Martin Heidegger, kansallissosialismi ja liberalismin kritiikki (Osa I)

RAMI LESKINEN

–

Populaarit selitykset kansallissosialismin synnystä on pääasiassa pelkistetty joko ”pahuutta” ruokkivaan fanatismiin tai muutamaan sopivasti valikoituun historialliseen käännekohtaan. Näiden tahallisesti yksinkertaistavien tulkintojen tarkoituksena on mitätöidä se tosiasia, että kansallissosialismin synnyllä oli sosiaalis-historialliset perusteensa kuin myös moraalinen oikeutus vallankumoukseensa. Ennen kaikkea kansallissosialistinen liike oli vastareaktio ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden sanelemalle ”sääntöpohjaiselle järjestelmälle”, globaalille finanssi- ja rahoituskoneistolle ja laissez-faire -talouspolitiikan kriisille. Se syntyi lähes väistämättömänä reaktiona 1800-luvun lopulla alkaneeseen kulttuuriseen muutokseen, jossa rationalismiin ja utilitarismiin perustuva teknis-teollinen yhteiskunta raivasi tieltään traditionaalisen, uskontoon ja maatalouteen, pohjautuneen avoimesti hierarkkisen orgaanin valtion.

Kansallissosialismi ei ollut suinkaan ainoa liike, joka pyrki vastaamaan modernin ajan tuomaan haasteeseen ja sen synnyttämään vieraantumisen kokemukseen. 1800-luvulla ilmaantuneet kriittiset yhteiskuntafilosofiat teollistumisesta ja kapitalismista kasvattivat suosiotaan vuosikymmenien mittaan kunnes ne saivat vallankumouksellisen muotonsa vuosien 1917 ja 1933 tapahtumissa. Kirjan Natsimyytti (2002) toinen kirjoittaja Philippe Lacoue-Labarthe väittää uusien radikaalien liikkeiden olleen ennen muuta fasistisia reaktioita ylhäältä ohjattuun sosiaaliseen muutokseen:

Tästä näkökulmasta voitaisiin osoittaa, että erilaiset fasismit – kuten myös marxismin venäläinen versio – olivat vain reaktioita modernin aikakauden yleiseen (koti)maattomuuteen, teollisuuden ja pääomana alle vuosisadassa organisoimaan vuosituhantisen talonpoikaisväestön massamittaiseen maaltakarkoitukseen. Heidegger tiesi tästä paljon enemmän kuin halusikaan.ⁱ

1900-luvun keskeisimpiin mutta samalla kiistanalaisimpiin filosofeihin kuulunut saksalainen Martin Heidegger (1889-1976) tempautui vuoden 1933 alussa tuoreena Freiburgin yliopiston rehtorina innokkaasti mukaan kansallissosialistiseen vallankumoukseen. Vaikka tulevina vuosina filosofi pettyikin siihen mihin suuntaan NSDAP vei uutta Saksaa, hän pysyi silti sodan loppuun asti puolueen jäsenenä. Hän ei myöskään katunut näkemyksiään, vaan säilytti uskollisuutensa ”aatteen suuruudelle”, josta kertoo sotien jälkeen julkaistu vuoden 1935 luentosarja Einführung in die Metaphysik.ⁱⁱSen eniten huomiota saaneen kohdan Heidegger näyttää hyväksyneen koko loppuelämänsä ajan:

Mitä kaiken kaikkiaan nykyisin tarjoillaan kansallissosialismin filosofiana, mutta jolla ei ole vähintäkään tekemistä tämän liikkeen sisäisen totuuden ja suuruuden kanssa (nimittäin planetaarisesti määräytyneen tekniikan ja uuden ajan ihmisen kohtaamisen kanssa), on kalastelua ’arvojen’ ja ’kokonaisuuksien’ sameilla vesillä.”ⁱⁱⁱ

Erottuaan Freiburgin yliopiston rehtorin virasta helmikuussa 1934 hän ei suinkaan siirtynyt oppositioon, vaan antoi jatkossakin tukensa Hitlerille. 1940-luvun tappiollisina sotavuosina Heidegger oli jo suurelta osin luopunut ideaalisen kansallissosialistisen vallankumouksen mahdollisuudesta samalla kun hän sukelsi yhä syvemmälle katastrofiajatteluun. Suuressa kuvassa hän näki pitkittyneen sodan pakottaneen Saksan mukautumaan samanlaiseen monomaaniseen taloudellis-tekniseen ajatteluun mitä vihollismaat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat edustivat.

Kuuluisassa Spiegel-lehden haastattelussa (1966, julkaistu 1976) Heidegger antaa ymmärtää vallankumouksellisuutta korostaneen varhaisen kansallissosialismin kulkeneen suuntaan, jossa alettiin tajuta ihmisen suhde ”planetaarisesti määräävään tekniikkaan”. Tästä lähestymistavasta kuitenkin luovuttiin ja lopulta liikkeen liian likinäköiset vaikuttajat olivat filosofin mielestä kykenemättömiä ymmärtämään mitä on oikeastaan tapahtumassa ja tapahtunut viimeisen kolmensadan vuoden aikana.^iv Kritiikistään huolimatta Heidegger näyttää ajatelleen vielä sodan jälkeen, että kansallissosialismi puutteineenkin oli ainoa aidosti poliittinen liike, joka kykeni antamaan vaihtoehdon pelkkään hengettömään kvantitatiiviseen laskentaan perustuvalle liberalistiselle ja kapitalistiselle maailmanjärjestykselle.

Tämä kirjoitus ei keskity loputtomasti tulkittuun Heideggerin kryptiseen filosofiaan, vaan pyrkimyksenä on avata hänen henkiseksi kansallissosialismiksi^v kutsumaansa idealistista poliittista ajattelua. Yleensä Heideggerin filosofiaan kuuluvaa ontologisten perusteiden etsimistä ja ”alkuperäisen” metafysiikan palauttamista on vaikea pitää poliittisina, mutta ajanjaksolla 2014-2021 ilmestyneet ”ajatuspäiväkirjat” eli Mustat vihkot^vi, Schwarze Hefte, ovat muuttaneet ratkaisevasti tätä mielikuvaa. Niissä hänen sitoutumisensa kansallissosialistiseen ajatteluun ja politiikkaan tulevat vuosikausien väittelyn^vii jälkeen kiistattomasti todistetuiksi. Tätä taustaa vasten myös hänen filosofiansa sisältö on syytä nähdä uudessa valossa. Heideggeriläisessä kontekstissa poliittisuus ei tarkoita vain jotain tiettyä asennetta yhteiskunnalliseen kysymykseen, vaan se edustaa kokonaisvaltaista, ihmisen historiatietoista aikaan sidottua suhdetta kansalliseen yhteisöönsä. Tämä pohjavire näkyy jopa hänen fundamentaaliontologiaa käsittelevässä pääteoksessa Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927, suom. 2000).

Heideggerin poliittisilla näkemyksillä ei olisi merkitystä ilman hänen asemaansa viime vuosisadan kenties suurimpana mannermaisena filosofina. Siksi keskittyminen saksalaisfilosofin poliittiseen ajatteluun ei riitä, vaan sitä pitää peilata ainakin jossain määrin hänen filosofiaansa tarkemman kokonaiskuvan saavuttamiseksi. Koska artikkelin pääpaino on ensisijassa Heideggerin kansallissosialismissa, sivutaan hänen filosofiaansa viitteellisesti vain sen verran kuin se on välttämätöntä. Tosin joidenkin akateemisten puristien mielestä Heideggerista ei voida sanoa juuri mitään ilman alkuperäisiä saksankielisiä lähteitä, mikä saattaa olla totta hänen omalaatuisen kielensä nyanssien käsittämiseksi. Kuitenkin käytännössä hänen filosofiset perusideansa kuten esimerkiksi Oleminen ja aika -teoksessa käsitelty olevan ja olemisen erottaminen voidaan selittää ymmärrettävästi myös muilla kielillä^viii.

Heideggerin poliittisesta ajattelusta on kirjoitettu Suomessakin sen verran asiantuntevasti, että se antoi riittävästi lähdemateriaalia tämän artikkelin kirjoittamiseen. Ensimmäisenä esiin nousee filosofi Tere Vadén, jonka vuonna 2012 ilmestynyt teos Heidegger, Žižek ja vallankumous on ollut suurena apuna jäsentää sitä, mistä Heideggerin kansallissosialistisessa vallankumouksellisuudessa oli oikeastaan kyse. Kirjassa Heideggerin vallankumouskäsitystä vastaan varjonyrkkeilee kuuluisa marxilainen nykyfilosofi Slavoj Žižek, joka universalistisesta kritiikistään huolimatta tunnustaa saksalaisfilosofin liberalismikritiikin ja vallankumouksellisen vaihtoehdon.

Ansioistaan huolimatta Vadénin Heidegger, Žižek ja vallankumous jätettiin ilmestyessään vähälle huomiolle. Suurimpana syynä hiljaisuuteen oli todennäköisesti se, että Vadén akateemisesti arvostettuna tutkijana pyrkii ymmärtämään Heideggerin kansallissosialismia ilman aikamme jälkiviisasta moralismia. Kirjan näkökulmaa voi pitää jossain määrin jopa myönteisenä kansallissosialismille, etenkin kun liikkeen alkuaikoja ja valtaantuloa tarkastellaan aitona vallankumouksellisuutena hallitsevaa liberalismia, globalismia ja kapitalismia vastaan. Heidegger-kiinnostuksen lisäksi Vadén tunnetaan ekofilosofina, joka on puhunut paljon fossiilikapitalismin kriisistä ja sivilisaation romahdusnäkymistä. Näissäkin kritiikeissä Heidegger kummittelee taustalla, sillä niissä tukeudutaan monesti saksalaisfilosofin myöhäiskauden tuotantoon.

Vadénia huomattavasti valtavirtaisempaa ja ortodoksisempaa Heidegger-kritiikkiä edustaa FT vapaa tutkija Hannu Eerikäinen, jonka artikkeli ”Autiomaa leviää – Heideggerin kansallissosialismi ja juutalaisvastaisuus Mustien vihkojen valossa” (Ajatus, Nro 73/2016) tuo esiin saksalaisfilosofin aiemmin salassa pysyneen asenteen maailmanjuutalaisuutta kohtaan. Tosin jo ennen Mustien vihkojen julkaisemista Vadén piti Heideggeria yksiselitteisesti kansallissosialistina ilmestyneen aineiston ja elämänkertojen perusteella. Näiden kahden päälähteen pohjalta tämä artikkeli pyrkii suodattamaan keskeiset huomiot Heideggerin suhteesta kansallissosialismiin.

–

Liberalistisen subjektin kritiikki

Tutkija Hannu Eerikäinen väittää Heideggerin poliittisen radikalisoitumisen syntyneen tämän 1920-luvun lopulla alkaneesta filosofisesta kriisistä.^ix Heidegger asettui tuolloin vallalla olevaa filosofista valtavirtaa vastaan kyseenalaistamalla uuskantilaisuuden, positivismin ja loogisen empirismin esittämät tietoteoreettiset näkemykset. Näihin aikoihin Heidegger kehitteli myös Sein-ajatteluaan^x, olemisen merkityksen filosofiaa, minkä hän toi ensi kertaa julki 1929 Davosin kuuluisilla Korkeakoulupäivillä, jossa hän väitteli juutalaistaustaisen uuskantilaisen filosofi Ernst Cassirerin kanssa.^xi Eerikäisen valtavirtaisessa tulkinnassa vedetään varsin suoraan yhtäläisyysmerkit Heideggerin ontologis-tietoteoreettisen kriisin ja Hitlerin valtaan nousuun johtaneen henkilökohtaisen innostuksen välillä.

Todennäköisempi taustaselitys radikalismille löytyy Tere Vadénilta, joka katsoo Heideggerin konservatiivisen maailmankatsomuksen ja yhteiskunnallisen kiinnostuksen synnyttäneen filosofissa jo varhain jyrkän kriittisen asenteen hallitsevaa liberalistista ajattelua kohtaan. Heideggerin nuoruusiässä kehittyneen antiliberalistisen katsomuksen on täytynyt olla paljon ratkaisevampaa hänen myöhemmälle kansallissosialismiin suuntautumiselle kuin yksilöpsykologiseksi irtiotoksi luettu filosofinen kriisi. Tätä tukee se tosiasia, että siirryttyään 1910-luvun alussa teologiasta filosofiaan Heideggerin yliopistouraa leimasi siitä lähtien väsymätön filosofinen taistelu liberalistista yksilökäsitystä vastaan. Vadénin mukaan Heideggerin ontologia, tietoteoria, antropologia, yhteiskuntafilosofia ja kielifilosofia ovat läpikotaisin kaikki antiliberaaleja ja anti-individualistisia, jonka vuoksi antiliberaalisuus ja yhteisöllisyys eivät ole satunnaisia sivutuotteita vaan tutkimustyön päämääriä.^xii

Vadénin mukaan Heidegger näkee liberalistisen ihmiskäsityksen virheen siinä, että se katsoo ihmisen olevan itseriittoinen olento, joka ottaa kantaa itsensä ulkopuolisiin asioihin mielensä mukaan ja liittyy toisiin yksilöihin halunsa mukaan. Kuvatessaan liberalistista asennetta Heidegger arvostelee sitä erityisesti sitoutumattomuudesta, koska se ei koske ketään. Siksi liberaaleja näkemyksiä voi vaihtaa kuin paitaa, ilman että asialla olisi varsinaista ihmisyyttä koskevia seurauksia. Liberalistinen ihmiskäsitys ei ole Vadénin Heidegger-luennassa pelkästään liian lattea vaan myös aivan liian laimea ja velvoittamaton. Heidegger on vakuuttunut, että yksilöä edeltävinä seikkoina vain yhteisö ja jaettu kieli voivat olla perusta, joiden pohjalta aito subjekti voi tulla mahdolliseksi. Heideggerin kuuluisin teos, Oleminen ja aika, onkin Vadénin mielestä historian perusteellisempia ”yhteisö ennen yksilöä” -näkemyksen esityksiä.^xiii

Heideggerin subjektifilosofian kritiikissä korostuu hänen eksistentiaalinen vastenmielisyytensä modernia subjektia kohtaan. Vapaasti eri vaihtoehdoista rationaalisesti, egoistisesti tai hedonistisesti valitseva subjekti on Heideggerin mielestä ihmisenä ohut ja kykenemätön sitoutumaan. Juuri tästä seuraa Vadénin mukaan saksalaisfilosofin liberalismikritiikki. Ongelman ytimessä on vapaa valitseminen, koska vapaasti valitun voi myös vapaasti hylätä: mikään ei velvoita eikä sido liberalistista yksilöä. Toisin kuin olosuhteiden vaihtuessa kantojaan muutteleva liberalistinen subjekti, Heideggerin ajattelussa todempi ihmisyys on juurtunut merkityksiin, jotka velvoittavat ihmistä ilman, että tietoisella tai järkevällä mielellä on asiassa valinnanvapautta. Tällaisesta sitoutumiskyvyttömästä modernista subjektista, ”vapaasti leijuvasta” (freischwebende) yksilöstä, hänellä ei ollut sen enempää filosofina kuin yksityishenkilönäkään hyvää sanottavaa. Vadénin Heidegger-analyysissä ”vapaasti leijuva rationaalisesti valitseva yksilö” edustaa Heideggerille filosofista rappiota, joka tarkoittaa vaaratonta ja mihinkään velvoittamatonta kaikkinaisten ongelmien pohdintaa, ilman pakottavaa välttämättömyyttä ja hätää.^xiv Tässä mielessä hän yhtyi jo varhaisessa vaiheessa 1920-luvun konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoihin kuin myös tuolloin vielä tuntemattoman Julius Evolan sivilisaatiokritiikkiin.

Omassa liberalismin kritiikissään Žižek seuraa siltä osin Heideggerin Dasein-filosofiaa, että ideologisten illuusioiden varassa oleva liberalismi ymmärtää ihmisen väärin tai paremminkin paljastaa ihmisen väärin, epäautenttisesti ja epäeettisesti. Poliittisena käytäntönä liberaalidemokratialle on tärkeintä hyödykkeiden tuottaminen, muodot ja hallinnointi, mikä ei ole lopulta muuta kuin vaihtoehdottomuuden politiikkaa eli nihilismiä: siinä ihmiset ostetaan halvimmalla mahdollisella hinnalla, yksilöllisellä vapaudella ja merkityksettömällä kulutuksella.^xvHeideggerin kuin myös Žižekin vihollinen on juuri ”itsestäänselvyys ja varmuus”, jolla liberaali kapitalismi ja individualismi pitävät maailmaa otteessaan. Siksi tarvitaan repäisevä irtiotto, ratkaiseva kokemus – vallankumous.

–

Olemisen paljastuminen vallankumouksessa

Heideggerille vain kansallissosialistisessa vallankumouksessa voidaan löytää politiikan ja pyhyyden yhdistävä voima, joka lävistää rahatalouden ja teknologisen olemisenymmärryksen järjestämän modernin maailman. Vadénin mukaan Heidegger pitää kansallissosialismia olemisenymmärryksen muuttuvana kokemuksena, joka rikkoo laskelmoivan ja hyötyyn tähtäävän yhteiskuntarakenteen ja jonka vaikutus ulottuu kaikkialle ihmiselämään.^xvi

Vadénin katsantokannassa Heideggerin vallankumousta määrittää neljä keskenään nivoutunutta piirrettä: ihmisenä oleminenkansan olemisena, vapaus, arvoasemaan perustuva johtaminen ja filosofia kansallis-vallankumouksellisena hankkeena. Yleisfilosofisimpana ja siten tärkeimpänä on kysymys ihmisenä olemisesta. Heideggerille ihminen on ennen kaikkea ei-yksilöllinen ja ei-subjektiivinen olento. Hänen filosofiansa ytimeen kuuluvan termi Dasein^xvii korostaa ihmisenä olemisen jaettuutta ja yhteisöllisyyttä. Tästä taas seuraa, että ihmisenä oleminen on juurtunutta, historiallista, kansan ja sukupolven olemista.^xviii

Autenttisen olemisen negaatiota ilmentävä porvarillisuus edustaa Heideggerille elämäntapoja, identiteettipolitiikkaa ja kulutusvalintoja, jotka perustuvat maailman paljastumiseen tietyllä tavalla. Silloin kun maailma alkaa paljastua toisenlaisena, elämäntapakin muuttuu, mikä taas on seurausta ihmisen sisäisestä kamppailusta. Heidegger ei näe tätä kuitenkaan pakkona, vaan ihmisolemukseen kuuluvana ”hegeliläisenä” vapautena. Siksi saksalaisfilosofi oli 1930-luvulla vakuuttunut, että tarvitaan vallankumous, jotta tällaisen vapauden mahdollisuus ylipäänsä olisi. Näin jälkikäteen Vadén on vallankumouksen mahdollisuuden suhteen huomattavasti pessimistisempi kuin Heidegger, koska hänen mukaan individualismin ja liberalismin kasvanut ylivalta on jo luonut teknologisen kulttuurin, jossa kyky ajatella toisenlaista vapautta on surkastunut.^xix Vielä tänäänkin radikaaleinta Heideggerin poliittisessa filosofiassa on näkemys, että kansallissosialistisen vallankumouksen ydin on ei-teknologisen olemisen paljastumisessa.

Arvoasemaan tai rankiin kuuluu Heideggerin mielestä esikuvallisen johtajan seuraaminen ja sen synnyttämä kokemus, jotka muodostavat hengellisen ja uskonnollisen ”täälläolon”, Daseinin, juuret. Heidegger oli koko ikänsä elitisti ja antidemokraatti, joka pyrki ajattelussaan teknologisen olemisymmärryksen ylittämiseen niin, että yksittäisten runoilijoiden, ajattelijoiden ja poliitikkojen vastaanottaman totuuden ympärille syntyy uskollisten seuraajien joukko. Vadén kiteyttää tämän ajattelun, jossa ”totuuden paljastama, vaalima ja hahmottelema uusi poliksen keskusta avaa koko kansan moneudelle merkityksellisen työn ja seuraamisen maailman”.^xx

Heideggerille valtio, tuo hegeliläisen ihmisolemisen korkein ilmentymä, tarkoittaa yhteisöllisen olemisen paljastumisen perustamaa epätasa-arvoa. Todellinen valtio on ihmisolemisen muoto, jossa on arvoasemaan perustuvat johtajat ja seuraajat. Vadén kuvaa Heideggerin olemisen paljastumista kamppailuna, joka ei ole kaikille samalla tavoin helppoa, sillä se ei ole demokraattista saati tasa-arvoista. Antiikin transsendenttiin pohjautuvan yhteiskuntajärjestelmän esimerkkiä seuraten ylimmäisinä olevat vahvimmat asettavat valtion keskustan, kestävät jumalat, ottavat vastaan jumalten ilmoitukset ja rakentavat näille temppelit tarjoten näin kokoavan järjestyksen koko kansalle. Vahvemman voimalla Heidegger ei tarkoita fyysisesti vahvempaa tai biologisesti elinvoimaisempaa, vaan kykyä kestää kamppailu olemisen äärellä sekä Vadénin sanoin ”kykyä saattaa oleminen avoimeksi ja koota se yhteen logokseksi, poliksen keskustan palvontapaikalle”.^xxi

Kriittisessä tutkimuksessaan Heidegger: The Introduction of Nazism into Philosophy in Light of the Unpublished Seminars of 1933-1935 (2009) Emmanuel Faye toteaa filosofian olleen Heideggerille kansallinen hanke, jossa kansan historian keskellä tapahtuva kamppaileva olevaisten oleminen ja olemuksen eli kansan kohtalo ja velvollisuuden kysyminen on filosofiaa. Fayen mukaan juuri filosofian kansallistaminen on Heideggerin vallankumouksellisuuden ydinprojekti. Kun universaali subjekti hylätään, filosofiasta tulee Vadénin mukaan laajemman ei-subjektiivisen kokemuskentän asia, mikä taas mahdollistaa sen kansallistamisen. Heideggerille ajattelun kansallisuus on kokemuksellinen, ”eksistentinen” peruskivi, joka tekee subjektin hylkäämisestä välttämätöntä.^xxii

Heideggerista elämänkerran (suom. 1997) kirjoittanut George Steiner sanoo kansallissosialistisen vallankumouksen antaneen filosofeille aivan uuden alun ajattelulle. Heideggerin johdolla kansankokonaisuuteen yhtyneet filosofit saattoivat kovalla selkeydellä palata inhimillisen olemassaolon merkityksen kysymykseen vieläpä tavalla, johon mikään muu kansa ei ole koskaan pystynyt. Steiner kuvaa heideggerilaista kansallissosialismia, jossa Saksa on toteuttamassa olemisen kurottautumista kohti tulevaisuutta. Tällainen kurottautuminen on autenttisuuden ylin muoto, ja se tapahtuu, kun Saksa irrottautuu menneestä, murskaa Kansainyhteisön teennäisen veljeyden ja asettaa itsensä Führerin ja tämän edustaman maailmanhistoriallisen liikkeen käyttöön.^xxiii

Analysoidessaan aitoa vallankumousta Žižek päätyy ajatukseen, että sitä ei voi tehdä Ison Toisen katsetta varten, vaan aidon epävarmuuden tilassa. Toisin sanoen vallankumous tehdään sen itsensä vuoksi, ja se luo itse omat edellytyksensä. Tältä pohjalta Vadén puolestaan katsoo, että Heideggerille ja monille muille kansallissosialisteille vallankumous on nimenomaan Saksan ja saksalaisten itsemäärittelyä, vailla takuita, tieteellisiä todisteita tai uskonnollista auktoriteettia. Heideggerilaisesti tulkittuna kyse on tahdosta olla oma itsensä saksalaisena Daseinina. Tosin Vadén on myös sitä mieltä, että natsivallankumouksessa saattoi olla myös symbolis-ontologisia takaajia, Isoja Toisia kuten arjalainen rotu tai Saksan historiallinen suuruus. Joka tapauksessa vallankumoukset ovat isoja prosesseja, joihin mahtuu hyvin erilaisia näkemyksiä ja motivaatioita.^xxiv

Kansallissosialistisessa vallankumouksessa oli alusta lähtien mukana keskenään ristiriitaisia suuntauksia, joiden annettiin elää rinnakkain. Esimerkiksi virallista biologismia pehmensi idealismi, jossa korostettiin henkisyyden ensiarvoisuutta, eikä kaikki tällainen idealismi ollut suinkaan metafyysistä. Siinä missä virallinen politiikka korosti juutalaisen materialismin uhkaavan saksalaista henkisyyttä, idealismin toisessa ääripäässä olivat Heideggerin kaltaiset kansallissosialistit, jotka näkivät liikkeessä mahdollisuuden kansalliseen varsinaistumiseen, ei-metafyysisen olemisymmäryksen juurruttamiseen yhteisöllisen olemuksen elävöittäväksi keskustaksi. Vaikka Heideggerin mielestä kansallissosialismi merkitsi monien muiden tapaan teollistumista, mekanisoitumista, teknologisoitumista, hänen ilokseen sen rinnalla vaikutti myös vahva kosmopoliittisuuden, globalismin ja skientismin vastainen virtaus.^xxv

Porvaristoa härnätäkseen Žižek on jopa valmis sanomaan, että Heidegger on suuri ajattelija juuri natsisminsa vuoksi. Žižek tunnistaa, että Heideggerille kansallissosialismi oli ainoa poliittinen liike, joka edes yritti vastata nykyajan keskeisimpään ongelmaan, teknologian kohtaamiseen. Heideggerille natsismi ei ollut yksi poliittinen liike muiden joukossa, vaan koko politiikka sinänsä, jonka vuoksi kaikki muu oli teknokraattista pelleilyä mukaan lukien edustuksellinen liberaali demokratia. Toisin kuin monet apologistit uskottelevat, Heideggerille kansallissosialismi ei ollut harharetki, vaan se on avain koko hänen filosofiaan, joka oli parhaimmillaan 1930-luvulla hänen nostaessa arkipäivän politiikan osaksi olemiskysymystä. Juuri tuolloin Heidegger tekee Vadénin mielestä omaperäisen ja ainutlaatuisen yrityksen muodostaa poliittis-filosofinen kokonaisajatus, jonka perusteella irtautuminen liberalistisesta kapitalismista ja teknologian ylivallasta olisi mahdollinen.^xxviTässä on syytä korostaa, ettei Heidegger ollut tekniikkaa ja tiedettä vastustava luddiitti tai romantikko, vaan hän suhtautui niihin arvovapaasti. Ehkä juuri siksi hän näki tekniikasta seuraavan nihilismin: koska tekniikka on ilman sisältöä tyhjä merkityksestään, se ei voi myöskään luoda elämismaailmaan merkityssisältöjä. Tällaisen nihilismin vastalääkkeenä saksalaisfilosofi piti kansallissosialismia.^xxvii

–

Kansallissosialistinen vallankumous

Vuosien 1937-38 luennoissa Heidegger sättii konservatismia vajavaiseksi historianfilosofiaksi, koska hänen mielestään vain vallankumouksellinen näkee historiallisen syvyyden oikein. Vallankumouksella Heidegger tarkoittaa alun (länsimaiden alku on Kreikassa) uudelleentuottamista siten, että uusi alku on ”täysin toinen mutta silti sama [kuin ensimmäinen alku]”.^xxviii

Riippumatta vallankumouksen poliittis-filosofisesta sisällöstä, Žižek näkee sen tekona, johon liittyvää mahdollisuuden ja mahdottomuuden käsitettä ovat pyrkineet avaamaan ranskalaisfilosofit Alain Badiou ja Jacques Rancière. Ranskalaisajattelijoihin nojautuen Žižek esittää, että vallankumouksellinen teko ei ole mahdollinen ennen tekemistään, mutta se muuttaa mahdollisen koordinaatteja niin, että teon tekemisen jälkeen se asettaa oman mahdollisuutensa ehdot. Vallankumouksellinen teko on eräällä tavalla mahdoton silloin kun se tehdään, mutta tekemisensä jälkeen se on aina jo ollut mahdollinen. Tässä on vallankumouksen aito uutuus: maailmaan tulee jotakin, mitä siellä ilman vallankumousta ei olisi ollut. Myös Heidegger katsoi vallankumouksen muuttavan historiaa retroaktiivisesti, ikään kuin ”ajassa taaksepäin”.^xxix

Heidegger todisti jo omana itsenään, että kuka tahansa voi olla vallankumouksellinen, mutta varsinainen kumous ei ole mahdollista ilman nuorisoa ja ulkopuoliseksi jäänyttä massaa. Hän totesikin suorasukaisesti, että ”vain nuoret voivat meidät pelastaa”. Niin ikään juurensa parhaiten säilyttäneen maaseutuväestön osuus on Heideggerille tärkeämpi kuin teollisten tuotantovälineiden omistus. Vadénin mukaan saksalaisfilosofi tahtoi antaa lisää valtaa ryhmille, joilla sitä nyt ei ole (maaseutuväestö, luova rahvas, nuoret) ja ottaa sitä pois niiltä, joilla sitä on (kansainvälinen taloudellinen ja tieteellinen eliitti, katolinen kirkko). Tämä näkyi konkreettisesti myös hänen Saksan yliopistouudistukseen tähtäävissä toimissaan, joiden pyrkimyksenä oli antaa taistelevalle yliopistonuorisolle entistä enemmän kollegiaalista valtaa (vrt. myöhempi SS-joukkojen toverillisuus ja epämuodollisuus)^xxx – siis hieman samaan tapaan kuin vuoden 1968 länsimaiden yliopistokuohunnassa.

Vadénin kirjassa ”vallankumouksellista” on siinä esitetty näkemys, että perinteisellä vasemmistolla ei ole monopolia vallankumoukseen. Hän mielestään niin sanotulta vasemmistolta on viime vuosisadan aikana yksinkertaisesti kadonnut vallankumouksellinen subjekti, proletariaatti, jonka vääjäämättä piti kaataa kapitalismi. Luokkatietoisesta vasemmistosta irtautuneet postmodernit radikaalit näyttävät ajattelevan, että edistyksen nimissä juuri subjektin käsitteestä ja kategoriasta on luovuttava, koska se sitoo vapautuksen johonkin ennalta annettuun ja ymmärrettyyn. Perinteisenä kartesiolaisena subjektifilosofina Žižek kuitenkin sitoutuu vakiintuneeseen käsitykseen vallankumouksesta, jonka synnyttää kapitalismin umpikuja ja jonka tekijöinä ovat köyhät. Hän kuitenkin vaikenee Vadénin katsannossa vallankumouksen perusteista, koska ne perustuvat Žižekillä itsestään selvinä pidettyihin lähtökohtiin ihmisten tasa-arvosta ja vapaudesta. Perustelujen vaatiminen olisi jo sinänsä ennenkuulumatonta, koska se ottaisi vakavasti ajatuksen, että ihmiset eivät ehkä olekaan tasa-arvoisia tai että oikeudenmukaisuudelle ei löydy absoluuttista kalkyylia.^xxxi

Vaikka Žižekin ja Heideggerin vallankumouksen perusteet poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti, on heidän ilmaisemalla vallankumouksen muodolla, käytännöllä, silti paljon yhteistä. He molemmat esimerkiksi puolustavat vallankumouksen totaalista luonnetta, jonka vuoksi liberalismi tuomitsee kumouksellisen toiminnan jo lähtökohtaisesti. Tätä arvostelua vastaan Žižek pyrkii hajottamaan yhtenäiskäsitteenä pidetyn ”totalitarismin”, jossa mm. Platonin valtioajattelua, natsismia ja stalinismia pidetään popperilaisen avoimen yhteiskunnan vihollisina.

Žižekin kritiikissä liberalistinen totalitarismivastaisuus ilmaisee vain eräänlaista kapitalistista ajattelukieltoa, Denkverbotia, jonka päämääränä on tehdä vaihtoehtojen toteuttaminen mahdottomaksi. Omien vakaumusten vakavasti ottaminen niputetaan niin liberalismissa kuin postmodernismissakin fundamentalismiksi ja sitä myötä terrorismiksi ja totalitarismin valmisteluksi. Jäljelle jää vain joko sitoutumaton ironia tai ”järkevä” suhtautuminen rakenteelliseen väkivaltaan, jonka eri ilmenemismuotoja sveitsiläinen ekonomisti Christian Marazzi kuvaa kliinisen analyyttisesti kirjassaan Finanssikapitalismin väkivalta (suom. 2015). Tämän vuoksi Žižek on valmis esittämään, että voi olla sekä eettisesti että poliittisesti perusteltua ottaa omat uskomuksensa vakavasti ja toimia niiden perusteella jopa väkivaltaisesti. Vadén katsoo Žižekin olevan asiastaan niin vakuuttunut, ettei edes totalitarismin haamun pitäisi estää meitä astumasta tälle tielle.^xxxiiValtavirtamediassa säännöllisesti esitetyt tv-dokumentit eri totalitarismeista pyrkivätkin vain pelottelemaan pikkuporvaristoa ja sosiaalituilla lahjottua alaluokkaa, jottei niiden keskuudessa syntyisi edes aikomusta vallankumoukselle, eikä näin ollen vaihtoehtoa kapitalismin ”vääjäämättömyydelle”.

Vadénin tarkastelussa Žižek toistaa jatkuvasti, ettei kansallissosialistien menetelmissä ja organisoitumisen tavoissa kuten joukkokokouksissa ole sinänsä mitään vikaa sen enempää kuin niiden taustalla vaikuttavissa ajatuksissakaan kuten kollektiivisessa kurissa ja uhrautumisessa. Slovenialaisfilosofi vieroksuu ainoastaan kansallissosialismin niille antamaa ”outoa kierrettä”. Toisin sanoen kansallissosialistisen vallankumouksen ilmiasu oli Žižekin mielestä kunnossa toisin kuin sisältö ja käyttötarkoitukset. Vadén kuitenkin kysyy oikeutetusti, että eikö natsivallankumouksessa ollut sittenkin muodollisesti jotain oikeaa, esimerkiksi globaalin kapitalismin ylittäminen yhteisöllisen kurin avulla?^xxxiii

Žižek yrittää selittää vastentahtoista kansallissosialismin arvostustaan väittämällä, että massatapahtumien, kurinalaisuuden ja uhrauksen teemat ovat oikeastaan ”työväenluokan” eli käytännössä marxilaisen työväenliikkeen keksintöjä, jotka natsit sitten omivat itselleen. Vähättelystään huolimatta Žižek näkee Heideggerin kansallissosialistisessa vallankumouksellisuudessa kannatettavaa ainakin likaisen politiikanteon tasolla. Vadénin mielestä on kunnioitettavaa, että Žižek puolustaa Heideggerin vallankumouksellisuutta, vaikka tietää, että siitä seuraa syytös, jonka mukaan hän puolustaa totalitarismia. Joka tapauksessa kaiken pikkuporvarillisen vallankumousromantiikan keskellä Žižek teroittaa puoluekurin ja johtajan seuraamisen olevan vallankumouksellisen politiikan välttämättömiä osia. Siksi slovenialaisfilosofi on valmis ottamaan haasteen vastaan: liberalismi voidaan kumota vain jonkinlaisella totalitarismilla. Provokatiivisessa näkemyksessään Žižek on valmis julistamaan stalinismia, jossa liberaali demokratia ei ole historian päätepiste ja että terrori voi joissakin olosuhteissa olla oikein, eettistä.^xxxiv

Vallankumous ja sen toteuttaminen vaati Heideggerin mielestä liberalismille vierasta uhrimieltä. Olemisen kohtalokkuuteen kuuluu kamppailusta kiinnipitäminen ja uskollisuus vallankumouksen päämäärille silloinkin kun tappio alkaa jo häämöttää. Heideggerille autenttisuus on oman olemassaolon kovuudessa ja kirkkaudessa (härte und klarheit) kamppailemista – juuri tätä tarkoittaa uhrivalmius. Stalingradin tappion jälkimainingeissa kirjoitetuissa vuoden 1943 jälkisanoissaan luentoon Mitä on metafysiikka?Heidegger puhuu runollisesti uhrista: ”Uhri on hyvästit olevalle, matkalla kohti olemisen suosion varjelemista”. Vadén tulkitsee Heideggerin sanat esittämällä, että ”uhraus ei ole laskelmointia, eikä sillä ole tekemistä hyödyn tai päämäärien kanssa, vaan uhraus antaa köyhyyden ylevyyden”.^xxxv

Heideggerin toive, että sodan uhraukset kääntäisivät katseen pois yksilöllisyydestä ja keskivertoihmisen nautinnoista, osoittautui Vadénin mukaan turhaksi. Edes ensimmäinen maailmansota ei ollut kaikessa laajuudessaan riittävän kauhea ja vaikka toinen maailmansota oli saksalaisille vielä kauheampi, sen jälkeen alkoi entistä mielettömämpi sukellus kohti liberalismia ja individualismia. Viimeisinä elinvuosinaan Heideggerin oli tunnustettava, uhrivalmius on kadonnut lähes kokonaan läntisen ihmisten mielistä.^xxxvi

Kansallissosialistisen Saksan tappiosta huolimatta sen synnyttämä vallankumous innoitti monia aikalaisia Euroopassa ja vielä tänään hakaristilipun nostaminen salkoon on avoin kapinajulistus kaikelle sille mitä moderni arvomaailma edustaa. Natsiliikettä tuki valtaosa saksalaisista ja muuallakin sen noususta oltiin innoissaan. Vadén sanoo monien kokeneen sen elähdyttävänä vallankumouksena, historiallisesti uutena vapautusliikkeenä, johon oli riemukasta ja kunniakasta osallistua. Juuri vallankumouksen aitoudesta nouseva uuden vapauden kajastus teki kansallissosialistisesta kumouksesta innoittavaa myös heideggerilaisessa mielessä. Lukuisat aikalaistodistajat kun puhuivat Heideggerin tavoin uuden ihmistyypin kehkeytymisestä, elävöittävien voimien heräämisestä, menneisyyden painolastin poistamisesta tai juhlallisesta ja iloisesta yhteistyöstä. Näiden todistusten valossa kansallissosialistisessa vallankumouksessa oli Vadénin mukaan samaa intomieltä ja uuden äärellä olemista kuin vuoden 1789 vallankumouksessa.^xxxvii Siksi vuoden 1933 tapahtumat on Heideggerin lailla syytä nähdä aitona vallankumouksellisena yrityksenä, jonka ytimessä oli antiporvarillinen modernin vastainen tahtotila.

–

Viitteet:

i Philippe Lacoue-Labarthe & Jean-Luc Nancy, Natsimyytti (Helsinki: Tutkijaliitto, 2002), 62.

ii Martin Heidegger, Johdatus Metafysiikkaan (Helsinki: Tutkijaliitto, 2010). Heideggerin Freiburgin yliopiston kesälukukaudella 1935 pitämä metafysiikan luentosarja julkaistiin vasta v. 1953 nimellä Einführung in die Metaphysik. Suomennos perustuu tuon kirjan kuudenteen painokseen vuodelta 1998.

iii Ibid., 186-187.

iv ”Enää vain Jumala voi meidät pelastaa – Martin Heideggerin Spiegel-haastattelu”. Teoksessa George Steiner Heidegger (Tampere: Gaudeamus, 1997), 195.

v Hannu Eerikäinen, ”Autiomaa leviää – Heideggerin kansallissosialismi ja juutalaisvastaisuus Mustien vihkojen valossa”, Ajatus (Nro 73 / 2016), 100. Mustissa vihkoissa Heidegger katsoo edustamansa idealisoidun aatteen olevan ”henkistä kansallissosialismia” (geistiger Nationalsozialismus) erotuksena puolueen arkisesta ”vulgaarikansallissosialismista” (Vulgärnationalsozialismus).

vi Professori Peter Trawnyn toimittamat Mustat vihkot (Schwarze Hefte) on koottu Heideggerin 34:stä ”ajatuspäiväkirjasta”. Ne on julkaistu 9-osaisena kirjasarjana, joista 2014-15 ilmestyneet neljä ensimmäistä osaa käsittää vuodet 1931-1948. Juuri näistä osista on noussut uudelleen kohu Heideggerin suhteesta kansallissosialismiin ja juutalaisuuteen.

vii Jukka Hankamäki, ”Heidegger – Sankarini! Mistä kiistaa käytiin?, Tiedepolitiikka ( 4 / 2004), 31-38. Vielä vuosituhannen alussa suurin osa Heideggeria ymmärtävistä suomalaisfilosofeista halusi erottaa hänet kansallissosialistisesta ajattelusta. Hankamäen sinänsä ansiokkaassa artikkelissa Heideggerista leivotaan virheellisesti yksilönvapautta kannattava totalitarismin kriitikko. Mustien vihkojen ilmestymisen jälkeen tällaiset puheenvuorot ovat kadonneet tyystin. Yksilön ”autenttista olemista” puoltavassa ajattelussaan Heideggerin voi tulkita olevan individualismin asialla, mutta politiikan tasolla hän oli Mustien vihkojen perusteella suurin piirtein kaikkea sitä vastaan mitä liberalistinen yksilökeskeisyys edustaa.

viii Heideggerin fundamentaaliontologiassa tehdään ero ontologisen eli olemisen ja onttisen eli olevan (olio) välillä. Ontologinen liittyy olemiseen, sen sijaan onttinen kuuluu aina oleviin. Heideggerin katsoi arkikielemme kuin myös tieteellisen ajattelun liittyvän aina olevaan, kun taas hänen fundamentaaliontologiassa tarkastelun kohteeksi otetaan oleminen sinänsä.

ix Hannu Eerikäinen, ”Autiomaa leviää – Heideggerin kansallissosialismi ja juutalaisvastaisuus Mustien vihkojen valossa”, Ajatus (Nro 73 / 2016), 102-104.

x Kant-tulkinnassaan Heidegger irrottautui filosofian valtavirtaisesta käsityksestä tieteen ja filosofian yhteyksistä. Sen vastakohdaksi hän esitteli Davosissa 1929 uuskantilaisuuden kritiikistä kumpuavan ajattelunsa, jossa olemiskysymys, das Sein, palautetaan takaisin filosofian olennaiseksi kysymykseksi.

xi Martin Heideggerin ja Ernst Cassirerin välinen Davosin kiistakeskustelu löytyy kokonaisuudessaan teoksesta Martin Heidegger, Kant ja metafysiikan ongelma (Helsinki: Tutkijaliitto, 2020), 242-259

xii Tere Vadén, Heidegger, Žižek ja vallankumous (Helsinki: Gaudeamus, 2012), 16.

xiii Ibid., 17-18.

xiv Ibid., 32.

xv Ibid., 86-87.

xvi Ibid., 227.

xvii Käsitteellä Dasein Heidegger viittaa ihmisen ”täälläoloon”, inhimilliseen olemassaoloon. Ennen kaikkea Dasein on olento, jonka olemassaolo on sille itselleen ongelma. Dasein-käsitteellä Heidegger pyrki paljastamaan olemisen (Sein) ensisijaisen luonteen, jonka aiemmat filosofit olivat jättäneet huomioimatta.

xviii Tere Vadén, Heidegger, Žižek ja vallankumous (Helsinki: Gaudeamus, 2012), 81.

xix Ibid., 70.

xx Ibid., 132.

xxi Ibid., 52-53.

xxii Ibid., 36.

xxiii George Steiner, Heidegger (Tampere: Gaudeamus, 1997), 131.

xxiv Tere Vadén, Heidegger, Žižek ja vallankumous (Helsinki: Gaudeamus, 2012), 75-76.

xxv Ibid., 119.

xxvi Ibid., 149-150.

xxvii Heidegger ei pitänyt tekniikkaa sinänsä hyvänä tai pahana, vaan eurooppalaisen ajattelun kohtalona, joka on jäljitettävissä Kreikan sokraattiseen filosofiaan. Sen metafyysisessä traditiossa todellisuus nähdään yhdenmukaisena, manipuloitavana ja hallittavana.

xxviii Ibid., 156.

xxix Ibid., 157.

xxx Ibid., 226.

xxxi Ibid., 37.

xxxii Ibid., 198-199.

xxxiii Ibid., 78-79.

xxxiv Ibid., 87.

xxxv Ibid., 44-45.

xxxvi Ibid., 45-46.

xxxvii Ibid., 73-74.

–

–