Mar-a-Lagon petos

CEMIL KERIMOGLU (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Ymmärtääkseen Donald Trumpin moraalitonta tapaa kohdella Ukrainaa – erityisesti viime aikojen uhkavaatimuksia ja painostusta hyväksyä huonot rauhanehdot – monet tarkkailijat etsivät siitä yhtymäkohtia Münchenin sopimukseen vuonna 1938. Tämä on kuitenkin virheellinen ja epäreilu vertaus.

Viime aikojen tapahtumilta puuttuvat kaikki oikeat historialliset vertailukohdat, ainakin 1800-1900-lukujen historiassa. Trumpin käyttäytyminen Ukrainaa kohtaan on ainutlaatuinen turmeluksen monumentti. Se ei noudata mitään historiallista esikuvaa, vaan asettaa sellaisen. Se on synkkä mittapuu, jolla kaikki tulevat geopoliittiset petokset mitataan.

Kun Tšekkoslovakia painostettiin tekemään alueluovutuksia natsi-Saksalle Münchenissä vuonna 1938, käynnissä ei ollut sotaa. Natsi-Saksa ei ollut vielä hyökännyt kenenkään kimppuun eikä aloittanut kansanmurhaa. Saksalaiset eivät olleet kiduttaneet, raiskanneet, silponeet ja teurastaneet tšekkejä. Saksa ei ollut lanannut Tšekkoslovakian kaupunkeja maan tasalle tai pommittanut sairaaloita, lastentarhoja ja asuinrakennuksia. Venäjä on tehnyt tätä kaikkea, ja muutakin. Sitä paitsi Tšekkoslovakia ei ollut onnistuneesti puolustautunut Saksaa vastaan neljän vuoden ajan, niin kuin Ukraina nyt on puolustautunut Venäjää vastaan.

Münchenin sopimus oli eurooppalaisten epätoivoinen yritys estää uusi verilöyly tilanteessa, jossa ensimmäisen maailmansodan tuskalliset muistot olivat vielä tuoreita. Tällä hetkellä Amerikkaa ei uhkaa mikään sellainen. Tämänhetkisen melko vähäisen aseavun jatkaminen Ukrainalle ei vie Yhdysvaltoja sotaan.

Pohjimmiltaan Münchenin sopimus oli Länsi-Euroopan valtioiden yritys sovitella Saksan, tuolloin harhateille joutuneen sivistyneen eurooppalaisen kansakunnan kanssa. Oli hyvät syyt olettaa, että Saksa vastaisi sovinnon eleeseen, koska saksalaiset olivat eurooppalainen sivistyskansa. Venäläiset puolestaan eivät ole. Venäläiset ovat saksalaisten ja muiden eurooppalaisten vastakohta. Heidän ei voi odottaa tulevan vastaan, se on itsestään selvää.

Mutta Trump ei yritä rauhoittaa tilannetta eikä saada aikaan sovitteluratkaisua. Hän sabotoi aktiivisesti Ukrainan sotaponnistuksia. Hän tukee aktiivisesti Venäjää – näin asia on. Trump haluaa Venäjän voittavan. Hän painaa villaisella Venäjän sotarikokset, aivan kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunut. Hän suhtautuu välinpitämättömästi moraaliseen todellisuuteen; hän haluaa vain tehdä bisnestä Moskovan kanssa. Hän pyrkii tuomaan Venäjän takaisin kansainväliseen yhteisöön ilman ehtoja ja vaatimuksia sen rikosten hyvittämisestä. Jos se riippuisi yksin hänestä, hän luultavasti aseistaisi Venäjää; on helppo kuvitella hänen antavan Tomahawk-ohjuksia Moskovalle Kiovan sijaan.

Lisäksi USA ei menetä rahaa tukemalla Ukrainaa. Se myy aseita, ja tiedustelutiedon jakaminen – kaikkein tärkein osa amerikkalaista apua – ei maksa amerikkalaiselle veronmaksajalle mitään. Jos Trump pelkästään suhtautuisi ”välinpitämättömästi” Ukrainan sotaan, hän jatkaisi aseiden myymistä Eurooppaan ja antaisi tiedustelutiedon jakamisen jatkua. Se ei rasittaisi Yhdysvaltoja mitenkään. Hän voisi vain astua pois näyttämöltä, ja Ukraina jatkaisi tehokkaasti taisteluaan Venäjää vastaan.

Mutta hän ei suostu tekemään niin. Hän uhkaa lopettaa juuri sen avun, joka ei maksa Amerikalle mitään mutta on elintärkeää Ukrainan puolustustaistelulle. Hän ei poistu näyttämöltä, vaan heikentää aktiivisesti Ukrainaa. Hän toimii kuin Venäjän liittolainen.

Vaikka Länsi-Euroopan valtiot lepyttelivät Saksaa vuonna 1938, ne eivät hurjimmissa unelmissaankaan tavoitelleet taloudellista yhteistyötä tai investointeja natsien talouteen. Trump taas haluaa investoida huomattavia summia Venäjään, antaa sen taloudelle piristysruiskeen jota väistämättä käytetään myöhemmin uuteen hyökkäykseen Eurooppaa vastaan. Hän ei piittaa siitä, että venäläiset ovat tehneet länsimaiselle mielenlaadulle käsittämättömiä, raakoja sotarikoksia. Hän ei piittaa siitä, että Venäjä pitää hyökkäystään Ukrainaan sotana itse länttä vastaan. Tällaisilla seikoilla ei ole Trumpille merkitystä.

Venäjän talous on romahtamassa. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Venäjä ei voi jatkaa sotaponnistuksiaan kovin pitkään. Silti, juuri tällä hetkellä – kun hyökkääjän romahdus on lähellä – Trumpin hallinto alkaa painostaa hyökkäyksen uhria antautumaan. Eikä antautuminenkaan riitä: hän haluaa investoida Venäjään, palauttaa sen G8-maiden joukkoon ja antaa sen sotarikokset anteeksi. Tällaiselle moraalisen turmeluksen tasolle länsimaat eivät koskaan vajonneet Münchenissä vuonna 1938.

Voidaan löytää toinenkin historiallinen vertailukohta: Jalta vuonna 1945, jossa Yhdysvallat ja Britannia hylkäsivät Keski- ja Itä-Euroopan venäläisten ahmittavaksi. Olen aiemmin verrannut Trumpia ja Rooseveltia keskenään (täällä ja täällä) sekä huomauttanut, että Trump on monessa mielessä nykyajan Roosevelt. Rinnastusta ei ole tarkoitettu kohteliaisuudeksi vaan syytökseksi. Kumpikin osoitti syvää, harhaanjohdettua sympatiaa Venäjää kohtaan ja kummankin hallinnot olivat täynnä kiihkeitä Neuvostoliiton tai Venäjän ystäviä, jotka horjuttivat Amerikan geopoliittisia päätöksiä ratkaisevissa historiallisissa käännekohdissa. Kuten he tekivät 1930-40-luvuilla, niin he aikovat tehdä nytkin.

Mutta tämäkin rinnastus on riittämätön. Rooseveltin aikana oli Neuvostoliiton lisäksi toinenkin vihamielinen valtio: natsi-Saksa. Vaikka olenkin usein korostanut, että Neuvostoliitto oli suurempi paha – ja että länsimaat tekivät suuren virheen keskittäessään varauksettoman tukensa Venäjälle Saksan lyömiseksi – voidaan silti uskottavasti perustella, että tuohon aikaan liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa oli välttämätöntä natsismin kukistamiseksi. Asia oli kiistämättä moraalisesti monimutkainen. Oli siis ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että Yhdysvallat valitsi Neuvostoliiton natsi-Saksan sijaan, vaikka valinnalla oli traagiset seuraukset.

Tällä hetkellä sellaisia moraalisia pulmia ei kuitenkaan ole. Ero on ehdottoman selvä: Ukraina on oikeutettua puolustussotaa käyvä uhri, Venäjä on raakalaismainen hyökkääjä. Ukraina on hyvä, Venäjä on paha. Asia on aivan yksinkertainen. Moraaliset jakolinjat ovat paljon selvemmät kuin 1930- ja 40-luvuilla. Siitä huolimatta Trumpin hallinto yhä etsii väyliä asettua Venäjän puolelle. He suunnittelevat yhteisiä taloushankkeita, painostavat uhria antautumaan, ja mikä järkyttävintä, pitävät Venäjää kumppanina ja Eurooppaa kilpailijana.

Niinpä se, mitä tapahtuu nyt, ei ole uusi Münchenin sopimus. Se ei ole edes uusi Jaltan konferenssi. Se on aivan oma ilmiönsä, jotakin paljon pahempaa, mistä on kirjoitettava historiankirjoihin oma lukunsa viittauspisteeksi tuleville häpeällisyyksille. Jos tälle petokselle on annettava nimi jonkin paikan mukaan, tulevat historioitsijat kenties tuntevat sen nimellä ”Mar-a-Lago”.

Onneksi Trumpilta kuitenkin puuttuu se valtava kansansuosio, jota Roosevelt omana aikanaan nautti. Tässä kohtaa rinnastus päättyy. Poliittisen pääomansa avulla Roosevelt saattoi ohjata vastahakoisen kansan kohti liittoa Venäjän kanssa ja kauemmas Euroopasta. Trump joukkioineen pyrkii samaan, mutta Trump on erittäin epäsuosittu. Lisäksi amerikkalaisten enemmistö on yhä lujasti Ukraina-myönteistä ja Venäjä-vastaista. Kuten äskettäiset mielipidetiedustelut osoittavat, myötämielisyys Ukrainaa kohtaan on hallinnon retoriikasta huolimatta vain lisääntynyt ja saavuttanut korkeimman asteen sitten Venäjän hyökkäyksen alkamisen. Niinpä, toisin kuin Münchenin tai Jaltan petokset, Mar-a-Lagon petos tuskin kantaa hedelmää. Se jää historiaan pelkkänä harhapolkuna, jolla ei ollut pysyvää geopoliittista vaikutusta. Se muistetaan pelkkänä Trumpin, hänen sisäpiirinsä ja hallintonsa häpeätahrana.

Tämäkin yhdysvaltalainen yritys pelastaa Venäjä täydelliseltä romahdukselta epäonnistuu lopulta. Historia jatkaa luonnollista kulkuaan. Ukraina ja Eurooppa selviytyvät voittajina yhteenotostaan Venäjän kanssa. Venäjä riisutaan ydinaseista, demilitarisoidaan ja hajotetaan kymmeniksi itsenäisiksi valtioiksi, jotka rakentuvat omien kansallisten ja alueellisten identiteettiensä varaan ja pääsevät viimeinkin eroon imperialistisen Moskovan ikeestä.

–

Cemil Kerimoglu on azerbaidzanilaissyntyinen, Saksassa asuva historioitsija sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tuntija. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alun perin hänen blogissaan 7.12.2025.