Suomen lähdeköyhä muinaisuus rikastuu loistavassa tutkimuksessa

TEEMU KESKISARJA

–

Monioppinut kieli- ym. tieteilijä Mikko K. Heikkilä on kirjoittanut todella kovan kirjan: Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo (Warelia 2025). Aihe vaatii alkajaisiksi metodologista mietiskelyä.

Mitä väliä on jutuilla, joita porukat toisilleen turisevat ilman muistiinmerkitsemistä?

Lähimenneisyydenkin perimätieto on melko ylenkatsottua. Joskus ikäihminen supisee minulle, että ukki kuulemma 1918 kirosi teloittajilleen niin ja isoisoisoäiti selvisi nälkävuosina hengissä näin, vaan eihän tuo mitään oikeaa historiaa liene, kun ei löydy kirjoista eikä arkistoista.

No, oikeampaa harvoin on säilössä. Kirjaimet ovat neuloja heinäsuovassa, joka paloi taikka jäi kokonaan rakentamatta. Elämästä tallentuu dokumenteiksi miljoonasosa, edes lukutaidon, painotekniikan ja digikameran valtakausilla. Tapauksista, joita rahvaalle sattui vuosisatoja sitten, on tuskin koskaan omaelämäkertoja tai kirjeenvaihtoa. Tilaa jää muistitiedolle. Se on vähintäänkin merkityksellisempää kuin tutkijan omasta päästään keksimä lähtökohta.

Muisti voi pettää, mutta vaillinaisia, yksisilmäisiä, rajoittuneita ja puolueellisia ovat monesti tekstitkin, myös ne jotka viranomainen aikoinaan pani paperille. Sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea muistivihoissa ja konekirjoitusliuskoissa. Juopuneen sotaveteraanin saunajutut saattoivat vuosikymmenten kuluttuakin olla todempia kuin komppanian sotapäiväkirja, jonka pitäjän huolimattomat kädet olivat kohmeessa ja hurmeessa.

Miltei toivottomaksi lähdetilanne niukkenee varhaiskeskiajassa, johon Mikko K. Heikkilä pureutuu. Paitsi yksilöiden myös kansan vaiheet ovat likipitäen kadotettuja. Latinan- ja ruotsinkielinen kirjoittelu alkoi Suomenmaassa kirotun myöhään ja kituliaasti. Antoisimmat lumppupaperiläjät varmaan paloivat jo 1400–1500-luvuilla Turun ja Kuusiston piispanlinnan hävityksissä. Keskiajan alkuperäislähteet mahtuvat nykyisin muutamaan hyllyväliin. Tämäkään kama ei ole kovin kertomuksellista eikä vastaa kysymyksiin, jotka meitä eniten askarruttavat.

Keitä me suomalaiset olemme ja mistä tulemme? Kuinka kristinusko tänne kulkeutui? Mitä ihmeen kansanryhmiä olivat pirkkalaiset, kveenit ja lappalaiset? Mihin perustui ristin voitto? Harjoittivatko pakanat vain heppoista heimoilua vai oliko heillä kunnon sotaretkiä, päälliköitä, tietäjiä ja sankareita?

Nämä arvoitukset ovat kaikkea muuta kuin yhdentekeviä itseymmärryksellemme. Niillä on väliä enemmänkin kuin itsenäisyydellä, korkeakulttuurilla, hyvinvointivaltiolla ja demokratialla. Kunpa vastauksia antaisi edes yksi satasivuinen kronikka vuodelta 1150! Miksi hitossa kukaan ei kaivertanut kivikirkon perustuksiinkaan muutamaa nimeä ja vuosilukua!

Muinaistutkimuksen toivo elää perimätiedossa. Sen määrässä Suomi on maailman kärkimaita. Ylioppilaat, papit ja tieteilijät intoutuivat kansallisiin rientoihin ja onneksemme keräsivät runoutta ja suorasanaisiakin tarinoita ennen kuin sukupolvien ketju katkesi ja suullinen perinne haipui kirjoitusten tieltä.

Perimätieto on historioivien tieteiden aarre muuten lähdeköyhässä maassa. Ihmeen moni akateeminen suomalaistutkija on silti suhtautunut siihen pelkkinä satuina. Maailmalla valtavirta on kääntynyt myötäiseksi suullisen perinteen uskottavuudelle. Mikko K. Heikkilä osoittaa tämän vertauksilla. Afrikan, Australian ja Amerikan takuulla kirjattomien villien tarut ovat nousseet arvoonsa ja Kiinan ja Lähi-idän vedenpaisumuskertomukset peräti varmistuneet luonnontieteiden löydöksistä. Muistijälki saattaa säilyä yhteisössä vuosituhansia. Varsinkin jos tukena on tarttuvainen runomitta. Suomalaisten keskiaikamuistot 1800-luvulla eivät ole mitenkään yliluonnollisia – ainoastaan ylisukupolvisia.

Mikko K. Heikkilä käy armotta eräiden nimekkäiden keskiaika-auktoriteettien kimppuun. Suomessa perimätiedon väheksyntään on kietoutunut omituinen minimalismi. Kirjoittamaton tarkoittaa samaa kuin epätosi. Mikään ei kelpaa ikivanhuuden ja aitouden todisteeksi, kaikki tuntuu keinotekoiselta, sepitetyltä ja ulkomaisten tekosilta. Suomeen ei saa sijoittaa mitään ammoista merkkitapausta eikä lihan ja veren olentoja, kaikki sellainen on olevinaan liian kansallisromanttista ja nationalistista.

Heikkilä tarttuu aiheeseen kuin rautakautisen miekan kahvaan. Kirja on taiten taottu kriittisyyden pajassa ja useiden tieteiden yhteisessä ahjossa, hyvän kirjoitustaidon vasaralla, lukijaan luottamisen alasimella, jostakin erittäin mielenkiintoisesta metallista, ikään kuin lähteiden alkuaineesta.

Heikkilä onnistuu kumoamaan opponenttiensa ylenkatseen. Suullisella perimätiedolla on kuin onkin historiallinen arvo. Ei siis pelkästään kulttuurin kuvajaisena vaan myös jälkenä tositapauksista, joita ihmiset kokivat, näkivät, kuulivat ja sukupolvien saatossa muistelivat.

Ällistyttävä esimerkki kehkeytyy Kurki-suvun kohtaloista Nokian ja Vesilahden pitäjissä ehkä 1200–1400-luvuilla. Heikkilän lähdepohja hyllyy ja upottaa, mutta kestää kumminkin. Kurkimaisesti hyppelevä kaksintaistelija Matti Kurki ja hänen vastustajansa Pohto, polttomurhaaja Klaus Kurki ja vaimoparka Elina lienevät todella eläneet muutoinkin kuin vanhan kansan suussa. Taruissa on totta elävöittää muinaisuutta ja herättää henkiin kuolleet ihmiset, joita 2020-lukulaiset eivät oikeasti eläneiksi ymmärtäneetkään. Elinan surmavirren todenperäisyys ei käynyt minun mielessänikään, kun taannoin kiertelin tapahtumapaikoilla Laukon kartanossa.

–

Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. Warelia, 2025.

–

–