Lauluja ja kirjoja presidenteistä

TEEMU KESKISARJA

–

Kuka on Suomen historian paras presidentti? Joojoojoojoo Ståhlberg perustuslain isä ja Paasikivi tosiasioiden tunnustaja sekä Mannerheimin ja Kekkosen rosoinen suurmiehuus ja Koiviston fundeeraus pläpläplää. Kaikki patsastelevat ja ratsastelevat nii-iin korkealla kansakunnan kaapin päällä. Joutaisivat sieltä pudota. Kolme viimeisintäkin presidenttiä kohoavat taivaaseen ties millä ansioilla. Ilmiö on perisuomalainen. Rahvas jumaloi Ruotsin kuninkaita eikä syyttänyt heitä riistosta ja sodista. Tsaaritkin kävivät maan isistä Nikun viimeisiä sekoiluja lukuun ottamatta.

Tarkkaan harkittuani olen sitä mieltä, että Suomessa on ollut vain yksi kelpo presidentti. Nimittäin Tasavallan Presidentti, tuo progressiivisen rockin legenda. Progemiehet olivat edistyksellisiä, päinvastoin kuin taantumukselliset valtionpäämiehet. Edes punkkari ei kuuntelisi Halosen, Niinistön ja Stubbin puheita mieluummin kuin Jukka Tolosen kitaraa. Tasavallan Presidentti ja Wigwam tekivät 1970-luvulla pioneerityötä suomalaisyhtyeiden kansainvälistymisen eteen. Sitä vastoin presidenttiemme ulkopolitiikka Moskovassa ja Brysselissä muistuttaa myyräntyötä.

Entä mikä laulu parhaiten kuvaa presidenttiyttä? Sielun Veljien Kansallispäivä. Ismo Alanko ei liene kovin yhteiskunnallinen kannanottaja eikä poliittisen laululiikkeen perillinen. Tässä sanoituksessa vuodelta 1986 hän kuitenkin määrittelee presidentti-instituution.

Presidentin tukkalaitteen luona pyörii armeija
Kuuden asteen koulutuksen hyperampiaisia

En tiedä, kävikö Ismo Alanko koskaan Pressanlinnassa, mutta hyvin hän oivaltaa presidentin ja tavan kansalaisten jännitteet. Eivät ne muutu vuosikymmenten saatossa. Kansallispäivä ansaitsisi radiosoittoa 6.12.2025.

Muurahaiset soluttautuu presidentin nivusiin
Sieltä paha myrkky hiipii hiljaa suoraan aivoihin

Pikku hiljaa presidentti sulaa kukkatapettiin
Törmää siellä oikein kunnon kelpo kansanihmisiin

Presidenttikirjallisuutta on paljon hyllyissäni. Esimerkiksi Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta täyttää mahtavan tehtävänsä, samoin Juhani Suomen Kekkos-urakka.

Sen vähän mitä olen Alex-opuksia selannut, ne vaikuttavat ihan kohtalaisesti kirjoitetuilta. Silti asennoidun ennakkoluulolla. Ovatkohan lähtökohdat siloteltuja ja mielin kielin? Etsin jotain kärkevämpää ja löysin tämän: Pertti J. Rosila: Herrahissin vauhdissa (Tammi 2019).

Kyseistä muistelmateosta suositteli minulle kaksi kokoomuksen kansanedustajaa. Jätän heidän nimensä mainitsematta syystä, jonka lukija kohta käsittää.

Pertti J. Rosila teki eduskunnassa virkatyötä monta kymmentä vuotta muun muassa talouspäällikkönä. Virkavastuulla hän valvoi kansanedustajien laskuja ja edustamista. Siinä roolissa sekä Eduskuntatalon saunassa ja kahvilassa avautui sangen henkilökohtainen näkökulma politikoinnin raadollisuuteen. Kivat poliitikot eivät aina ole sitä miltä näyttävät. Rosila kertoi kokemuksistaan ja sisimmän sisäpiirin huhuista ja tiedoista kiintoisasti aiemmassakin kirjassaan Arkadianmäen kirstunvartija (Tammi 2018).

Rosilan arvio Alexander Stubbista on vasta kuuden vuoden takainen. Silti Herrahissin vauhdissa hämmentää vuonna 2025. Nythän Stubb on pyhittymässä puolijumalaksi, joka heiluttaa golf-mailaa kuin oliivipuun oksaa. Rosila sijoittaa entisen Stubbin jonnekin nulkin ja nilkin välimaastoon.

Pitkän linjan kokoomuslainen virkamies Rosila ei vuonna 2019 liiemmin mairitellut ministeri ja puoluejohtaja Stubbia. Vitivalkoinen hymy, urheilullisuus ja kielitaito eivät tehneet vaikutusta Rosilaan. Hän pitää Stubbia turhamaisena, herkkähipiäisenä, pinnallisena ja välillä harkintakyvyttömänä.

Huomattakoon, että lähde ei ole somettava juorujournalisti, ei pikaelämäkerturi eikä jäävi poliittinen kilpailija. Pertti J. Rosilan asiantuntemus ja ihmiskäsitys ovat varteenotettavat.

Rosila kiteyttää luonnekuvauksen yhteen tapaukseen.

Kokoomuksen tilaisuus täynnä pienehköjä ja keskikoisia kihoja ja toimitsijoita. Onpa saapuvilla suuruuskin. Stubb tapojensa mukaan kättelee ja hymyilee vain omalta kannaltaan hyödylliset puoluelaiset ja juttelee kaikkein hyödyllisimmille. Hyödyttömät ovat hänelle pelkkää ilmaa. Rosila on sillä kertaa vailla päätösvaltaa ja istuskelee statistina pöydässä. Sitten Rosila nousee hetkeksi ja jättää tavaransa tuolilleen varauksen merkiksi. Kun hän palaa, varatulla paikalla istuu – Alexander Stubb, joka onkin keksinyt pöytäseurueen muille jäsenille hyötykäyttöä ja Rosilan kamoille tilaa lattialla. Rosila kröhii ja sanoo suoraan istumishalunsa. Ei vaikutusta. Stubb pitää itseoikeutetun asemansa eli istumapaikkansa. Hän istuu siinä niin kauan kuin keskustelusta sattuu hyötymään. Ehei hän vähääkään häiriinny jonkun vieressä seisovan iäkkään harmaan virkailijan harmituksesta.

Parahin lukija, tunnistatko tyypin noin yleisesti ottaen, vaikkapa työpaikaltasi?

En väitä Rosilan analyysiä ainoaksi oikeaksi, mutta tällaista kannattaa lukea suitsutusten ja hymistysten vastamyrkyksi. Yhdestä seikasta olen historioitsijana varma. Suomen kansa luottaa aivan liikaa hyvään herra- ja rouvaonneensa.

–

–