Kulttuurisodan solmu

TENHO KIISKINEN

–

Kun Helsingin Sanomatja perussuomalaiset kohtaavat, jälki on rumaa. Toimittaja Pekka Mykkänen väittää pokkana, että kun Riikka Purran vanhoista kirjoituksista ryhdyttiin rähjäämään kesällä 2023, Hesarin toimituksella ei ollut muuta motiivia kuin selvittää, oliko niimerkin ”riikka” takana Purra. Kuten muistamme, kyse oli tämän nuorena tutkijana Jussi Halla-ahon blogin vieraskirjaan kirjoittamista kommenteista, jotka sisälsivät typerää ja rasistista kielenkäyttöä. Sanomatalossa todettiin, että tilanteeseen on pakko reagoida, koska muut ovat apajilla. Ulkomaantoimituksesta lainattu Mykkänen oli tekemässä ensimmäistä juttua ja sai välittömästi kimppuunsa niin persuleirin kuin sen liepeillä roikkuvan huutosakin. Vihan määrä säikäytti ja satutti herkän miehen, joka tajusi olleensa vieras kotimaanpolitiikassa. Toipuminen antoi kuitenkin idean kirjaan, jonka kohdeyleisö pysyy verkkosotien ulkopuolella. Tässä voisi olla kaunis esitys teoksesta Likainen somesota.

Vähemmän kaunis esitys kertoo, ettei Mykkänen ole niin sinisilmäinen kuin antaa ymmärtää. Hän oli kuitenkin uskottava markkinoidessaan melkein itkuisena kirjaansa MTV3:n aamulähetyksessä ja toistaessaan tuhat kertaa kuultua arvostelua perussuomalaisista – mutta enemmän tunteen kuin asian puolesta. Minäkin hätkähdin, koska luulin pelkän syyttelyn olevan passé, mutta läpi meni. Ivan Puopolokin oli haastattelun aikaan lomalla. Likainen somesota onnistuu varmasti vakuuttamaan osan lukijoista siitä, että suurista puolueista juuri perussuomalaiset on ollut yleisen keskustelukulttuurin kannalta epärakentavin, mutta kokonaisuutena teos jää jokseenkin oudoksi toimittajamaneerien sekamelskaksi. Välillä lukijaa viedään kuin pässiä narussa, välillä ollaan kuin ei pyrittäisi mihinkään. En ole hetkeen lukenut ammattilaisen kirjoittamaa kirjaa, jonka leipätekstistä on mahdotonta löytää hyvää sitaattia, jos kriteerinä pitää lukijan yllättämistä. Jotkut inhokit tosin saavat rikollisneron kohtelun:

(Matias) Turkkilan asemasta suomalaisella mediakentällä kertoo jotakin se, että toimittajan pilkkaaminen ei tietääkseni synnyttänyt minkäänlaista X:n ulkopuolista keskustelua tai kohinaa edes media-alan piirissä. En tiedä minkään toisen suomalaismedian päätoimittajan harrastavan vastaavaa viestintää, mutta Turkkilan kohdalla media vaikuttaa jo väsyneen provokaatioihin ja hänen puolueensa ei näe niissä mitään ongelmaa. Itse tuntemissani toimittajapiireissä Turkkilaa ei pidetä journalistina vaan propagandistina. (-) Turkkila on kuin itsensä absoluuttinen vastakohta istuessaan tv-studiossa verrattuna siihen, mitä hän näppäimistöltään someen suoltaa. Tv:ssä puhuu hillitysti pohdiskeleva filosofi, X:ssä hän mekastaa, ilkeilee ja provosoi.

Tanssahtelun selittää kai parhaiten se, että kielteinen asenne pakottaa vaikenemaan aina kun vastapuolella on pisteen paikka ja näin myös lukijan odottama kertoja jää pois. Tyylilajista voisi mainita valaisevana esimerkkinä HS:n häväistyskampanjan Wille Rydmania vastaan kolme vuotta sitten, kun herran entisillä naisystävillä oli jotakin hampaankolossa. Siinä toimittaja Paavo Teittinen piilotti roolinsa jutun runkoon ja ohjaili lukijoita oikeisiin johtopäätöksiin tarkoin valikoiduilla sitaateilla. Ne olisivat oikein käytettyinä vieneet tarinaa eteenpäin, mutta pyrkimyksenä oli vain Rydmanin tuhoaminen, ei kokonaiskuvan antaminen. Kun valtamedia pelaa kovaa peliä, se toimii juuri näin. Toimittaja voi pestä kätensä, ja vaikka kaikki tietävät hänen pahantahtoisuutensa, sillä ei ole enää väliä, kun kohu kasvaa riittävän suureksi. Teittisen viha Rydmania kohtaan ei ole kuitenkaan tämän arvion aihe, enkä uskoisi äkkiseltään Mykkäsestä mitään yhtä pahaa. Jos hän epäonnistuu kertojana moraalisesti, on miehellä selkärankaa muiden suhteen, sillä kirjassa on paljon hajaääniä. Ilman niitä se katoaisi nopeasti vasemmalle. Turun puukotustapauksen yhteydessä vuonna 2017 maalitettu rikostoimittaja Rebekka Härkönen kertoo:

En koe olevani suvakki vaan inhorealisti. Minulle sanottiin [toimittajapiireissä}, etten minä voi heittää ilmoille mitään epäilyksiä, että siellä joukossa voi olla vaikkapa rosvoja ja vieraiden valtioiden vakoojia. Siis kaikkea mitä näihin ihmisvyöryihin ihan tutkitusti sisältyy kautta maailmanhistorian. (-) Jos me otetaan tämmöinen 30 000 nuoren miehen joukko, joka on kyennyt ylittämään valtameren ja mantereen ja päätynyt tänne Suomeen, niin minkälaisia ominaisuuksia heissä todennäköisesti on? Siellä on kyynärpäätekniikkaa, oman edun tavoittelua, röyhkeyttä, rohkeutta, tietynlaista häikäilemättömyyttä ja sitkeyttä. Osa on hyviä piirteitä, jos ne valjastetaan hyvään käyttöön. Mutta osa näistä piirteistä löytyy ihan säännönmukaisesti rikollisilta.

Vaikeneminen kulminoituu Purra-kohun suurimpaan ongelmaan. Kun revittely alkoi, yksikään valtamedian edustaja ei voinut sanoa ääneen sitä kaikkein ilmeisintä tosiasiaa. Riippumatta siitä, mitä mieltä ihmiset ”riikan” sanavalinnoista olivat, kaikki suomalaiset olivat joskus ajatelleet samoin – tietenkin lukuun ottamatta niitä hyviksiä, jotka eivät koskaan olleet väärässä paikassa väärään aikaan. Tämä oli se merkillinen moraalinen kuoppa, jossa valtamedia pysyi väkisin, vaikka kansa nauroi. Oli jälleen kerran luotu aikuisten todellisuus, jossa katujengit eivät inhota, möly on musiikkia, eikä ketään hakata. Todellisuuteen kuului myös sen ironian ohittaminen, että mitä enemmän kommentteja haravoitiin, sitä järkevämmiltä ne alkoivat tuntua. Media julisti näin toimimalla epäsuorasti, että julkisen sanan ja politiikan pitäisikin olla tyhmää ja tekopyhää, koska muuten ihmisiä ei voi erottaa. Purra säilytti asemansa nimenomaan siksi, ettei kansa pelannut peliä ja myös kokoomus ymmärsi sen. On syytä korostaa, ettei Mykkänen missään vaiheessa edes vihjaa kohun dynamiikkaan, vaan pysyy loppuun saakka hyvänä. Pokka pitää, vaikka onhan taustalla ura Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on monia syitä katkeruuteen, mutta vuosien varrella kuulemani huhut esimerkiksi lehden rekrytointiperusteista ovat sellaisia, että niiden on pakko kuulua maan luotettavimmalle uutistalolle. Aito meritokratia on kuin Mustanaamio: paha pahoille ja hyvä hyville. Ei klaaneja, ei trendinhaistajia. Silti puikoissa on aina joku Saarikoski.

Lienee paikallaan sanoa, että kirjoittajan nostamat esimerkit kunnollisten maahanmuuttajien kohtaamasta rasismista ovat kerrassaan järkyttäviä ja vastenmielisiä. Rajut pysäytyskuvat eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, ettei perussuomalaiset voi olla vastuussa sen liepeillä roikkuvasta huutosakista minkään ”sananvastuun” muodossa, sillä unelmasta ei päätetty kansanäänestyksessä. Rasistinen huutosakki, joka sanoo ja tekee kaikenlaista ikävää on olemassa toisin sanoen siksi, että se edustaa suomalaisten enemmistöä ja enemmistömielipiteitä. Ilmaisun törkeyteen on turha tarttua, jos kyselyihin voi kirjata samat asiat. Pelkän roturasismin kitkeminen ei muuttaisi mitään, sillä kansa tahtoo vakautta, ennakoitavuutta ja tukea identiteetilleen, eli kaikkea sitä mitä eliitit eivät halua.

Pekka Mykkänen sanoo, ettei tiedä mistä polarisaatio tai kulttuurisota johtuu, vaikka arvaukset ovat siellä täällä. Lapsekasta kansaa pelottaa, mutta se on oppinut sanomaan väestönvaihto ja halpatyövoima. Monet tutkijat pitävät polarisaation tärkeimpänä syynä arvojen välistä konfliktia, joka sisältää laajasti myös ideologian ja ihmiskäsityksen sekä erilaiset tulevaisuuteen liittyvät toiveet ja visiot. Minä uskon myös biologiaan. Sosiaalisesti liian ahtaaseen yhteiskuntaan ja sen aiheuttamaan ylikiihtymisen tilaan. Meitä on liikaa ja kun meitä on liikaa, kaikille ei ole kivoja töitä. Elämä on nykyään yksi hymyilevä kuolema.

–

Pekka Mykkänen: Likainen somesota. Kertomus Riikka Purran rasismikohun ympärillä käydystä somesodasta, perussuomalaisten aggressiivisesta viestintäkulttuurista ja yhteiskunnallisen keskustelun myrkyttymisestä. Nemo, 2025, 396 s.

–

–