Suomalainen oikeusvaltio ja päihtyneen lasityöläisen kaularauta

TEEMU KESKISARJA

–

Ylistämme kullankallista, välttämätöntä ja korvaamatonta oikeusvaltiota, mutta mitä sana merkitsee? Kuka kykenee merkityksen vedenpitävästi määrittelemään? Minun älyni ei siihen läheskään riitä, vaikka olen kyhännyt kymmenisen kirjaa rikollisuuden historiasta ja istun paraikaa perustuslakivaliokunnassa.

Äkkiseltään oikeusvaltio koostuu viranomaisten toiminnan lakisääteisyydestä, kansalaisten perusoikeuksista, demokratian lainsäädännöstä, lainvalvonnasta ja niin edespäin. Tämä on teoriaa. Käytäntö venyy enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraiseksi. Koneisto voi olla paperilla täyteläinen ja kadulla rikkinäinen. Yleinen oikeustaju pomppii aikalaisten ja jälkipolvien puntarissa. Oikeusvaltioon liittyy Montesquieun kolmijako-oppi, vaan vähänpä se takaa, jos vallankäyttäjät kolmisin rötöstelevät, toisistaan riippumattomina tai riippuvaisina.

Nykyisyyttä kiintoisampi lähtökohta on vuosisatojen takainen menneisyys, ikään kuin valtiosääntöoikeuden kivikausi. Puhukoon puolestaan esimerkki vuodelta 1820. Siinä todella on kyse suomalaisen oikeusvaltion syvimmistä juurista. Hyödynnän lähteenä Aki Rasilaisen hienoa tutkimusta Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. (Warelia 2024).

Suomi vuonna 1820 ei ollut liialla yhdenvertaisuudella ja tasa-arvolla pilattu. Kuolemanrangaistus oli voimissaan, mestaus koventui tarvittaessa oikean käden katkaisulla ja ruumiin teilauksella. Säädyt, sukupuolet, kansanryhmät, vähemmistöt ja enemmistötkin elelivät tykkänään eriarvoisina. Rahvasta alisti semmoinenkin pikku valuvika kuin oikeuslaitoksen ummikko ruotsinkielisyys. Silti surkeasta suosta ja hallanarasta pellosta orasti oikeusvaltion hento laiho.

Jo Ruotsin aikana oli lainsäätäjä järkeillyt, että laki – ainakin rikoslaki – olkoon suurin piirtein sama niin ylhäisille kuin alhaisille. Isoin isäntä ei saanut pahoinpidellä poloisinta kerjäläistyttöä kuoliaaksi ilman syytä tai syystäkään. Kihlakunnantuomarin piti seurata lakipykälien kirjainta eikä omaa mutua, hovioikeudet tarkastivat pöytäkirjat ja oikeudenpalvelijat toimeenpanivat päätökset toimivaltansa puitteissa. Tämä oli vuonna 1820 hyvinkin edistyksellinen ja valistunut pyrkimys ja kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys kansainvälisesti.

Suomi repäisi oikeushyvissä eroa Venäjän keisarikuntaan heti Porvoon valtiopäivillä 1809, kuten Aki Rasilainen todistaa. Kahden juridisen kulttuurin raja siirtyi ns. vanhassa Suomessa, jonka Venäjä oli vallannut 1700-luvulla Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa ja liitti 1812 uuteen Suomen suuriruhtinaskuntaan.

Kyseisessä vuoden 1820 ennakkotapauksessa olivat oikeusvaltion syntysanat humalaista sössötystä. Eräs suomalainen työläinen meni päissään työpaikalleen Rokkalan lasitehtaaseen, joka sijaitsi Johanneksen pitäjässä Viipurin lähellä. Rokkala oli hallinnoltaan poikkeusalue ja venäläisten kontrollissa samoin kuin Rajajoen tärkeä kivääritehdas. Suomen vallesmanneilla, lautamiehillä ja kihlakunnantuomareilla ei oletettavasti ollut sanansijaa teollisuuden sisäiseen kurinpitoon.

Työmaajuoppo sattui venäläisen ylitarkastajan silmiin. Tämä käski seuraamukseksi kaularaudan. Se oli kamala kapine, jonka nykyihminen tunnistaisi neekeriorjien käsittelystä. Jötikän kanssa kulkeminen teki kipeää ja häpeä vastasi koiran pantaa. Kaularauta (halsjärn) oli kyllä ruotsalaistakin oikeuskäytäntöä, mutta lähinnä linnoitustöissä, joiden pakkotyövoiman kontolla oli raskaimpia rikoksia kuten eläimeensekaantuminen.

Mikä venäläisen ylitarkastajan menettelyssä oli ongelmallista? Työläisillä ei sinänsä ollut ”ihmisoikeuksia”. Virossa maaorjan omistaja peräsi korvausta itselleen, jos orjan työkyky ja arvo alenivat naapurimoisiossa pieksämisen takia. Työnantaja sai Suomessa kaikin mokomin kurittaa kelvotonta piikaa, renkiä tai ruotusotilasta. Venäjän kuvernementeissä jonkin lasinpuhaltajan ruoskiminen oli tehtailijalle olankohautuksen kokoinen rutiini, hengenlähtökään ei hetkauttanut mitään julkista oikeusistuinta. Itsevaltius säteili valtaistuimelta kartanoiden kautta mataliin majoihin. Aateli hoiteli tuomiovaltaa ominpäin eikä sen tarvinnut pikaistuneiden päähänpistojen oikeuttamiseksi edes lahjoa lähintä nappiniekkaa.

Mutta Rokkalan viinaanmenevä työläinen sisuuntui ja valitti kaularaudasta Suomen esivallalle. Tiettävästi apuna ei ollut asianajajaa, saati yhdenvertaisuusvaltuutettua, mutta kysymys kuului, menikö kaularaudoitus ihan vuoden 1734 lain taikka Kustaa III:n yhdistymis- ja vakuuskirjan mukaan? Ei. Ylitarkastaja, vaikkakin moraalisesti ihan vahvoilla, oli sivuuttanut virkatien ja anastanut tuomiovaltaa, joka ei hänelle kuulunut. Kas kummaa, valitus tuotti virallisen prosessin. Se eteni käräjille, siis suomalaiseen alioikeuteen. Työmies voitti ja ylitarkastaja hävisi. Eikä ratkaisu ollut ainoastaan symbolinen. Lähtökohdiltaan kaikkivaltiaalle ylitarkastajalle rapsahti vuosi linnavankeutta!

Tämä oli ennenkuulumaton uutispommi, tosin maassa ei ollut vuonna 1820 sanomalehtiä sen räjäyttelijöiksi. Venäjän mahtimiehet kenraalikuvernööriä myöten pommittivat Suomen puolelle raivokkaita vastalauseita, tsaarillakin oli mielipiteensä.

Turun hovioikeus piti alioikeuden tuomion voimassa. Se ei johtunut humanismista tai lähimmäisenrakkaudesta vaan legalismista. Toimeenpanoon suomalaisvoimat eivät sentään riittäneet vaan ylitarkastaja pääsi vapaalle jalalle.

Talsiko työmies tyytyväisenä kolpakolle pieni hiertymä kaulassaan, on epäolennaista. Vuosikymmenten saatossa linja vankistui. Suomen huippuvirkamiehet lobbasivat Pietarin tiellä kansallisia ja omia etujaan sekä pönkittivät pikkuhiljaa suuriruhtinaskuntansa erillisasemaa. Suomesta sukeutui hallinnossa puoli- tai kolmeneljäsosaaitsenäinen ja oikeuselämässä täysin itsellinen. Maassa maan tavalla. Venäläisyys pysyi pitkään loitolla, vaikka säätyvaltiopäivät ja korkeimman oikeuden edeltäjä, senaatin oikeusosasto Helsingissä eivät viime kädessä olisi pystyneet vastustamaan yleisvaltakunnallista pakotusta.

Aki Rasilainen on tehnyt ihailtavan työn arkistoissa ja kirjastoissa. Tiiliskivi on vaikeatajuista mutta takuulla tajuamisen arvoista oikeushistoriaa. Kyllä vain, lähdetekstien ranskankielisten termien hiustenhalkomisella ja kabinettien kapulaisella kirjelmöinnillä oli väliä. ”Valtio” ja ”perustuslaki” tarkoittivat aikalaiskielessä toista kuin tänään, mutta Suomen suuriruhtinaskunta omasi kosolti valtiollisia ja perustuslaillisia piirteitä. Erittäin hyvä niin. Ilman oikeusvaltion oraita eivät tuleennu elinkeinoelämän ja kulttuurin tähkät.

Suomalaisten ministerivaltiosihteerien, asessorien ja kopistien rutikuiva virastotyö mahdollisti kaikenmoista tieteen, taiteen ja sisäpolitiikan kukoistusta. Porvoon valtiopäivien ja helmikuun manifestin 1899 välillä Suomesta kehittyi Suomi. Kehityksessä kunnostautuivat akateemiset oikeusoppineet ja ammattiylpeät virkamiehet, jotka olivat tietoisia ei-venäläisyydestään ja lopulta suomalaisuudestaan.

Tuossa tuli kuvatuksi suomalaisen oikeusvaltion alku. Entä loppu? Se lienee lähellä. EU-oikeudella on etusija kaikkeen kansalliseen lainsäädäntöön nähden. Ylikansallisia komissaareja ei kukaan voi näpäyttää samalla tavalla kuin ylitarkastajaa.

–

–