Kaarlo Kramsun kansallisesta pessimismistä

A. AALLONTIE

–

Kaarlo Kramsu kuuluu maamme muistettavimpien runoilijoiden seuraan, vaikkei hän julkaissut kuin yhden Runoelmia-nimisen teoksen, jota täydennettiin myöhemmin uusintapainoksissa. Varhain nuijasota-aiheisilla runoillaan pohjalaisten ylioppilaiden keskuudessa kehuja ja kuuluisuutta saavuttaneen Kramsun uran loppupuoli peilasi kuitenkin toisen suomalaisen kirjailijaneron, Aleksis Kiven kohtaloa. Rahahuolista kärsivä Kramsu teki töitä opettajana tylsän lehtimiehen päätyön ohessa huuhtoen surumieliset ajatuksensa viinalla, menettäen terveytensä. Kasimir Leino ja muut kollegat pitivät aivohalvauksen murtaman Kramsun viimeisimpiä runoja julkaisukelvottomina, eikä hän koskaan tehnyt paluuta lyyrikkona, vaan sankarilaulujen kirjoittajan kohtalona oli kuolla alle nelikymppisenä kuopiolaisessa mielisairaalassa.

Eino Leino kirjoitti Kramsusta: ”Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.”

Kramsun loppusointuiset runoelmat heijastavat hänen oman elämänsä tuskia, mutta myös kaikkia aikansa sivistyneistön kansallisromanttisia teemoja, joita hän katsoo omasta ääripessimistisestä näkökulmastaan yllättävän modernilla tavalla. Fennomaanien Kalevala-innostuksesta poiketen Kramsu ei kuule Väinämöisen kanteleen enää soivan ja uskoo kansan kulta-aikojen olevan takana muinaisessa menneisyydessä. Kramsun lausutuimmat, talonpoikaiskapinasta kertovat säkeet puhuvat isänmaallisen uhmahengen lisäksi jästipäisyydestä, josta Jaakko Ilkka maksaa kuolemalla – kunnian kenttien sijasta hirsipuussa. Runossa “Uusi aika” Kramsu puhuu historiasta syklinä jossa kansakunnat rappeutuvat ja yhtenäisyyden sijasta yhteiskuntaluokkien keskinäiset riidat puhkeavat yhä uudelleen ja uudelleen:

Ja jälleen syntyy järjestys niin uhkee,
Ja kahleet uudet ihmishenki saa, –
Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee
Ja maahan kaikki murtaa, musertaa!

Kramsua ei voi kuitenkaan pitää epäisänmaallisena kuvainraastajana, päinvastoin. Hän näkee Suomen kohtalon jatkuvana surunäytelmänä, jossa kaikki saavutukset valuvat hiekkaan ja jonka traagisuutta hänen isänmaanrakkautensa vain korostaa. Isänmaata on sanomattoman katkera pakko rakastaa, kuten toinen pessimisti Pentti Linkola kirjoitti kansallismaisemien metsähakkuita käsittelevässä kolumnissa. Sitä on rakastettava jopa sen alennustilassakin, sillä isien maassa on silti jotain perinnöksi saatua ja jotain korvaamatonta.

Kansakunnan käyttämättä jääneitä tilaisuuksia murehtivat useat viime vuosisadan itsenäisyystaistelijat ja heimosoturit, mutta Kramsun runot herättävät mielikuvia vielä tämän vuosituhannen alun Nokia-Suomen optimismissa kasvaneessa ja iän myötä nuivistuneessa tšuudissa. 2020-luvulle mentäessä kansainvälistymiselle rakennettu varaus on tuhlattu, monikulttuurisuus kääntynyt painajaiseksi ja suomalaisten muuttumista vähemmistöksi omassa maassaan pidetään enää ajan kysymyksenä samalla kun poliittinen keskustelu pyörii yhä tyhjänpäiväisempien aiheiden ympärillä polarisoituneessa ilmapiirissä. Tämän päivän kansallisromantikko samaistuu “Unelma”-runon kertojaan, joka nousi haudastaan katsomaan tulevaisuuden Suomea:

… ventovieras kansa
Iloiten nautti onneansa.
Se lauloi kielin vierahin:
”On Suomi maista ihanin”.

Kuitenkaan eivät kaikki Kramsun runoelmat noudata samaa synkkää teemaa, vaan niissä on myös topeliaanista seikkailuhenkisyyttä ja niiden sekaan on liitetty juhlissa Suomen suurmiehille omistettuja esityksiä. Runossa “Aatteet” nostaa hän idealismin elämän kantavaksi voimaksi:

Rinnassas ain’ into palakoon,
Älä aineen orjaks koskaan maadu;
Aattees voittakoon tai sortukoon,
Edestä sen taistele ja kaadu.

Hairahdus voi olla aatteeskin,
Elontyösi maailmalle turha:
Aatteisin sä luota kuitenkin,
Hylkääminen oisi henkes murha.

On ehkä enteellistä, ettei mennyt vuosikymmentäkään runoilijan kuoleman jälkeen kun aatteellinen aktivistien joukko alkoi vastustaa venäläistämistä ja joiden työn päätteeksi saavutettiin maalle itsenäisyys, josta Kramsun aikana ei osattu edes unelmoida, mutta joka heti alkumetreillä vesittyi veljessotaan ja oli alkuna uudelle tragedian kaarelle.

Olemme palanneet…se on ohi…

–

Lähteet:

Hakkapeliitan joulu 1933:

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354416?page=35

Kaarlo Kramsun runoelmia:

https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1907108

Eino Leino esittelee Kaarlo Kramsun teoksessaaan Suomalaisia kirjailijoita:

https://runeberg.org/skpikakuvi/0139.html

–

–