Perussuomalaiset tiedettä puolustamassa

MARKO HAMILO

–

“Tiedevastaisuus nousee”, kirjoitti kirjailija ja kirjallisuudentutkija Iida Turpeinen kolumnissaan Suomen Kuvalehdessä 5. lokakuuta. Turpeisen mukaan “meidän tulisi vaalia suomalaisten luottamusta tutkittuun tietoon”.

Luonnollisesti Turpeinen viittasi Perussuomalaisten ajatuspajan Suomen Perustan vain pari päivää aiemmin julkaisemaan diplomi-insinööri Mika Meranon pamflettiin Tutkimusta vai ideologiaa – analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta.

Kyse on raportista, jossa perattiin Suomen Akatemian rahoittamia, enemmän tai vähemmän ilmeisellä tavalla pseudotieteellisiä tai parhaimmillaankin yhdentekeviä tutkimushankkeita. Suomen Akatemia ei jaksanut edes odottaa Meranon analyysin ilmestymistä, vaan “varoitti” yliopistoja jo etukäteen siitä, että perussuomalaisten ajatuspaja julkaisee syyskuun aikana pamfletin Suomen Akatemian rahoittamista hankkeista ja tutkimusmäärärahoista.

Akatemia jatkaa viestissään, “että pamfletin julkaisemisen jälkeen on odotettavissa aiheeseen liittyvää viestintää ainakin sosiaalisessa mediassa ja perussuomalaisten omissa viestintäkanavissa. Tutkijoille luvataan varautumisviestissä, että yliopistot ovat ”yhdessä rintamassa puolustamassa tutkimusta ja tieteen vapautta” tulevalta kritiikiltä.”

Tiedetoimittajana ja tieteelliseen maailmankuvaan sitoutuneena tällaiset paniikkireaktiot vaikuttavat irvokkailta. Tieteen vapaus on silloin tällöin uhattuna niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa – jos tutkija raportoi aineistonsa perusteella, että sukupuolidysforian paras tutkimusnäyttöön perustuva hoito ei suinkaan ole hormonit ja kirurgia, voi hyvin olla, että hänet savustetaan ulos tiedeyhteisöstä. Mielenkiintoinen kysymys yhteydestä kansakunnan väestön keskiälykkyyden ja kansakunnan varallisuuden välillä jää mielenkiintoiseksi kysymykseksi, koska sen tutkimisesta puhuminenkin olisi akateeminen itsemurha. Tieteen vapaus on sitä, että voidaan tutkia mitä tahansa, ja jos tieteellisen menetelmän seuraaminen johtaa tutkimustulokseen, joka on ristiriidassa tiedeyhteisössä tai laajemmin yhteiskunnassa vallitsevan ideologisen käsityksen kanssa, sen ikävämpi ideologioille.

Suomen Akatemian ja tutkija Iida Turpeisen käsitys tieteen vapaudesta vaikuttaa päinvastaiselta. Jos tutkimustulos on ristiriidassa vallitsevan akateemisen ja yleisen edistyksellisen agendan kanssa, sen ikävämpi tutkituille tosiasioille.

Meranon analyysi koski tieteen rahoitusta verovaroista. Veronmaksajilla luulisi olevan “tieteen vapautta” tasapainottava “veronmaksajan vapaus” olla tietoinen siitä, mihin hänen rahansa menevät. Oma kysymyksensä on niin sanottu akateeminen huuhaa eli pseudotiede – sellainen tutkimus, joka on lähinnä käsiterunoutta ja mahdotonta todistaa oikeaksi tai vääräksi millään empiirisellä havainnolla tai testillä.

Konsensusmielipide, jonka mukaan Meranon ja perussuomalaisten tiedekritiikissä olisi kyse “tiedevastaisuudesta”, on ilmeisen toimiva narratiivi tiedeyhteisölle, joka ei halua tehdä ongelmalle mitään. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -kilpi suojaa niin tiedettä kuin pseudotiedettä ulkopuoliselta arvostelulta. Ajan mittaan se kuitenkin johtaa siihen, että koko tiedeyhteisön uskottavuus kärsii muutamasta mädästä omenasta.

Kuten Meranon pamfletin julkaisutilaisuudessa totesin, ilmastotutkijat joutuvat syyttä suotta kärsimään suuren yleisön arveluista, että ilmastotieteessä edistetään punavihreää agendaa. Tällainen epäily syntyy tietenkin siitä, että joillakin muilla aloilla, erityisesti sukupuolentutkimuksessa, on aivan ilmeistä että tiede on alistettu poliittiselle agendalle. Kuten tilaisuudessa irvailin, ilmastotutkijoiden ei pitäisi puolustaa pseudotieteellisiä sosiologikollegoitaan vaan ennemminkin kokoontua liehuttamaan lippuja yliopiston päärakennuksen eteen: “Sukupuolentutkimus ulos yliopistolta! Sukupuolentutkimus ulos yliopistolta!”

Narratiivi perussuomalaisista nousevan tiedevastaisuuden edustajina ei sikälikään pidä merivettä, että kuten Merano julkaisutilaisuudessa avoimesti totesi, poliitikkojen ei tule ulkoapäin yrittää ajaa muutosta tieteellisiin käytäntöihin. Muutoksen tulisi lähteä tieteen sisältä, ja vieläpä kunkin alan sisältä. Kaikkein parasta olisi, jos laadullisia menetelmiä kurinalaisesti käyttävät sosiologit uskaltaisivat kritisoida niitä sosiologeja, jotka käyttävät laadullisia menetelmiä tavalla, joka ei vastaa tieteellisiä standardeja.

Kirjoitin saman asian jo neljä vuotta sitten Suomen Uutisten jutussa, jossa referoin yhdysvaltalaistuneen suomalaisen sosiologi Jukka Savolaisen kirjoitusta Kanava-lehdessä:

Korruptoitunutta tiedeyhteisöä on vaikea korjata ulkoa päin. Jos vaikka perussuomalaisten johtama oikeistolainen hallitus haluaisi puhdistaa vasemmistolaisen ideologian yliopistoista, ja palauttaa tieteen objektiivisuuden ihanteet voimaan akateemisessa maailmassa, se joutuisi tieteen vapautta puolustaessaan itse loukkaamaan akateemista vapautta. Voi vain toivoa, että tiedeinstituutiot pystyisivät itse korjaamaan itseään.

Savolainen näkee asian kirjoituksessaan melko lailla samalla tavalla.

“En pidä mahdottomana, että tulevaisuudessa oikeistopopulistinen hallitus voisi Suomessakin puuttua akateemisen maailman ylilyönteihin. Olisi parempi, että tiedeyhteisö pyrkisi moniarvoisuuteen itse, ilman ulkopuolista väliintuloa.”

Savolainen on itse poikkeus sosiologien joukossa uskaltaessaan toimia pseudotiedettä vastaan akateemisen maailman sisällä mutta samanaikaisesti julkisessa keskustelussa.

Meranon kaltaiset kriitikot ovat nimenomaan pseudotieteen, eivät tieteen vastustajia, Savolainen kommentoi Puheenaihe-podcastin mainiossa haastattelussa.

“Nousevasta tiedevastaisuudesta” huolestunut Iida Turpeinen halusi “vaalia suomalaisten luottamusta tutkittuun tietoon”. Kuten huomautin kirjassani Tiede ja populismi – Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin, ei ole mitään järkiperustetta pönkittää yleisön luottamusta sellaisiin instituutioihin, jotka eivät ole sitä ansainneet. Perussuomalaiset eivät ohjelmatasolla todellakaan ole tiedevastainen puolue.

Kirjassani tunnistan kyllä ilmiön, jota olen myöhemmin kutsunut nimellä “agendiitti”: monet ihmiset “oikeistopopulistisessa kuplassa” ovat niin pettyneitä sellaisten neutraaliksi tarkoitettujen instituutioiden kuten Ylen tai yliopistolaitoksen taipumuksiin ajaa joissakin asioissa punavihreää agendaa, että he näkevät tuollaista agendaa kaikkialla, sielläkin missä sitä ei ole.

Tällaiset korona- ja ilmastodenialistit ovat kuitenkin nähdäkseni jo sankoin joukoin jättäneet perussuomalaiset ja perustaneet omat puolueensa, kuten Ano Turtiainen VKK-puolueen ja Ossi Tiihonen Vapauspuolueensa. Näppituntumani on, että he ovat tehneet puolueistaan eräänlaisia hörhömagneetteja, jotka ovat houkutelleet mukaan ison joukon niitä perussuomalaisia, joita olisi voinut aidosti kutsua tieteenvastaisiksi.

Mika Merano on tieteen puolustaja, pseudotieteen vastustaja ja aivan toista maata kuin mainitsemani hörhöt.

–

Mika Merano: Tutkimusta vai ideologiaa? Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta. Suomen Perusta, 2025.

–

–