1970-lukua puoltavan tulkinnan kulttuurihistoriallinen vastakirjoitus

VELI PESONEN

–

Minua kummastuttaa kirjoitustapa jossa tekijä käsittelee asiaansa kiistämällä vasta-argumentteja joita kukaan ei ole esittänyt. Jospa minäkin kuitenkin kerran; en tosin kiistä vasta- vaan myötäargumentteja: kaikkea mikä puoltaa nostalgista tulkintaa 1970-luvun ilmiöistä. Tämä olkoon samalla kädenojennukseni boomereille.

Minua voi sanoa 70-luvulla kasvaneeksi lapseksi. Minun kokemukseni tuosta ajasta silloin eli tuolloin oli profaani, ruma ja sairas. Profaaniudessa ei ole mitään vikaa ja sehän on lapsesta sitä paitsi jännää; rumuus syntyi vimmaisesta vanhan repimisestä ja uuden silmittömästä rumuudesta per se; sairasta oli kansalaistemme ylenpalttinen kiinnostus sensaatiolehdistön markkinoimaan maailmankuvaan sekä viettiekonomia jossa palkitsevuuden paikan kaappaa muiden ihmisten epäonnistumisille naureskelu eli ns. sosiaaliporno.

70-luvun lapsi etsii mitä tahansa jota voisi pitää edes vähän hyvänä ja yleensä se löytyy menneisyydestä. Tavattoman katalalta vaikutti vanhempien, kauniimpien esineiden huoleton ja räävitön kohtelu mikä ilmeni osto- ja myyntiliikkeissä myytävän tavaran huonona kuntona. Radiokanavilta, kirjastoista, lehtikioskeista ja levykaupoista etsittiin kaikkea mikä voisi poiketa siitä mikä on vallitsevaa; 1970-luku oli omiaan kasvattamaan lapsista eskapisteja.

Tai sitten kyynikoita – kyynikkoa minusta ei tullut vaikka olisin toivonut, tuli sen sijaan nihilisti. Minun kaltaiselleni ihmiselle digitalisaation antitodellisuudessa on siis melkein enemmän hyvää kuin pahaa.

Kaikki mikä 70-luvulla oli epämiellyttävää huipentui Suomessa. Pöyhkeä metsien jyrääminen ja vesistöjen saastuttaminen rinnallaan taistolaisten neuvostoliittolainen työläisestetiikka – rumuutta rumuuden perään, mauttomuutta, vastenmielisyyttä, valheellisuutta, väkivallan ihannointia Neuvostoliiton kunnioituksen muodossa, vetelän slangin ja entistä mauttomamman kapulakielen etsiytymistä valtavirran tiedotusvälineisiin, peruskoulun harjoittamaa maailmankatsomuksellista muokkausta jota saa pitää psykologisena terrorismina, maailman ääliömäisimmästä hius- ja vaatemuodista puhumattakaan.

Suurten ikäluokkien röyhkeä etuilu ja hälläväliä-hedonismi jota nuoremmat ikäpolvet nyt jäljittelevät nostalgisessa hengessä; kaikkialle työntyvä meluaminen perämoottorien pauhatessa järvellä kuin järvellä ja kesäasukkaiden huudattaessa patterikäyttöisistä ripamankoistaan sitä samaa soodaa jota muuallakin kuuntelevat – paikallisuuden katoaminen pyrkimyksessä tuoda kaikki samat hyödykkeet lenkkimakkarasta iskelmähitteihin kesämökeille joilla viuhahdetaan mekastamassa pari viikkoa vuodessa kun on kerran oma tupa ja oma lupa.

Sukupolvien erkaantuminen ja eristyminen nuorten aikuisten pakkomielteisesti kyhäillessä mökinkuvatuksiaan aina sinne missä niiden rumentava vaikutus maksimoituu. Häikäilemättömän ahneuden lopullinen korottaminen jumalista ylimmäksi nykyaikaistamisen, edistyksen ja jos nyt ei sitten muun niin ruotsalaisten elintasossa kiinni saamisen tähden. Ainoa voitto on pikavoitto; ainoa oikeus on oman käden oikeus joka on aina etuoikeus; ainoa vapaus on erivapaus. Tällaiselle porukalle ei pitäisi jokamiehen oikeuksista puhua sanaakaan.

Suomen hallitsijana toimi Urho Kekkonen, joskin vuosikymmenen loppua kohden ilmeisesti ja varmasti joku muu. Kuka tai ketkä? Kalevi Sorsan ja Juhani Perttusen nimet ovat esiintyneet julkisissa arveluissa mutta onko aiheesta yhtään kokonaisvaltaista tutkimusta: mikä oli se täsmällinen rakenne ja mekanismi jolla presidentille kuuluvaa valtaa Suomessa käytettiin Kekkosen kolmena viimeiseksi jääneenä vuotena virassaan, ja ketkä tämän suorittivat?

Aggressiivisen verotuksen myötävaikutuksella rakennettiin intressiryhmien hyötymisyhteiskunta jota ei ole kohtuutonta sanoa mafiameiningiksi. Välissä kokeilimme suhteellisesti suurempaa määrää markkinataloutta ja nyt olemme olleet hyvän aikaa matkalla takaisin eturyhmäyhteiskunnaksi mistä näyttäisi tulevan Suomen ns. lopullinen tila. Kuinka pian se loppu sitten tulee.

Kun vasemmisto voitti eduskuntavaalit 1966, demarit puhuivat toimenpideohjelmastaan “radikaalina sosiaalidemokraattisena uudistusohjelmana”. Sitä Kekkosen pontevalla tuella toteutettaessa ohjelman nimeksi vaihtui, pikapuoliin ja vaivihkaan, pohjoismainen hyvinvointivaltio, jota on myöhemmin sanottu hyvinvointivaltioksi. On parlamentaarisesti laaja-alaisempaa hyväksyä asuvansa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa kuin radikaalissa sosiaalidemokraattisessa uudistusohjelmassa. Perinteisten sosiaalisten rakenteiden tarkoituksellinen hävittäminen, yhteisöllinen tihutyö, ei ole Suomessa koskaan ollut niin nopeaa kuin 1970-luvulla. Yhteiskuntaan ja sen fyysisiin puitteisiin kohdistunut leninistinen brutalismi lienee pantu hyväksyvästi merkille myös itärajan takana.

Ja tukihan Neuvostoliitto tuota kaikkea myös rahallisesti suurelta osin salakuljetetulla valuutalla jonka pesemiseen tällä puolella joukko liikeyrityksiä oli erikoistunut. Rahavirtaa lienevät merkittävästi vähentäneen Neuvostoliiton omat talousvaikeudet vuosikymmenen lopussa, selittäneekö tämä myös radikaalivasemmiston suosion laskua samoihin aikoihin (kokoomuksen ja SMP:n voitto vuoden 1979 eduskuntavaaleissa).

1970-luku merkitsi alkua vasemmiston hegemonialle kaiken selittämisessä ja kääntäen oikeiston velvollisuudelle selittää itsensä vasemmistolle kelpaavalla tavalla. Ja koska tuo selitys ei kuitenkaan kelpaa – eihän se voi kelvata jos kaikki kelvolliset selitykset johtavat vasemmistolaiseen politiikkaan – sitä pitää jatkuvasti olla uudistamassa, korjaamassa ja päivittämässä. Jotta muut saavat olla päivittelemässä. Poliittisesta debatista on tullut median virittämä oikeussalidraama jossa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden virittämä hirttoköysi vähä vähältä kiertyy syytetyn penkillä istuvan ei-sosialistin kaulan ympärille. Jos Marx ei auta, kaivetaan esiin Freud, ja jos syytetty on erityisen liukasta lajia niin tuomitaan hänet Jungin syvyyspsykologian argumentein asioista joita hän ei ole tehnyt eikä varsinkaan ajatellut, ja joita hän itse tai joku muu ei voi hänessä tunnistaa.

Apurahataiteilijoiden pidäkkeetön melskaus alkoi 70-luvulla. Usein klassisen musiikin on väitetty säästyneen tältä mutta kyseessä on näköharha; annas olla jos Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarin palkkausta joku vain erehtyy ääneen ihmettelemään niin on jono huitojan kollegoja meiltä ja muualta torumassa, argumenttinaan viime kädessä että palkkio vain kuuluu hänelle. Klassinen musiikki maassamme onkin paraatiesimerkki siitä kuinka sivistysihanteet tulevat ammattiyhdistystoiminnasta tuttujen hyötymisen mekanismien syrjäyttämiksi. Silmänlumeeksi saarnataan “arvoista”. Herrojen elkeet eivät voi tarttua enää renkiin jos rengin elkeet tarttuivat jo herroihin; “ei näillä palkoilla” on nykymaailmassa entisen ylemmän keskiluokan ammattilaisten, ei niinkään työläisten puheenpartta.

Ylempi keskiluokka on entinen koska sen on syrjäyttänyt moderneista kiipijöistä ja “luovista osaajista” rakentuva uusi eliitti. Tämä vahvasti postmodernilta haiskahtava maassamme kohtuuttoman ylisuureksi paisunut joukkio astui ensiaskelensa juuri 70-luvulla muodostuen iduista joita luonnehtivat punk ja “vaihtoehtoisuuden” kohottaminen substanssin asemaan, ja joka koki ensimmäiset suuret voittonsa 1980-luvun puolivälin mediavallankumouksessa (paikallisradiot, City-lehti, journalismin korottaminen politikoinnin sijaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen menetelmänä ja toimittajan ammatin muuttuminen kaikkein seksikkäimmäksi). Eliitin sisäistettyihin, kyseenalaistamattomiin käytäntöihin kuuluu manipulaatio sen itsensä vuoksi ja hallitseminen hallitsemista itseään varten. Ei kuulu potea huonoa omaatuntoa jos on erkaantunut reaalitodellisuudesta ja lohtua voi hakea siitä että reaalitodellisuus on kumminkin erkaantunut itsestään.

Ruotsinkielistä radiota etsittiin suomenkielisillä seuduilla lyhytaaltotaajuudelta koska se oli paria pykälää suomenkielistä vähemmän kommunistinen tai muuten vaan vasemmistolaisesti tiedostava. Musiikinlajien varustaminen joko imperialistisella tai ei-imperialistisella leimalla muistutti Itä-Saksan käytäntöjä, joita musiikki- ja radioalan ihmiset olivatkin kiltisti käyneet paikan päällä opiskelemassa. Hyvä oppi juurtuu nopeastikin kun vain maaperä on otollinen ja meillä se on ollut suorastaan merkillisen otollista, niin otollista että joku voisi esittää asialle selityksen.

–

–