikuisten musiikkia. Jerry Lee Lewisin sanoin “kaiken maailman Bobbyt” tulkitsivat sanoituksia joiden keski-ikäiset laatijat tekeytyivät teini-ikäisiksi; vaikutelma oli pirteän sijaan taantunut.

Beatles vei rock and rollin takaisin Amerikkaan ja amerikkalainen yleisö osasi olla hyvin kiitollista. Vanhalla mantereella oltiin nuorison kulutuskäyttäytymisessä vuosikymmenen verran Amerikkaa jäljessä ja meillä puhuttiin nuorisomusiikista jonka johtotähtenä Beatles esittäytyi. Jonkin aikaa Rolling Stonesia sanottiin Suomessa “Beatles-yhtyeeksi”, mikä asiallisesti onkin aivan oikein, saihan Stones levytyssopimuksensa George Harrisonin Deccalle antaman vihjeen perusteella.

Suomessa lukiolaispoika Markku Veijalaisesta tuli nuorisomusiikin tärkein nimi vaikka hän ei soittanut tai laulanut itse; Veijalainen oli radiotoimittaja eli annostelija. Suomalainen kuluttaja kaipaa tuoteturvaa ex cathedra, joten Veijalaisesta tuli myös tulkitsija ja selittäjä. Beatlesin popularisoiman tukkamuodin vuoksi “Mape” nimitti radiossa Liverpoolin yhtyeitä “lampaiksi” mistä johtuen jotkut vanhemmat suomalaiset tänäkin päivänä luulevat beatlesin, kappakuoriaisten, merkitsevän lampaita. Suomalainen elää perinnöllisessä tasapuolisuusharhassa mistä johtuen Beatlesin ylivoimaisuus markkinoilla jäi meille hieman epäselväksi ja koko olemassaolonsa ajan meille he olivat nuorisokulttuurin sanansaattajia ja yksi englantilaisista nuorisoyhtyeistä. Rockbändeistä oli alettu käyttää nuorisoyhtyeen nimeä lyhytikäisen “Beatles-yhtyeen” ja hieman pitempi-ikäisen kitarayhtyeen jälkeen. Oudoksuttavana voi pitää että vuosikymmenen alun rautalankayhtyeitä ei ollut sanottu kitarayhtyeiksi mutta sitten kun nämä yhtyeet alkoivat myös laulaa, niitä sopi kutsua tuolla nimellä. Tony Sheridanin taustalla ensilevytyksensä tehnyttä Beatlesia moni ensi alkuun luulikin laulamaan ryhtyneeksi rautalankabändiksi.

–

Käänteiskulttuuri

Suomalaisilla on kummallinen tapa kääntää amerikkalaisperäinen englanninkielinen termi counter-culture vastakulttuuriksi vaikka kyse on käänteiskulttuurista. Ehkä meillä sitten on enemmän vastattavaa kuin käännettävää. Käänteiskulttuuri liittyy olennaisesti hippiliikkeeseen ja jo nimessään paljastaa tarkastelutavan olevan käänteinen sen sijaan että vastustettaisiin jotain. Käänteiskulttuuri onkin peräisin Yhdysvalloissa kulttuuria kannattaneesta ja joskus sivistyneistöä ylläpitäneestä kansanosasta, ylemmästä keskiluokasta ja jossain määrin yläluokasta. Suomalainen käännösvirhe perustunee täysin tarkoitukselliseen haluun esiintyä kuin vastustaisi jotain vaikka kyse oli suurten ikäluokkien pyrkimyksestä saada enemmän yhteiskunnallista valtaa nopeammassa tahdissa.

Hippiliike alkoi kirjailija Ken Keseyn tiluksilla samalla viikolla kun Beatles ensimmäisen kerran kävi Amerikassa, ja siitä tuli valtakunnallinen etusivun uutisaihe samoihin aikoihin kun Beatles viimeisen kerran esiintyi maksullisessa konsertissa ylipäätään missään, ja tämä tapahtui San Fransiscossa elokuussa 1966. Kumma kyllä Beatleksien kanssa kaveeraamaan heittäytyneen Rolling Stones -fani Bob Dylanin miltei vuoden kestänyt Amerikan-kiertue oli edellisvuonna saapunut San Fransiscoon parahiksi juuri silloin kun hippiliikettä alettiin päättäväisesti nostaa julkisuuden valokeilaan ns. psykedeelisten tapahtumien, joista yleiseen kielenkäyttöön vakiintui toinen käsite happening, avulla.

Jonkin vastustamista oli toki ollut. Lähinnä ydinaseriisuntaa vaatinut kansanliike, rauhanliike, oli länsimaissa käynnistynyt akateemiselta huipulta edellisen vuosikymmenen puolivälissä ja pian siihen oli liittynyt näkyvästi väkeä eri kansanosista. Jos käänteiskulttuurin strategiana oli rauhanliikkeen korruptointi ja sen imagon kaappaaminen muuhun käyttöön, hippiliike onnistui tehtävässä yli odotusten. Hippiliikkeen leviämisen alkuvaihe vuoden 1966 kesään saakka, enimmäkseen suurimpien tiedotusvälineiden huomiolta piilossa, oli niin merkillisen rivakkaa että annetut selitykset moottoripyöräjengeistä ja telttakokouksista ovat väistämättä jotain mitä pitää sanoa romanttiseksi julkisivuksi.

Käänteiskulttuurin rantautuessa vanhalle mantereelle se yleensä varustettiin nimilapulla underground. Myöhempi lähinnä tyylihistoriallinen tulkinta underground-termistä on anakronistinen ja vaihtelee maasta toiseen. Maan alle ja kääntäen syntyi kumminkin pieni vaihtoehtoiseen elämäntapaan pyrkivä ihmisryhmä joka etsi muutakin kuin poliittista valtaa sukupolvikapinaksi naamioituna. Pitkin 1970-lukua joukko yleensä varakkaampien perheiden jälkikasvua kiinnostui jatkamaan 1960-luvulla kesken jäänyttä kansalaiskeskustelua arvoista, mielipiteistä ja asenteista. Valtavirran yhteiskunta oli menettänyt kiinnostuksensa julkiseen keskusteluun vuoden 1968 tuotua päiväjärjestykseen jotain tähdellisempää, subliimin sotatilan joka Suomessa kanavoitui merkillisen siististi entuudestaan vakiintuneeseen puoluepolitiikkaan. Riitelystä, uhkailusta ja egojen teatterista jaksetaan olla kiinnostuneempia kuin keskustelemisesta. Teatteriväki otti tilanteesta ilon irti ja on ottanut myöhemminkin, jätettyään huomaamatta että tilanne on kenties muuttunut. Sen olemme vähintään oppineet ettei mikään sovi teatterilavalle paremmin kuin keski-ikäistyvän teatteriohjaajan ylisuuri ego.

Edellisellä vuosikymmenellä modien ja skinheadien suosimasta skasta ja reggaesta tuli suurta huutoa kaikkialla länsimaissa eikä laulajien tarvinnut peitellä länsimaille ja valkoihoisille vihamielistä asennemaailmaansa ja yleensä rastafari-uskontoon perustuvaa toimenpideohjelmaansa. Oireellista ja paljastavaa on, että suurin osa tuota julistusta esittäneistä suosikkilaulajista ei tarkkaan ottaen ollut rastafareja; esimerkiksi kaikkein kuuluisin, suorastaan pyhimyksen ja profeetan asemaan länsimaissa korotettu Bob Marley ei tiettävästi kuulunut mihinkään rastayhteisöön vaan oli henkilökohtaisesti lähinnä synkretisti.

Kulttuurimuotona reggae on psykometrinen siinä missä hippiliikkeen suosima taide oli psykedeelistä. Mieltä mittaavaa mielen ilmentämisen sijaan. Pyskedeelisellä herätyksellä reseptoreitaan aukaissut länsimainen yleisö oli vastustus- ja puolustuskyvytön jamaikalaisten tuottajien äärimmäisellä nerokkuudella laadittua psykometrian ja rastajulistuksen psykotronista yhdistelmää kohtaan.

Toisin sanoen reggaetuottajat valloittivat länsimaiden valkoisen kuluttajakunnan kiinnittymällä sen itseinhoon. Vaihtoehtoväki otti reggaen omakseen 1970-luvun jälkipuoliskolla samoihin aikoihin kun muuttui politisoituneeksi. Aika oli suurta discomusiikin ja revivalismien aikaa. Englannissa vuoden 1968 alussa alkaneesta rock and roll – ja rockabilly-revivalista erkaantunut alun perin amerikkalaislähtöinen punk hakeutui pikavauhtia vaihtoehtoväen rinnakkaisilmiöksi ja yhtä pikaisesti sulautui siihen. Suomessa punkin nimellä myytiin täysin avoimesti vuoron perään 60-luvun hippi-ideologian kierrätystä ja sitä mihin sen medianäkyvyys oli aikoinaan tyssännyt, kommunismia.

Punk väitti olevansa kansanomaista vaikkei se missään sitä koskaan ollut. Kansanomaisuuden revival Suomessa kuitenkin nähtiin merkillisen samanaikaisesti punkin ja rockabilly-revivalin suurimman suosion kanssa, hieman uudella tavalla tulkitun 1920-luvun saksalaisen foxtrot-väännöksen eli humpan muodossa. Suomessa vuosi 1979 oli huipennusten ja suurten käänteiden vuosi: punk ja rockabilly saavuttivat suosionsa huipun samoin kuin humppa ja disco. Eduskuntavaaleissa vasemmiston suosio kääntyi selvään laskuun ja Kekkosen valta tosiasiallisesti päättyi muiden alkaessa käyttää presidentille kuuluvaa valtaa Kekkosen alkuun piilotellun sairauden takia.

–

Vaihtoehtoisuus

Länsimainen yleisö oli oppinut kuluttamaan itseinhoa, toisin sanoen maksamaan siitä että sitä uhkaillaan täystuholla milloin oikeudenmukaisuuden, milloin solidaarisuuden nimissä. Vaihtoehtoväen retoriikka alkoi lähetä radikaalivasemmiston puheita 80-luvulle tultaessa. Länsi-Saksassa 1980 perustettu ympäristöpuolue Die Grünen muuttui marxilaiseksi vasemmistopuoleeksi pian perustamisensa jälkeen.

Vaihtoehtoväen poliittinen järjestäytyminen sai tarvitsemansa sysäyksen Forssan Koijärven tapahtumista muutoinkin tapahtumarikkaana vuonna 1979. Luonnonsuojelijat tulivat julkisivuksi yhdistysten mosaiikille jossa nyt aikaisempaa militantimman ja ristiriitaisuuttaan sekavan muodon omaksunut vaihtoehtoisuus näytteli pääasiallista roolia. Aikanaan vuonna 1987 Vihreä liitto -puolue syntyi vaihtoehtoliikkeiden eli -yhdistysten kokoelmana.

Viime aikoina meillä on haluttu väittää puolueen taustalla sen alkuaikoina olleen radikaali ympäristöliike mutta eipäs; vaihtoehtoisuuden kansalaistottelemattomuuden – vaihtoehtoisen kansalaistottelemattomuuden – logiikka on toisenlainen: kansalaistottelemattomuuden ei kuulu performatiivisesti tai sisällöllisesti edistää jotain asiaa tai hanketta vaan osoittaa rakenteellisen syrjinnän kohteena olevia ryhmiä ja intressejä. Puhe on siis anarkismista ja tämä anarkismi pohjautuu hippiliikkeeseen ja sen 1970-luvulla kehkeytyneeseen poliittiseen jatkeeseen. On asiallista kysyä, kuinka suurta osuutta tiedusteluorganisaatiot näyttelevät tuossa yhteiskunnallisessa kehityksessä jonka julkilausuttua sisältöä ovat anarkia ja reaalimaailmallisten kytkösten puute. Ja kuinka suurta osuutta ne näyttelevät kansalaiskeskustelussa joka tuota puutteellisuutta arvostelee.

Alakulttuurit ovat olleet osa toisen maailmansodan jälkeisen länsimaisen yhteiskunnan kudelmaa henkien vaihtelevin painotuksin paheksuttavuutta, omaa kätkeytymistään, muodikkuuden juhlistamista ja eräänlaista pyhittämistä. Niiden sekaan on heitetty hippiliikkeen ja punkin kaltaisia täkyjä keskiluokan elämäänsä värikkyyttä kaipaaville. Jos hippiliike korruptoi rauhanliikkeen ja rastajulistus vaihtoehtoisuuden, vaihtoehtoisuus korruptoi alakulttuurit. Kaiken tuon lahoamisen hermeettisenä päätepisteenä on asiallista pitää Vihreää liittoa, joka on viime vuosikymmenien aikana saksalaista esikuvaansa seuraten hakeutunut tyylipuhtaan marxismin edistämiseen.

–

Sukupolvet

Vihreiden alkuvaiheen perustajat olivat ensimmäisen nuorisoaallon keski-ikäisiä ja suurten ikäluokkien keski-ikäistyviä jäseniä. Suurilla ikäluokilla on gramscilainen tapansa kurottaa valta-asemaan kuvittelemalla olevansa jo siellä. Hyvin kristillisen tavasta tekee siihen sisältyvä avoimen taivaan oppi: päädymme taivasten valtakuntaan ajattelemalla olevamme siellä jo nyt. Sivumennen sanoen kaikkein innokkaimmat diginatiivit, nuo hippien tiedostavat jälkeläiset, jakavat käsityksen teknouskomukseksi muuntuneessa muodossa: tietoverkot ja digitaalisen elämäntavan sallima äärimmäinen selektiivisyys mahdollistavat tämänpuolisen autuuden joka tapauksessa. Ja kurja se joka ei tähän usko.

Markku Veijalainen ja Jyrki Hämäläinen radio- ja televisio-ohjelmissaan, kirjoissaan ja haastatteluissaan puhuivat itsestään ja toinen toisestaan valtiomiehinä ja diplomaatteina. Heidän jokainen ulkomaanmatkansa on valtiovierailu ja jokainen rocktähtihaastattelu on huipputason tapaaminen. Kostea ilta Sohon yökerhossa on symposion. Heidän virkaveljenstä John Peel julisti marraskuussa 1968 että undergroundista oli tullut valtavirtaa, mikä kaiken järjen mukaan hieman edellytti että entisestä valtavirrasta tuli samaan aikaan undergroundia. Tutummin termein vaihtoehtoisuudesta tulee oletusarvoisuutta – eli pääasiallinen vaihtoehto.

Peelin itsevarmuuden taustalla oli hänen tietämyksensä käänteiskulttuurin perinpohjaisesta keskiluokkaisuudesta. Vaihtoehtoisuus ei merkitse säätykiertoa vaan nuorempien rynnimistä valtaan edeltäjiään varhaisemmassa iässä. Kehitystä voi liudentaa lisäämällä johtajan vakanssien määrää eli kasvattamalla julkista sektoria ja liikeyritysten johtoryhmien kokoa. Merkillisellä tavalla tämä kehitys on toistunut kuluvalla vuosituhannella huolimatta siitä että valtaan rynnivät sukupolvet ovat entistä pienempiä, eivät suurempia. Seurauksena on yleinen stagnaation lisääntyminen hierarkian tiivistyessä ja johtoasemassa olevan henkilökohtaisen päätösvallan ynnä vastuun kutistuessa. Jos mistään ei voi tai tarvitse päättää voi vain odottaa seuraavaa organisaatiouudistusta jonka jälkiä aletaan pian korjailla ulkopuolisen konsultin avustuksella, myös valtiollisella tasolla.

1950-luvulta 1980-luvun lopulle suurin osa nuorisosta rakensi identiteettiään suosimansa musiikin avulla. Myöhemmin useammat ovat olleet kiinnostuneempia tietokoneista ja niiden lukuisista sovelluksista sekä digitaalisen maailman tarjoamista identiteettiä muodostavista vaihtoehdoista. Näiden rajalle osuu hyvin siististi 90-luvun teknokulttuuri josta 80-luvun puolella meillä käytettiin nimeä acid/house. Teknonuorten kyberdelisessä maailmassa he omistavat elämänsä koneen ilmentämiselle. Kiinnostava kysymys onkin, onko kone silloin “konemainen” niissä merkityksissä joita siihen perinteisesti on liitetty. Acid/house ja tekno julistivat eksplisiittisesti olevansa hippiliikkeen jatketta eikä yhtäläisyyksiä tarvitse varsinaisesti etsiä. Tämä päivänä teknonuoret ovat viisikymppisiä ja yhteiskunnallisen vallan huipulla.

–

Äänet

Music is your only friend. Until the end.

– Jim Morrison

Olemme hippiliikkeestä alkaen saaneet seurata harhautus- ja harhaanjohtamisoperaatioita toisensa perään. Milloin niiden tarkoituksena on ollut korruptoida alakulttuureja, kolonisoida Länsimaat tai kasvattaa julkisen sektorin kokoa, toimenpiteistä on koitunut melua. Melua joka toisinaan omaksuu musiikin muodon. John Cage joka aloitti happeningit jo kauan ennen hippiliikettä – mikä jälleen toimii helppona todisteena hippien etabloituneisuudelle jo ennen kuin ensimmäinen hippi oli syntynytkään – omisti elämänsä hiljaisuuden käsitteen vastustamiselle. Ääni on havainto jonka kuulija tiedostaa ja tiedostamisen hetkellä siitä tulee tajunnallinen, mieltä ilmentävä ilmiö. Cage sulkeutui häkkiä muistuttavaan maailman hiljaisimpaan huoneeseen, joka oli rakennettu yhteen maailman meluisimmista ympäristöistä, Pariisin ydinkeskustan alle. Underground. Huoneessa hän kuunteli oman verenkiertoelimistönsä tietoisuuteensa tuottamia ääniä ja piti sitä pätevänä todisteena hiljaisuuden olemassaoloa vastaan. Hiljaisuus ei siis ole äänen vaan olevaisen negaatio. Aina on jotain kuultavaa.

–

Äänten jälkeen

“Turn out the lights…I got the bullets!”

Nuoren kapinallisen Jim karjaisee hätäännyksissään “turn out the lights” tilanteessa jossa hänen kaverinsa tulee lopulta poliisin ampumaksi heiluteltuaan itse asetta ensin. Kapinallisuus on psykologien 50-luvulla omaksuma nuoren ihmisen kiukuttelusta käyttämä yliampuva termi; oikeastihan kapina tarkoittaa aseellista kansannousua eli sisällissodan osapuolena olemista. Elokuvan hahmo on vienyt kaverinsa aseesta panokset tämän tietämättä ja täten kontrolloi tämän väkivaltaisuutta siinä lopulta epäonnistuen koska poliisi ei tiedä pistoolin olevan tyhjä. Kohtaus alleviivaa ja sementoi elokuvan otsikon lainaamaa käsitteellistä liukumaa.

Jim Morrison esittäytyy kapinallishahmona vuosikymmen Nuoren kapinallisen jälkeen. Morrison omaksui The Doors -yhtyeensä laulajana nimen Jim vaikka suurimmalle osalle tuttaviaan hän oli Jimmy, mitä nimeä Doors-fanit tänäkin päivänä hänestä käyttävät. Musiikki on aikaan sidottu taidemuoto, se ei pysy paikallaan ja historian tavoin silloin kun siitä puhutaan sitä ei enää ole, se meni jo. When the music’s over, turn out the lights.

–

Kaiken jälkeen

Kirjoittajatiimi Boileau-Narcejacin romaani D’entre les morts sijoittuu Pariisiin. Kirjan toukokuussa 1958 ensi-iltansa saaneen filmatisoinnin, nimeltään Vertigo, Alfred Hitchcock sijoittaa kuitenkin San Franciscoon. Elokuvassa Scottie Ferguson seuraa Madeleine Elsteriksi luulemaansa Judy Bartonia alkaen kukkakaupasta ja päätyen seuraavaksi hautausmaalle vuonna 1857 kuolleen Carlotta Valdesin haudalle, ja sieltä edelleen Legion of Honor -taidemuseoon.

Judyn kukkakaupasta ostama kukkakimppu muistuttaa museossa esillä roikkuvan em. Carlotta Valdesin muotokuvan kukkakimppua, ja hänen hiuslaitteensa muoto jäljittelee kukintoa, samoin kuin maalauksen henkilöhahmolla.

Museolta Judy ajaa vihreällä henkilöautollaan hotellille johon on kirjautunut asumaan, ja kävelee sisään. Hän suorittaa erikoisen katoamistempun häviämällä autoineen hotellilta Scottien huomaamatta.

Toisena päivänä Scottie seuraa Judya jälleen. Judy vierailee uudestaan kukkakimpun kanssa taidemuseolla, minkä jälkeen ajaa Golden Gate -sillalle, sirottelee kukat mereen sillan vierellä – lahden puolella – ja hyppää itse perään antaen vaikutelman aikomuksesta hukuttautua.

Kukintoa jäljittelevä tukkalaite on spiraali, pyörre, joka viittaa päähenkilö Scottien kokemaan huimaukseen, vertigo. Visuaalisesti pyörre toistuu elokuvassa pitkin matkaa samaan aikaan kun Bernard Herrmannin säveltämässä musiikissa pasuunoiden pitkät äänet muodostavat keskeisen hahmon. Scottien ja Judyn suhde päättyy kahteen kertaan, molemmilla kerroilla naisen putoamiseen espanjalaisen lähetysseuran kirkon kellotornista; ensiksi pudonnut on aviomiehensä murhaama ja pudottama Madeleine Elster ja toisena pudonnut on Judy.

Scottie kokee naisen putoamisen aiheuttaman järkytyksen kahteen otteeseen, mikä edustaa raamatullisen eskatologian käsitystä toisesta kuolemasta (“Tämä on toinen kuolema”, Ilm. 20:14).

San Fransiscon Golden Gate -silta on Hitchcockin elokuvassa keskeinen visuaalinen hahmo. Golden Gate, Kultainen portti, on salmi joka erottaa San Fransiscon lahden muusta Tyynestä Valtamerestä, ja samanniminen silta yhdistää San Fransiscon kaupungin salmen etelärannalla Marinin niemekkeeseen sen pohjoispuolella (San Marin?). Kultainen portti lainaa nimensä Jerusalemin Temppelivuoren idänpuoleiselta sisäänkäynniltä, jonka kautta Raamatun mukaan Jeesus palmusunnuntaina ratsasti kaupunkiin.

Kristilliset kirkot on perinteisesti rakennettu itä-länsi-suunnassa niin että alttari on kirkkokansasta katsoen idässä, jolloin ehtoollisen hetkellä taivasten valtakunta aukeaa sarastuksen tavoin idästä. Hitchcockin elokuvassa Judy pudottelee kukat Friscon lahden, alttarin, puolelle Kultaista porttia.

Hippiliike alkoi alkuvuodesta 1964 bestseller-kirjailija Ken Keseyn kodeista Kaliforniassa ja Oregonissa. Kukkaiskansana tunnetun liikkeen jäsenet perustivat oman taivasten valtakuntansa San Fransiscoon, jonka lahden alueella, portin itäpuolella, vuosina 1965 ja 1966 järjestetyt Acid Test -tapahtumat toimivat herätyskokouksen asemassa. Tapahtumissa, happenings, jaettiin osallistujille LSD:tä ja esitettiin improvisatorista musiikkia. Huumetta jaettiin alueella enemmänkin, mikä selittää liikkeen pikaista leviämistä noiden kahden vuoden aikana.

Hipeistä tuli valtavirtamedian uutisaihe samoihin aikoihin kun The Beatles esiintyi maksullisessa konsertissa viimeisen kerran, mikä tapahtui San Fransiscon Candlestick Parkissa elokuussa 1966. Liike oli alkanut hyvin tarkkaan samaan aikaan kun Beatles esiintyi Amerikassa ensimmäisen kerran, helmikuussa 1964. Hipeillä oli tapana kokoontua San Fransiscon Golden Gate -puistoon mikä ei voi olla symbolisesti alleviivaamatta liikkeen eskatologista viestiä ja luonnetta: taivasten valtakunta olemme me. Pian valtamedian pääuutisaiheeksi muututtuaan hippiliike sai entistä kaupallistuneempia muotoja ja lokakuussa 1967 Diggers-ryhmä järjestikin hippien suosimalla Haight Streetillä performanssin otsikolla “The Death of the Hippie”. Ottaen huomioon hippiliikkeen lähtökohtaisesti eskatologisen luonteen tuota voi kutsua järjestyksessä toiseksi kuolemaksi.

Syksyllä 1957 kuvatun Vertigon kohtauksessa Madeleineksi tekeytyvä Judy vertaa itseään punapuuhun, mikä vertautuu 1960-luvun hippien luonnollisuuskulttiin ja -ideologiaan. Konservationistisuudessaan asetelma rinnastuu hippien tuottaman ja kuluttaman taiteen sovinnaiseen, perinteiseen ja hyvin amerikkalaiseen luonteeseen, olihan elokuvassa esiintyvä Carlotta Valdesin muotokuvakin hyvin perinteiseen tyyliin maalattu ja muiden perinteiseen tyyliin maalattujen taideteosten ympäröimä.

Hippiliike korruptoi ja teki naurunalaiseksi edellisellä vuosikymmenellä alkaneen asevarustelun vastaisen kansalaisliikkeen, mikä tosiasiallisesti lisäsi amerikkalaisten enemmistön tukea Lyndon B. Johnsonin hallinnon kiihdyttämille sotatoimille Kaakkois-Aasiassa. Syrjäytyneiden, narkkaavien kummajaisten kanssa on helppo kokea olevansa vastakkaisella puolella.

Vertigo on siis mahdollista nähdä ennustuksena hippiliikkeestä. Kalifornian punapuun tieteellinen nimi on sequoia sempervirens, jonka jälkiosa tarkoittaa ikivihreää. Hitchcock on itse myöhemmin kertonut että elokuvassa vihreä väri symboloi kuolemaa; Judy ajaa vihreää autoa, ja ensimmäisen kellotornista tapahtuneen putoamisen jälkeen kulkee kaupungilla vihreään puseroon pukeutuneena – hän on kuoleman merkitsemä. Scottien ja Judyn rakkaudentunnustukset tapahtuvat vihreän mainosvalon loisteessa.

Nuoressa kapinallisessa tyttö joka pitelee Jimin kaveria tämän saadessa surmansa on nimeltään Judy. Judysta tulee Jimin tyttöystävä.

Poliittinen vihreä liike perustuu hippiliikkeeseen. Onko Hitchcock etukäteen leimannut vihreän liikkeen kuolemankultiksi? Is it happening?

–

–