Martin Heidegger, kansallissosialismi ja liberalismin kritiikki (Osa II)

RAMI LESKINEN

–

Kirjoitus on jälkimmäinen osa artikkelista, joka käsittelee Martin Heideggerin ajattelua Saksan kansallissosialismin aikana. Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä.

–

Kansallissosialistinen vs. marxilainen vallankumous

Kansallissosialismi eroaa kansainvälisestä marxilaisuudesta jo liikkeen nimessä ja määritelmässä; edellinen on kansallinen, jälkimmäinen kansainvälinen. Vadén sanoo kansallissosialistisen eroavan marxilaisesta kumouksesta myös siinä, että siinä vapaus ymmärretään eri tavalla: ”Vuoden 1933 vallankumouksessa ihmiset toimivat yliyksilöllisesti, yksilöllisyytensä unohtaen tai sivuuttaen ja luoden uuden vapauden alueen”. Heideggerin näkemyksen perusteella kansallissosialistit toimivat ilman yksilösubjektia eivätkä Žižekin lailla ajateltuna universaalina subjektina, koska subjektittomuus (Heideggerin sanoin) tai subjekti (Žižekin sanoin) oli rajattu vain saksalaisuuteen tai korkeintaan arjalaisuuteen. Tämän vuoksi Žižek väittää vuoden 1933 vallankumouksen jääneen vajaaksi, koska sen subjekti rajattiin vain tiettyyn substanssiin eli saksalaisuuteen tai arjalaisuuteen eikä ”erityisyydestä irti leikattuun puhtaaseen subjektin muotoon”. Heidegger taas näytti ajattelevan, että vallankumouksessa toimittiin oikein, koska ensinnäkin mitään kaikesta nimenomaisuudesta irtileikattua muotoa ei ole olemassa ja toiseksi, koska ihmisolemisen korkein suuruus tavoitetaan vain joiltakin juurilta eli jostakin tietystä substanssista käsin. Kaikesta natsiliikkeen ymmärtämisestä huolimatta Žižekin on pakko kiistää sen aito vallankumouksellisuus, koska hänelle vallankumous kuuluu jo määritelmällisesti universaalin subjektin piiriin. Vadén pitää Žižekin selitysyritystä yksinkertaisesti kömpelönä, koska monet tunnetut tosiasiat puhuvat tällaista kiistämistä vastaan.ⁱ

Toisaalta erottavien tekijöiden lisäksi näillä kahdella vallankumouksellisella liikkeellä oli myös yhteisiä tavoitteita. Heidegger tunsi Marxin ajattelun hyvin ja oli eräiltä osin samaa mieltä tämän kanssa. Varsinkin työtä koskevissa kysymyksissä Heidegger näki kansallissosialisteilla olevan marxilaisten sosialistien kanssa samoja päämääriä. Hän käyttää Kolmannen valtakunnasta jopa Neuvostoliittoon vivahtavaa käsitettä Arbeiterstaat, työläisvaltio,joka Vadénin sanoin kokoaa yhteen monta kansallissosialistisen valtion keskeistä osaa: ”ranki eli johtaminen ja seuraaminen, valtio kansan olemuksen korkeimpana toteutumana, polis, jossa päättäväisyydellä ahdistuksen keskeltä koottu logos loistaa, työ olemuksellisten alkuvoimien mahtamisena”ⁱⁱ. Nimenomaan työn suuri arvostus tekee Heideggerista kansallissosialistin, koska hänelle oikea työ on kansallista eli se juurtuu kansan maaperään ja saa merkityksensä kansan paljastamasta olemisenymmärryksestä. Sosialistista työssä on puolestaan sen luonne, koska työtä tehdään yhteiseksi hyväksi eikä yksilöllisen hyödyn takia. Heideggerille työ ei ole kommunistisen ylikansallista vaan kansallista, mutta samalla se on kuitenkin sosialistista hylätessään kapitalistisen yksilöllisyyden. Riippumatta kansallisesta tai kansainvälisestä painotuksesta yhteistä Heideggerille ja Marxille on päämäärä, jonka tavoitteena on löytää työn muoto, joka kumoaa modernin vieraantumisen.ⁱⁱⁱ

Marxilaisessa ajattelussa yhteiskunnan perusristiriita nähdään aina taloudellisena, tuotantotapojen järjestymisestä johtuvana aineellisen perusrakenteen ongelmana, kun taas Vadénin tulkinnassa Heidegger toteaisi yhteiskunnan perusristiriidan olevan luonteeltaan henkinen, pääasiassa elämäntapojen kokonaishahmosta johtuva, etnisesti latautunut Dasein-tason kysymys. Tässä kohtaa Vadén ottaa esimerkiksi aasialaisuuden ja eurooppalaisuuden eksistentiaalisen olemassaolon taistelun. Konfliktin tunnustamisessa marxismissa ja heideggerilaisessa kansallissosialismissa ollaan samaa mieltä siitä, että yhteiskunta on lähtökohtaisesti ristiriitainen, vaikka niissä ollaankin eri mieltä ristiriidan luonteesta; marxismille ristiriidan syy on taloudellinen, heideggerilaiselle kansallissosialismille henkinen. Vastaavasti suuri taistelu käydään marxismissa yhteiskuntaluokkien välillä, kun taas heideggerilaisessa kansallissosialismissa taistelu on eksistentiaalisten vihollisten välillä.^iv Varsinkin Heidegger pitää kamppailua, polemosta eli vastakkainasettelua, ei ainoastaan yhteiskunnan vaan koko ihmiselle ominaisen maailman perustana.^v

Kansallissosialistinen talousjärjestelmä oli täynnä ad hoc -improvisaatiota, jonka vuoksi sitä on vaikea sijoittaa perinteiselle vasemmisto-oikeisto janalle. Samaa koskee koko ideologiaa, joka eklektisyydessään imi vaikutteita sekä oikealta että vasemmalta. Joka tapauksessa vuosikymmeniä jatkuneen mustamaalauksen jälkeen läntisen rivikansalaisen on vaikea uskoa, että juuri sosiaalisen ja taloudellisen eriarvoisuuden poistaminen oli monille tärkeä syy kannattaa kansallissosialismia. Myös Heidegger toi tämän ilmi omakohtaisesti Spiegel-haastattelussaan (1976). Vasemmistolainen ja liberaali kritiikki on toki oikeassa siinä, että kansallissosialistit kielsivät riippumattomat ammattiliitot ja kilpailevat työväenpuolueet. Kiistää ei voida sitäkään, että monet suuryritykset menestyivät ja valtaosa suurkapitalisteista tuki NSDAP:ta. Näistä usein pintaan nostetuista valikoiduista tosiasioista huolimatta on myös selvää, että kansainvälisen finanssipääoman poliittinen vaikutusvalta Saksassa väheni silmissä ja että työläisten ja maaseutuväestön elintaso nousi huomattavasti. Vadén katsoo Žižekin olleen kuitenkin oikeassa siinä, että natsien pääkiinnostus ei kohdistunut talouteen ja sen rakenteisiin, luokkasuhteisiin tai kapitalismin purkamiseen. Kansallissosialisteille talous sai pääosin elää omaa elämäänsä, mutta vain puolueen asettamissa rajoissa.^vi

Vadén katsoo kansallissosialistien kuten Hitlerin ja Heideggerin pitäneen taloutta puhtaasti toissijaisena seurausilmiönä kansallisesta kokemuksesta. Tältä pohjalta natsiliike pitää taloutta ongelmana, joka ratkeaa itsestään, kunhan vain kysymys Saksan henkisestä uudestisyntymisestä saadaan ratkaistua.^vii On sanottu, että Kolmas valtakunta oli monessa suhteessa tarkoituksella sekava, mikä näkyy erityisesti taloudessa. Johtavat kansallissosialistit korostivatkin Vadénin mukaan natsipuolueen talouspolitiikan parhaan piirteen olevan se, ettei mitään puhdasoppista talouspolitiikkaa ole.^viii

Juuri talouden toisarvoisuuden vuoksi Heidegger pitää kansallissosialistista vallankumousta metafyysisesti perustavampana kuin marxilais-leninistien lokakuun vallankumousta. Bolsevikkikumous käsittää saksalaisfilosofin mielestä ”vain” yhteiskunnallisen vallan ja taloudelliset omistussuhteet, kun taas vuoden 1933 vallankumous koskee koko eurooppalaisen, kreikkalais-saksalaisen, ihmisen olemusta. Vadénin Heidegger-luennassa ”bolsevistinen vallankumous on vain teknologisen olemisenymmärryksen eli totaalisen mobilisaation täydellistämistä, ilman pyrkimystä ylittämiseen (Aufhebung)”. Radikaalin luonteensa vuoksi vuoden 1933 vallankumous tavoitti ihmisen alkuvoimat aikaisempia kumouksia perustavammin. Siksi Heidegger piti sitä seurauksineen ”kammottavampana ja syvällisempänä” kuin lokakuun vallankumousta.^ix

1930-luvun alun Saksassa myös äärivasemmiston vallankumous oli mahdollinen, mutta se jäi saavuttamatta, koska suuret massat vierastivat kommunisteja enemmän kuin kotoista kansallissosialismia. Natsien korostama jyrkkä anti-kommunismi vetosi sekä moneen NSDAP:n jäseneen että harkitsevaan äänestäjään. Ilmiö oli yleiseurooppalainen, sillä Suomessakin natsisympatisoijat viittasivat neuvostobolsevismin vaaraan, mikä näin jälkeen päin on osoittautunut historialliseksi voitokkaaksi kannaksi. Katolisen Saksan kulttuuripiirissä kasvanut Heidegger ja hänen sukunsa Meßkirchin kaupungissa saatiin Vadénin mukaan Hitlerin kannattajiksi pitkälti vetoamalla antikommunismiin.^x

Heideggerin tuntema inho neuvostokommunismia kohtaan perustui sen ytimenä olevaan kaiken teknologisoimiseen. Vadén katsoo Heideggerin pitäneen vastenmielisenä yritystä luoda uusi neuvostoihminen pelkästään tieteelliseltä ja valistuneelta pohjalta. Heidegger oli vakuuttunut, että länsimaalais-saksalainen ajattelu voidaan pelastaa kommunismilta, mutta se oli vain yksi osa hänen uskomasta kansallissosialismin lupauksesta. Pohjimmiltaan antimodernistina hän vastustaa liberaalia individualismia vähintään yhtä päättäväisesti kuin kommunismia, sillä hän ymmärtää nämä kaksi saman juurisyyn ilmentymiksi.^xi

Toisin kuin johtavat kansallissosialistit puheissaan väittivät, neuvostobolsevismi ei ollut Vadénin mukaan Heideggerille juuriltaan aasialaisuutta, juutalaisuutta tai edes venäläisyyttä. Se oli yksinkertaisesti vain väärää länsimaisuutta, jopa kristillisyyttä^xii, jossa ihminen ymmärretään Žižekin tavoin universaalisti muovattavana ja sopeutuvana oliona.^xiii

Heideggerin mielestä edistysusko ihmisen loputtomaan muovattavuuteen näkyy kommunismiakin selvemmin liberalismissa, jossa on vallalla edustuksellinen demokratia, jatkuvan talouskasvun ideologia ja universaalit ihmisoikeudet. Koska Heideggerin toivomat läntiset kreikkalais-saksalaiset arvot eivät historiallisesti voittaneet, olemme joutuneet seuraamaan sivusta maailmaa, joka on ajautumassa automaattiohjauksella kohti luonnosta ja jopa kulttuurista irtautunutta epäinhimillistä transhumanismia. Voidaan olettaa, että syy sille, miksi Heidegger ei sotien jälkeen tuominnut yksiselitteisesti kansallissosialismia, johtui hänen halustaan ylläpitää toivon kipinää, tiedostavaa maanlaista vastarintaa, joka voisi vielä kerran kriisin keskellä nousta pelastajaksi.

–

Juutalaiskysymys Heideggerin Mustissa vihkoissa

Voittajavaltojen propagandassa kansallissosialismi on haluttu tiivistää pelkkään rotukysymykseen ja antisemitismiin eli juutalaiskriittisyyteen. Tosiasiassa juutalaiskriittisyys edustaa ainoastaan yhtä osaa kansallissosialistista maailmankatsomusta ja politiikkaa. Keskittymällä vain antisemitismiin hukataan kansallissosialismin ja Heideggerin ajattelun ei-biologiset näkökohdat ja sen muut syvälliset piirteet kuten käsitys kamppailun ja vihollisen merkityksestä, keskustasta ja hierarkkisuudesta, työn keskeisestä asemasta, johtajuuden ja esikuvallisuuden välttämättömyydestä .^xiv

Tässä yhteydessä on kuitenkin välttämätöntä käsitellä myös juutalaiskysymystä, eikä vähinten siksi, että Vittorio Klostermann Verlag on vuodesta 2014 lähtien alkanut julkaista Heideggerin Mustia vihkoja, hänen pitkään kätkössä olleita muistiinmerkintöjään. Mustien vihkojen muistiinpanoissa Heideggerin kansallissosialistisen kauden ajattelu näyttäytyy ensi kertaa julkisuudelle täysin avomielisenä ja suorapuheisena. Niissä Heidegger perustelee filosofisesti kansallissosialistista politiikkaa myötäilevän juutalaisvastaisen ajattelunsa taustat. Muistiinpanoissaan saksalaisfilosofin argumentaation ytimessä on syytös maailmaa hallitsevasta juutalaisuudesta, Weltjudentum.

Monet niistä, jotka ovat halunneet tulkita Heideggerin filosofiaa kansallissosialismista ja juutalaiskriittisyydestä puhdistettuna kevytversiona, järkyttyivät viimeistään Mustien vihkojen julkaisemisen myötä. Analyyttisen filosofian puolella samankaltaista kuohuntaa synnytti toisen saksalaisfilosofin, predikaattilogiikan uranuurtaja Gottlob Fregen (1848-1825), vuonna 1994 julkaistut päiväkirjat, joissa hän tunnustautuu Adolf Hitlerin varhaiseksi kannattajaksi ja arvostelee ankarin sanakääntein juutalaisten vaikutusvaltaa. Fregeen verrattuna Heideggerin juutalaisvastaisuus on kuitenkin huomattavasti filosofisempaa, monisyisempää ja perinpohjaisempaa. Lyhyesti sanottuna Heideggerin filosofinen juutalaisvastaisuus perustuu ajatukseen juutalaisista erillisenä kansana, jolla on historiallisen erityislaatunsa vuoksi muiden kansojen tapaan oma olemisenymmäryksensä, mutta myös päämäärätietoisia tavoitteita riippumatta siitä edustavako nuo pyrinnöt ohjelmallista salaliittoa vai ei. Niin & Näin -lehden (2/2015) artikkelissaan Tere Vadén kertoo Heideggerin pohtineen vastausta kysymykseen maailmanjuutalaisuudesta hämmästellen samalla kuinka on ylipäätään mahdollista pitää olemisenunohtamista maailmanhistoriallisena tehtävänä:

Maailmanjuutalaisuuden roolia koskeva kysymys ei ole rasistinen kysymys vaan metafyysinen kysymys siitä inhimillisen olemisen laadusta, joka voi täysin pidäkkeettömästi ottaa maailmanhistorialliseksi tehtäväkseen kaiken olevaisen repimisen irti olemisesta.^xv

Se, miten Heidegger päätyi näkemään juutalaisten olemisen erilaisuuden kuten heidän maailmattomuutensa ja juurettomuutensa, jossa ei välitetä ajan ja paikan erityislaatuisuudesta, oli ajatteluprosessi, joka alkoi kehittyä jo 1920-luvun lopulla. 1930-luvun alussa Heideggerin ajattelussa tapahtui lopullinen suunnanmuutos, Kehre, joka tarkoittaa hänelle sekä kääntymistä ja käännettä että palaamista ja paluuta niin politiikassa kuin filosofiassakin. Tämä tie avautuu paljastavimmillaan Mustissa vihkoissa, joiden pohjalta vapaa tutkija Hannu Eerikäinen on julkaissut Heideggerin poliittis-filosofista ajattelua syvää luotaavan joskin asenteellisen artikkelin ”Autiomaa leviää – Heideggerin kansallissosialismi ja juutalaisvastaisuus Mustien vihkojen valossa” (2016). Tutkimusartikkelia seuraamalla esitän siitä kirjoitukseni kannalta keskeisiä huomioita kriittisin lisäyksin.

Tutkijoiden yleisen kannan mukaan Heideggerin kielteinen asenne juutalaisuutta kohtaan perustuu hänen 1930-luvun alussa kehittämään Sein-ajatteluun. Vaikka se eroaa monilta osin kansallissosialistien juutalaisvastaisuudesta, se kuitenkin seuraa NSDAP:n ihannoimaa saksalaisuutta, mikä puolestaan nähdään juutalaisuuden vastakohtana.^xvi Eerikäisen mukaan Heidegger joutui Sein und Zeitin julkaisemisen 1927 jälkeen filosofiseen kriisiin, koska hän ei katsonut kirjassaan julkituomia ajatuksia pätevänä olemisen historian ymmärtämisen kannalta. Tämän seurauksena hän radikalisoitui 1920-luvun lopulla, mikä teki hänestä seuraavalla vuosikymmenellä taistelevan filosofin.^xvii

Tultuaan valituksi Freiburgin yliopiston filosofian professoriksi vuonna 1929 Heidegger piti virkaanastujaisluennon Was ist Metaphysik?, joka näytti hänen filosofisen ajattelun tulevan kurssin. Eerikäinen katsoo puheen merkinneen käännettä Heideggerin ajattelussa, sillä se osoitti tälle suunnan Sein und Zeitin fundamentaaliontologiasta kohti tämän myöhempää Sein-ajattelua.^xviii Heideggerin virkaanastujaispuhe oli selvästikin modernin ajan tieteellis-teknisessä muutospaineessa syntynyt taisteluhaaste, jonka hän halusi esittää koko Saksan henkiselle elämälle. Kysyessään ”Miksi on ylipäätään olevaa eikä pikemminkin ei-mitään?” Heidegger demonstroi filosofisen kuilukokemuksen, jonka ymmärtäminen vaatii akateemisen filosofian ylittävää rohkeutta heittäytyä tuntemattomaan.

Heideggerin filosofinen radikalisoituminen tuli selväksi hänen asettauduttua sekä perinteistä että oman aikansa vallalla olevaa filosofian itseymmärrystä vastaan. Hän asemoi itsensä ennen kaikkea tieteenfilosofisesti suuntautunutta uuskantilaisuutta, positivismia, loogista empirismiä ja näitä suuntauksia ilmentäviä tosiasioita ja totuutta koskevia käsityksiä vastaan. Heidegger meni filosofisessa radikalismissaan jopa niin pitkälle, että hän piti logiikkaa mahdottomana keinona ymmärtää ”ei-minkään” olemista, jonka vuoksi logiikan metodi on syytä hylätä metafysiikan tarkastelussa. Saksalaisfilosofi näki uuden ajattelunsa ilmentävän länsimaisen filosofian tienhaaraa, jossa ”ei-minkään” tuleminen ongelmaksi avaa samalla tien olemiskysymyksen ajatteluun. Joka tapauksessa kysymys ”ei-mikyydestä” merkitsee Heideggerille ”filosofian loppua”, mutta samalla myös uuden ajattelun alkua.^xix

Mustissa vihkoissa toistuu termi Machenschaft, joka tarkoittaa arkikielessä ”juonittelua” tai ”keinottelua”, mutta joka Heideggerin filosofian syvimmässä merkityksessä tarkoittaa olemisen unohtamista. Sana kokoaa yhteen ajattelun, joka kuvaa tieteen ja tekniikan määrittämää elämäntapaa ja kulttuurista tilannetta, jolle on ominaista kaiken tekninen hallinta ja esineellistäminen, laskennallisuus ja suunnittelu. Kylmässä hyötyrationalismissaan se tarkoittaa pelkkää teknisten, hallinnollisten ja tuotannollis-taloudellisten ratkaisujen ylivaltaa. Korostaessaan kaiken olevan laskennallista hallintaa ja suunnittelua Machenschaft kuuluu metafysiikan aikakauteen, mikä saa ilmauksensa ”olemisen unohtamisesta”. Heideggerille se merkitsee käytännössä pelkkää valtaa ja voimaa.^xx

Tässä kohtaa saksalaisfilosofin ajattelua astuu mukaan juutalaiskysymys. Heidegger katsoo juutalaisten olevan kyvyttömiä filosofiseen ajatteluun, vähiten olemisen (Sein) ymmärtämiseen, koska koko heidän olemassaolonsa ja myös elämäntapansa perustuu olevan (das Seiende) hyväksikäyttöön. Mustat vihkot toimittaneen Peter Trawnyn mukaan Heideggerin ajatus maailmanjuutalaisuudesta liittyy Machenschaft-termin kuvaamaan teknis-taloudellisen järjen ylivaltaan, jonka ”perustana on Descartesin filosofiasta ja valistuksesta alkava, olevaa objektivoiva tieteellinen ajattelu ja siihen perustuva maailman matemaattis-luonnontieteellinen haltuunotto, sen alistaminen ja hyödyntäminen antroposentrisen subjektiajattelun nimissä”. Eerikäinen kuvaa pilkallisesti kuinka Trawny selittää Heideggerin käsityksen juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta perustuvan ”fantasmaattisen ajatuskompleksiin”, jossa heidän juurettomuutensa, maailmattomuutensa, perustan puutteensa ja erityinen laskemisen kykynsä kytkeytyvät rationalistiseen filosofiaan ja länsimaista ajattelua hallitsevaan metafysiikkaan. Siksi juutalaisuus on tässä mielessä Heideggerille ”olemisen unohtamisen” petollisin muoto. Saksalaisfilosofin juutalaiskriittisyyden tuominnut Trawny käyttää tässä yhteydessä käsitettä ”olemishistoriallinen antisemitismi”, jolla hän viittaa Heideggerin Sein-ajattelusta nousevaan käsitykseen juutalaisuudesta.^xxi

Filosofiselle uudelleen orientoitumiselle Hitlerin valtaannousu 30. tammikuuta 1933 tuli Heideggerille juuri oikeaan aikaan. Kansallissosialismin radikaalisuus ja sen germaaninen mahtipontisuus vastasi hänen suurisuuntaista ajatusta saksalaisen filosofian ja koko Saksan henkisen elämän perinpohjaisesta uudistamisesta modernin ajan tieteellis-teknisten haasteiden keskellä.^xxii Ylimitoitetun kunnianhimonsa ja epärealistisen idealisminsa vuoksi Heidegger joutui kuitenkin pettymään aatteen käytäntöön 1930-luvun puolivälissä, mistä kertovat johtavasta yliopistoasemastaan luopumaan joutuneen filosofin synkät yksinpuhelut Mustien vihkojen sivuilla. Niiden raivostunutta ja osin melankolista yksityisajattelua olisi pidetty johtavien kansallissosialistien piirissä merkityksettömänä ”yksityisenä kansallissosialismina”, Privatnationalsozialismus. Vaikka Heidegger kritisoikin vihkoissaan NSDAP:n poliittista linjaa, ne todistavat silti hänen aatteellis-poliittisen sitoutumisensa kansallissosialismin ihanteeseen sellaisena kuin hän sen ymmärsi.^xxiii

Eerikäisen arvion mukaan avaintermi tässä tilanteessa on Heideggerin käyttämä ilmaisu ”metapolitiikka” (Metapolitik), jolla tämä pyrki sekä irrottautumaan natsipuolueen virallisesta ohjelmasta että luomaan sille filosofisesti oman ”olemisen historiaan” perustuvan vaihtoehtonsa. Carl von Clausewitzia mukaillen Eerikäinen toteaa sen olleen ”omalla tavallaan politiikan jatkamista toisin keinoin, filosofisen radikalismin lähtökohdista”. Heidegger puki tämän uuden poliittis-filosofisen nahanluontinsa sanoiksi:

Täälläolon metafysiikan täytyy syventyä sen sisäisen rakenteen mukaan ja laajentua ”tämän” historiallisen kansan metapolitiikaksi.^xxiv

Heideggerin poliittisen asennoitumistavan strateginen muutos voi päältä päin näyttää pelkältä sananpyörittelyltä, mutta käytännössä metapolitiikan käsitteeseen sisältyvä nationalismi on Heideggerin omintakeisen juutalaisvastaisuuden lähtökohta. Hänen metapolitiikassaan historiallinen kansa merkitsee vieraista vaikutuksista vapautettua Saksaa, joka historiallisen kutsumuksena johdattamana palaa olemisen ymmärtämisen lähteille. Itse asiassa arkisen päivänpolitiikan yläpuolella olevassa politiikan alueessa tiivistyy Heideggerin koko olemisen historiallisuutta koskeva myöhempi filosofinen ohjelma.^xxv

Metapoliittisesta näkökulmasta avautuu Eerikäisen mukaan myös Heideggerin filosofinen antisemitismi. Tiivistäen sanottuna tämä tarkoittaa Heideggerin historiaa mytologisoivassa ajattelussa periaatetta, jossa saksalaiset ovat eräänlainen kreikkalaisista periytyvä filosofis-metafyysinen kansakunta, joka on saanut kutsumuksen päättää Euroopan ja lopulta koko maailman kohtalosta. Heideggerin mielessä tämä kulttuurinen metamorfoosi saa voimansa ei enempää eikä vähempää kuin filosofin omasta ajattelusta. Siinä Saksa on ainutlaatuinen kielimaailma, johon maailmattomat (weltlos) kiertolaiset, juutalaiset, eivät voi kuulua. Heideggerin mukaan enää vain saksalaiset pystyvät puhtaaseen filosofiseen ajatteluun, koska heidän kielensä on kuin kreikka, jolla esisokraattisen ajan ajattelijat kykenivät vielä ihmettelemään. Näin ymmärrettynä Heideggerin juutalaisvastaisuus ei nouse ensisijassa kansallissosialistisesta ideologiasta, vaan hänen rakentamastaan kreikkalais-saksalaisesta filosofiasta ja siitä muotoutuneesta omintakeisesta ”Heidegger-saksasta” sekä hänen ”olemisen historiastaan”.^xxvi

Jo ennen Mustien vihkojen ilmestymistä Heideggerin juutalaisvastaisesta ajattelusta tiedettiin sen verran, että hän tokaisi ennen välirikkoa filosofikollega Karl Jaspersille (1883-1939) ”mutta onhan juutalaisten vaarallinen kansainvälinen yhteenliittymä olemassa” vastauksena keskusteluun Siionin viisaiden pöytäkirjoista. Vastoin yleistä myyttiä, Hitler ei Taisteluni-kirjassaan väittänyt pöytäkirjojen olevan aitoja, mutta piti niitä silti uskottavana kuvauksena miten verkostoituneet juutalaiset käytännössä näyttävät toimivan. Tätä kantaa edustaa myös Heidegger, joka näki juutalaisten kätkeytyneisyydessä jotain, mikä vaaransi ratkaisevalla tavalla saksalaisuuden olemuksen.

Heideggerin ajattelussa juutalaisten yhteenliittymä perustuu julkisuudelta näkymättömään valtakeskittymään, joka pakottaa valtiot toimimaan juutalaisten ehdoilla. Mustissa vihkoissaan hän kääntää kansallissosialistien ajatuksen juutalaisten maailmavallasta omalle olemisen historiaa koskevalle erityiskielelleen palauttaen juutalaisten taloudellisen vallan heidän sovittamattomaan rodulliseen vierauteensa. Heideggerin 1930-luvun alun poliittis-poeettiselle saksalle käännettynä juutalaisuus ilmenee tiettyinä ominaisuuksina:

Jättiläismäisen [das Riesige] yksi piiloutunein hahmo ja ehkä kaikkein vanhin on laskemisen, kaupittelun ja sekaisin sekoittamisen sitkeässä istuva taito, jota kautta juutalaisten maailmattomuus saa perustuksensa.^xxvii

Tässä yhteydessä hänen käyttämänsä termi ”jättiläismäinen”, das Riesige, viittaa kaikkialle ulottautuvan laskennallisuuden ja suunnittelun aikaansaaman kaiken kattavan tieteellis-teknisen rationalismin herruutta. Se taas merkitsee aiemmin mainitun Machenschaftin maailmanvaltaa, joka on seurausta länsimaisen metafysiikan kehittymisestä taloudellis-poliittisen vallan ilmenemismuodoksi. Koska Machenschaft on juutalaisten käsissä, se merkitsee kohtalokasta uhkaa ennen kaikkea Saksalle.^xxviii

Monien tunnettujen kansallissosialistien lailla Heidegger ei esittänyt Mustissa vihkoissa mitään juutalaisten fyysiseen poistamiseen viittaavaa. Hän yksinkertaisesti toi vain eri tavoin esiin sen, että juutalaiset eivät rotunsa vuoksi kuulu Saksaan. Epäsaksalaisina vieraina juutalaiset eivät saksalaisfilosofin mukaan olleet koskaan juurtuneet Saksan maaperään. Vailla perustaa (bodenlos) olevina kansainvälisinä kosmopoliitteina Heidegger katsoo juutalaisten kyenneen oveluudellaan hankkimaan suhteettoman suuren rahan vallan sekä onnistuneet saksalaisuutta vieroksuvien liberaalien avulla saamaan erityisaseman Saksan hengenelämässä. Heidegger jäljittää tämän kehityssuunnan leimahduspisteen 1600-luvun uuden ajan tieteen syntyyn:

Juutalaisuuden väliaikaisella vallan kasvulla on kuitenkin perustansa siinä, että länsimainen metafysiikka, varsinkin sen uuden ajan kehitysvaiheessaan, tarjosi kiinnityskohdan sille muutoin tyhjän rationaalisuuden ja laskemiskyvyn alan valtaukselle, joka tätä tietä hankki itselleen suojapaikan ’hengen’ piiristä, pystymättä koskaan omin voimin käsittämään kätkettyjä ratkaisun alueita. Mitä alkuperäisemmiksi ja alunalkaisemmiksi ratkaisut ja kysymykset tulevat, sitä luoksepääsemättömämmäksi ne jäävät tälle ’rodulle’.^xxix

Tässä kohtaa on korostettava, että Heidegger ei puhu juutalaisesta rodusta biologisessa mielessä, vaan hän viittaa sillä heprealaisten toiseuteen ihmiskunnassa, mikä ilmenee heidän tarrautumisena vain olevaan (das Seiende) ja siten kyvyttömyytenä saavuttaa olemuksellinen yhteys olemiseen (Sein). Trawny huomauttaa, että Heideggerin näkemys rodusta on ristiriitainen, vaikka tämä esittääkin rodun myönteisessä mielessä saksalaisena ominaisuutena tarkoittaen sillä sekä veren ääntä, Stimme des Blutes, että verta ja maaperää, Blut und Boden.^xxx

Kansainvälistä veljeyttä äänekkäimmin saarnaavat juutalaiset ovat Heideggerin mielestä silti niitä, jotka noudattavat käytännössä voimallisimmin erottavaa ja siten laskennallista rotuperiaatetta. Rodun kohottaminen historian periaatteeksi ei ole filosofin mukaan dogmaatikkojen mielivaltainen keksintö, vaan seuraus Machenschaftin ylivallasta; sen täytyy alistaa olevan kaikki alueet suunnitelmallisen laskennallisuuden alaiseksi. Tämän äkkiseltään oudolta vaikuttavan ajatuskulun Heidegger perustelee sillä, että rotuajattelun kautta ’elämä’ ohjataan jalostettavuuden muotoon, mikä edustaa tietynlaista laskennallisuuta. Laskennallisen ja siten laskelmoivan kykynsä ansioista juutalaiset ovat eläneet jo aikojen alusta menestyksellisen rotuperiaatteen^xxxi mukaisesti, mikä taas selittää heidän intonsa vastustaa sen rajoittamatonta käyttöä muissa kansakunnissa. Juutalaisen Machenschaftin vallassa syntyvä ”rodunjalostus” pyrkiikin Heideggerin mukaan rodullisuuden täydelliseen poistamiseen yhdenmukaistamalla kaikki kansakunnat. Näin rodullisuuden poistamisesta seuraa kansojen itsestään vieraantuminen, jonka lopputuloksen on historian, olemisen ratkaisualueiden, menetys.^xxxii

Vallalla olevan puolinaisen historiankirjoituksen ironiaan kuuluu, että se sälyttää rotuajattelun ”taakan” valkoisille eurooppalaisille ja etenkin saksalaisille, vaikka todellisuudessa sen fanaattisimmat kannattajat löytyvät niistä, jotka vastustavat sitä näkyvimmin julkisuudessa. Heidegger teroittaa Mustissa vihkoissaan, että rotuperiaate ei ole saksalaisen, vaan juutalaiseen traditioon sisäsyntyisesti kuuluva ajattelutapa, joka perustuu kaiken elämän alistamiseen tieteellis-teknisen rodunjalostuksen valtaan ja joka kaiken lisäksi johtaa sitä kautta lopulta kansojen ominaispiirteiden häviämiseen.^xxxiii Heidegger on vakuuttunut, että kulttuurinen homogenisointi, joka tunnetaan nykyään kaksimerkityksisenä käsitteenä Globohomo (engl. Global homogenisation), tuhoaa maasta nousevan ja siihen juurtuneen saksalaisuuden. Hän tunnisti vieraista aineista koostuvan yhtenäiskulttuurin perustavan vaaran maalleen jo aikana, jolloin kaiken tradition tieltään ruhjova globalisaatio oli vasta aluillaan.

Huolimatta epäilystään biologista rotuajattelua kohtaan Heidegger on yhtä mieltä kansallissosialistisen johdon kanssa siitä, että juutalaisten häikäilemättömyys ei tunne minkäänlaisia rajoja, ei edes suhteessa omaan juutalaisuuteensa. Siksi saksalaisfilosofi katsoo juutalaisuuden pitävän sisällään eräänlaisen oidipaalisen kreikkalaistragedian:

Vasta kun metafyysisessä mielessä olemuksellisesti ’juutalainen’ [substantivoitu adjektiivi eli se mikä juutalaisuudessa on ’juutalaista’] taistelee juutalaista vastaan, on historiassa saavutettu itsetuhon huipentuma; edellyttäen että ’juutalainen’ on kaikkialla tempaissut herruuden itselleen, niin että myös taistelu ’juutalaista’ vastaan ja se kaikkein ensimmäiseksi joutuu sen alistamaksi.^xxxiv

Jos juutalaisten ”tyhjään rationaalisuuteen” perustuva metafysiikka saisi jatkaa voittokulkuaan, merkitsisi se Heideggerin mielestä Saksan ja samalla koko läntisen maailman olemisenymmärryksen katoamista siinä merkityksessä, josta Oswald Spengler kirjoitti Länsimaiden perikadossa. Heidegger uskoi Euroopan, erityisesti Saksan, olevan kriisissä, josta ulospääsyn toisi vain kansallissosialismin kaltainen radikaali ja vallankumouksellinen uudistusliike. Hänelle kansallissosialismi merkitsi irtiottoa kaikesta vanhasta, kahleiden murtamista kaikesta mikä estää saksalaisuuden nousun. Ennen kaikkea se merkitsee valmiutta taistella päättäväisesti saksalaisen Seinin vapauttamiseksi sen uudessa metafyysisessä merkityksessä Seyn – toisin sanoen nationalistisen periaatteen mukaisen kansallisvaltion luomista. Mustien vihkojen sivuilla Heidegger katsoo kaikkien keinojen olevan sallittuja kamppailussa Saksan olemassaolosta ja sen tulevaisuudesta. Tämän hän tuo myös esiin sen enempää kiertelemättä:

Kansallissosialismi on barbaarinen periaate. Tämä on siinä olennaista ja sen mahdollinen suuruus. Kansallissosialismi itsessään ei ole vaara, vaan se että se tehdään harmittomaksi tekemällä siitä totta, hyvää ja kaunista käsittelevä saarna (kuten koulutusillassa).^xxxv

Eerikäinen osoittaa, kuinka Heidegger tekee selvän pesäeron natsipuolueen ja kansallissosialistisen liikkeen välillä. Se, että saksalaisfilosofin tuki koskee vain tätä liikettä ylläpitävää aatetta, joka ei ole sidottu liikkeen historiallisiin vaiheisiin, tekee hänen kansallissosialistisesta tulkinnastaan edelleen ajankohtaisen. Liikkeessä syntyneet ajatukset ihmisen suhteesta yhteisöönsä ja maailmaan ovat Heideggerin mukaan kestäviä, minkä hän vahvistaa Mustissa vihkoissa toteamalla kansallissosialismin olevan perusteiltaan ajattelua koskeva kysymys:

Vasta kansallissosialismin olemusta ja historiallista olemusvoimaa koskevan aikaisemman harhakuvitelman täydellisestä ymmärtämisestä seuraa sen myöntämisen välttämättömyys ja nimenomaan ajatuksellisin perustein. Täten on samalla sanottu, että tämä ”liike” jää riippumattomaksi sen kullekin ajalle ominaisesta hahmosta ja sen nyt nähtävissä olevien muotojen kestosta.^xxxvi

Heideggerin kansallissosialismissa olemisen puhdistus merkitsee saksalaisuuden sisään sulkemista samalla poissulkien juutalaisuuden. Tässä suhteessa hän oli optimisti verrattuna aikalaiseensa Julius Evolaan, joka katsoi maailman olevan jo peruuttamattomasti niin juutalaistunut, ettei edes heidän poistamisensa vallan lähteiltä muuta asiaa miksikään. Heidegger kuitenkin uskoi kansallissosialismin kaltaisen liikkeen voivan ideaalitapauksessa johtavan juuriin käyvään radikalismiin, jossa metafyysinen kumous, uusi olemisenymmärrys käy mahdolliseksi. Tukeutuen toisen maailmansodan loppumetreillä Nietzschen ajatukseen ”autiomaan leviämisestä” Heidegger katsoo, että ennen kuin ideaalinen kansallissosialismi olisi valmis koko Euroopan ja jopa maailman pelastamiseen, pitää teknis-taloudellisen edistyksen luoman ”kulttuurin” ajautua loogiseen umpikujaansa:

Kaiken täytyy mennä täydellisen autioitumisen läpi, mitä edeltää ’kulttuurin’ tuhoutuminen sen näennäisen säilyttämisen kärkevimmässä hahmossa. Vain siten metafysiikan kaksituhatvuotinen rakennelma on järkytettävissä ja mahdollista saada romahtamaan.^xxxvii

”Metafyysis-olemishistoriallisesti” ymmärretyn Machenschaftin aiheuttama tekniikan valloilleen pääseminen johtaa Heideggerin katastrofiajattelussa lopulta tuhoon, jonka jälkeen avautuu vasta mahdollisuus ’toiseen alkuun’ (andere Anfang). Vaikka puhdistavaan katastrofiin on Heideggerin mukaan oma osuutensa myös amerikanismilla, bolsevismilla, ja englantilaisella parlamentarismilla, vastuu Machenschaftin kehityksestä aikaamme hallitsevaksi maailmanmahdiksi löytyy yksinomaan juutalaisista.^xxxviii

Teknis-taloudellinen järjen ylivalta, Machenschaft, näyttäytyy Heideggerin päiväkirjojen valossa eräänlaisena Hegelin langenneena historismina, jossa ihmisen rationaliteetti antautuu kokonaan tekniikalle. ”Juutalainen henki” on tässä prosessissa pelkkä välittäjä eikä metafyysisen pahan ilmentymä. Ajankohtaiseksi Heideggerin pessimismin tekee suhteemme tekoälyyn ja mahdolliseen teknologiseen singulariteettiin, jossa tekniikka irrottautuu täysin ihmisestä.

–

Viitteet:

i Ibid., 75.

ii Ibid., 56.

iii Ibid., 57.

iv Ibid., 136.

v Ibid., 137.

vi Ibid., 139.

vii Ibid., 140.

viii Ibid., 141.

ix Ibid., 146.

x Ibid., 90.

xi Ibid., 123-124.

xii Ibid., 251. Kirjansa alaviitteessä Vadén kuvaa H. Ottin teokseen Martin Heidegger: A Political Life (1993) viitaten, kuinka 1930-luvulla Heideggerin kristinuskon kritiikki oli huipussaan: ”Hän teki esimerkiksi selväksi, että tunnustuksellinen kristitty ei voi olla aito filosofi ja että kansallissosialistisen vallankumouksen ymmärtäminen edellyttää kristinuskon hylkäämistä”. Tässä on syytä korostaa, että Saksassa oli myös kansallissosialismia ja kristinuskoa yhdisteleviä filosofeja kuten Herman Schwarz (kts. Musta Kivi nro 7). Hän pyrki puhdistamaan kristinuskon heprealaisuudesta korostaen sen mystisyyttä Mestari Eckartin hengessä. Schwarz oli myös Saksan uskonliikkeen (Deutsche Glaubensbewegung) johtava ajattelija.

xiii Ibid., 124.

xiv Tere Vadén, ”Mustat vihkot, antisemitismi ja natsismi”, Niin & Näin (2/2015), 119.

xv Ibid., 119.

xvi Hannu Eerikäinen, ”Autiomaa leviää – Heideggerin kansallissosialismi ja juutalaisvastaisuus Mustien vihkojen valossa”, Ajatus (Nro 73 / 2016), 101.

xvii Ibid., 102.

xviii Ibid., 102-103.

xix Ibid., 103.

xx Ibid., 104.

xxi Ibid., 118-119.

xxii Ibid., 105.

xxiii Ibid., 108-109.

xxiv Ibid., 109.

xxv Ibid., 110.

xxvi Ibid., 111-112.

xxvii Ibid., 115.

xxviii Ibid., 115-116.

xxix Ibid., 118.

xxx Ibid., 118.

xxxi Kirjassa Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin (Gaudeamus, 2012, s. 98. ) matemaatikko Yrjö Ahmavaara esittää, että juutalaisten älykkyys ei syntynyt tyhjästä tai eräänalaisena erityisenä ”Jumalan lahjana”, vaan 17 vuosisataa harjoitetusta systemaattisesta eugeniikasta, jossa älykkyysjakauman yläpäässä olevilla rabbeilla oli etuoikeus suurimpaan lisääntymiseen.

xxxii Hannu Eerikäinen, ”Autiomaa leviää – Heideggerin kansallissosialismi ja juutalaisvastaisuus Mustien vihkojen valossa”, Ajatus (Nro 73 / 2016), 120.

xxxiii Ibid., 121.

xxxiv Ibid., 122-123.

xxxv Ibid., 126.

xxxvi Ibid., 127.

xxxvii Ibid., 127.

xxxviii Ibid., 129.

–

–