Yhteisöllisyyden nousu ja lasku

JUKKA AAKULA

–

Robert D. Putnam on yhdysvaltalainen sosiologi ja Harvardin yliopiston professori emeritus. Hänen tutkimuksensa tuli suomalaisten kansallismielisten ja konservatiivien tietoisuuteen viimeistään silloin, kun hän julkaisi 2006 tutkimuksen E Pluribus Unum: Diversity and community in the twenty-first century etnisen monimuotoisuuden negatiivisesta vaikutuksesta luottamukseen.

Tarkkaan ottaen hän osoitti, että ainakin lyhyellä aikavälillä etninen monimuotoisuus heikentää luottamusta, sosiaalista pääomaa ja yhteisöllisyyttä. Etnisesti monimuotoisissa lähiöissä ihmiset — riippumatta omasta etnisestä taustastaan — vetäytyvät niin sanotusti kuoreensa. Tämä tarkoittaa mm. että luottamus on matalampaa jopa omaan etniseen ryhmään kuuluvia kohtaan, yhteistyö on vähäisempää ja sosiaalisia suhteita sekä ystävyyssuhteita on vähemmän

Putnam oli jo pitkään tutkinut luottamuksen ja ns. sosiaalisen pääoman tasoa ja kansalaisyhteiskunnan toimivuutta USA:ssa ja Italiassa. Teoksessaan Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern Italy hän osoitti dramaattisen eron Pohjois- ja Etelä-Italian välillä. Pohjoisessa kansalaiset osallistuivat aktiivisemmin yhdistystoimintaan ja luottivat toisiinsa enemmän. Julkiset instituutiot toimivat tehokkaammin. Etelä-Italiassa yhteisöllisyys oli heikompaa, luottamus matalampaa ja julkiset instituutiot olivat tehottomia. Vaikutus tavallisen kansalaisen elämään oli suuri. Etelä-Italiassa korruptio ja muu rikollisuus rehotti, julkiset palvelut olivat huonoja ja talous kasvoi hitaasti.

Kirjassaan Bowling Alone: The Collapse and Revival of American Community Putnam taas osoittaa USA:n yhteisöllisyyden laskeneen voimakkaasti 1950-luvulta tähän päivään.

Putnamin edellisen kirjan, vuonna 2016 julkaistun Our Kidsin, piti jo jäädä viimeiseksi. Sen teemana oli 50-luvun Amerikan ja nyky-Amerikan vertailu lasten ja nuorten hyvinvoinnin näkökulmasta. 50-lukua leimasi Putnamin mukaan yhteisöllisyys, vilkas sosiaalinen liikkuvuus, ”ketään ei jätetä” -ajattelu ja vaikeistakin perheoloista tulevien lasten tukeminen. Yhteisöllisyys tosin sulki mustat osittain ulkopuolelle. 2020-luvulle tultaessa eri yhteiskuntaluokkien lasten elämä on eriytynyt täysin – lähiöt ja koulut ovat eriytyneet sosiaalisesti ja ihmiset loitontuneet käsityksestä, että hyvin toimeentulevien pitäisi tukea huonommassa asemassa olevia – muutenkin kuin korkeintaan verovaroin. Sosiaalinen mobiliteetti on alentunut.

Putnamin uusin kirja Upswing (2020) laajentaa Our Kids -kirjaa oleellisesti. Aikaperspektiivi ulottuu 1900-luvun alusta nykyaikaan. Putnam esittää hypoteesin, jonka mukaan ajanjaksoa vuodesta 1900 vuoteen 2020 voi hyvällä syyllä nimittää ”minä-me-minä-sykliksi” (I-We-I cycle).

1800-1900-lukujen taite muistuttaa monessa mielessä nykyaikaa. Talous kasvoi ja teknologia kehittyi nopeasti, mutta samaan aikaan eriarvoistuminen ja poliittinen polarisaatio olivat huipussaan. Markkinatalous ei toiminut täysimääräisesti, koska monopolit olivat voimakkaita. Yksilökeskeisyys oli voimakasta. Hallitsi eetos, jonka mukaan pärjääminen on vain itsestä kiinni ja egoismi on posiitivinen asia.

Yritysten taloudellisesta vallasta on tullut poliittista valtaa. Voittojen kasvaessa myös yritysten kyky välttää taloudellista ja eettistä vastuuta julkiselle järjestelmälle, joka mahdollistaa niiden kukoistuksen, on lisääntynyt…. Poliitikot keräävät varakkailta lahjoittajilta kohtuuttomia summia, jotka he käyttävät vaalien voittamiseen, mikä luo vaarallisen vastavuoroisuuden vaurauden ja vallan välille. Etujärjestöt painostavat armottomasti valittuja virkamiehiä sekä tukemaan yritysten tavoitteita että paradoksaalisesti välttämään vapaiden markkinoiden toimintaa.

…Äärimmäinen itseensä luottamisen filosofia on hallitseva, ja rajoittamatonta oman edun tavoittelua pidetään kiitettävänä eettisenä periaatteena. Ajatus, että jokaisen on valittava aina itselleen edullisin vaihtoehto ja vain siten voi menestyä taloudessa, on muuttunut ajatukseksi markkinoiden moitteettomasta oikeudenmukaisuudesta. …Tulonjako-ohjelmia moititaan usein resurssien tuhlaukseksi.

… Politiikassa liiallinen keskittyminen omien etujen edistämiseen muiden etujen kustannuksella on luonut armottoman nollasummakilpailun ja kompromissittomuuden ilmapiirin. Julkiselle keskustelulle ei ole ominaista eriävien ajatusten pohtiminen, vaan vastapuolen demonisointi. Puolueiden ohjelmat ajautuvat äärimmäisyyksiin.

1900-luvun alun jälkeen amerikkalainen yhteiskunta alkoi kuitenkin muuttua yhteisöllisempään suuntaan. Ammattiyhdistysten jäsenmäärä nousi. Syntyi suuri joukko vertaistukeen perustuvia yhdistyksiä – osa uskonnollisia – joiden jäsenet tukivat toisiaan taloudellisesti ja myös moraalisesti ottamaan vastuun elämästään. Niin sanotun kolmannen sektorin toiminta vahvistui kaikilla elämän alueilla.

Poliittinen polarisaatio alkoi korvautua ruohonjuuritason ns. progressiivisella liikkeellä, joka levisi molempiin puolueisiin. Progressiivisuus yhdisti suuren joukon erilaisia yhden asian sosiaalisia liikkeitä. Se onnistui välttämään dogmaattisuuden vaaran – liike oli hyvin pragmaattinen ja heterogeeninen. Osa liikkeestä oli avoimen rasistista – esimerkkinä sen piiristä myöhemmin presidentiksi noussut, Ku Klux Klaniin kuulunut Woodrow Wilson. Jotkut ammattiyhdistykset saattoivat sulkea mustat toimintansa ulkopuolelle.

Progressiivinen liike onnistui myös valtakunnallisella tasolla. Theodore Roosevelt nousi Progressiivisen puolueen ehdokkaana presidentiksi ja kehitti mm. kilpailulainsäädäntöä purkamalla monopoleja. Maahanmuuton voimakas supistaminen vähensi työn tarjontaa ja paransi työntekijöiden asemaa – myös mustien työntekijöiden. 1930-luvun New Deal -aika ja toisen maailmansodan jälkeinen aika olivat yhteisöllisyyden kulta-aikoja.

Usein on esitetty väite, että 50-luvulla maksimissaan ollut yhteisöllisyys oli lähinnä valkoisten miesten yhteisöllisyyttä, joka jätti mustat ja naiset ulkopuolelle. Putnam tyrmää väitteen ja toteaa, että vaikka yhteisöllisyyden kasvun vaihetta leimasi lakiin perustuva rotusorto, mustien asema parani koko ajan suurin harppauksin.

1960- ja 1970-lukujen ihmisoikeusvallankumouksien alkua ei pidä nähdä salamaniskuna kirkkaalta taivaalta, vaan pikemminkin yli neljän vuosikymmenen edistyksen huipentumana.

60-lukua edeltänyt edistys tapahtui useimmiten hyvin eriytyneillä alueilla – rotuasioissa sitä ajoivat suurelta osin mustat amerikkalaiset itse eivätkä institutionaaliset muutokset. Kehitys oli kaikkea muuta kuin riittävää, mutta se on silti elintärkeä osa tasa-arvon ja osallisuuden historiaa 1900-luvulla.

60-luku merkitsi käännettä. Yhteisöllisyys alettiin kokea tunkkaiseksi ja rajoittavaksi, tilalle tuli yksilökeskeisyys ja hiljalleen suoranainen narsismi.

Yhteisöllisyyden kritiikki oli Putnamin mukaan joskus myös aiheellista: alkuperäinen kritiikki kohdistui yhteisöllisyyden varjopuoliin kuten liialliseen konformismiin, yksilön vapauden rajoittamiseen ja mustien ekskluusioon. Lopulta käänne kuitenkin johti yhteishengen romahdukseen, solidaarisuuden katoon ja polarisaatioon.

On tärkeää tajuta, että yhteisöllisyyden kritiikki tuli kahtaalta. Uusi vasemmisto (New Left) lähti liikkeelle idealistisena kansalaisoikeusliikkeenä ja seksuaalista vapautta edistävänä liikkeenä. Uusi oikeisto (New Right) taas kritisoi valtion laajentunutta roolia kaikille elämän alueille ja ammattiyhdistyksen valtaa. Tuolloisen oikeistoajattelun äärimmäisiä esimerkkejä olivat libertaariset ideologit Ayn Rand, Milton Friedman ja Friedrich Hayek, ajatusten pragmaattisen toteuttajan roolin sai myöhemmin presidentti Ronald Reagan.

Euroopassa 60-lukulaisuus näyttäytyy lähinnä uusvasemmiston syntyhetkenä, USA:ssa tilanne on Putnamin mukaan toinen:

Uusi oikeisto oli suurimmaksi osaksi pitkällä aikavälillä menestyneempi kuin uusi vasemmisto. Republikaanipuolue muistutti vuonna 2018 paljon enemmän 1950-luvun uutta oikeistoa kuin demokraattinen puolue vuonna 2018 muistutti 1960-luvun uutta vasemmistoa. Vain yhdellä alueella uuden vasemmiston perintö jatkui ja laajeni 2000-luvulle, ja se liittyy identiteetin käsitteeseen.

Vasemmistolainen kansalaisoikeustaistelu pani alulle polarisaatiokehityksen – osin kai tahtomattaan:

Kaksi asiaa – demokraattien siirtyminen vasemmalle kansalaisoikeuskysymyksissä sekä valkoisten vastareaktio mustien kansalaisoikeusvoittoihin oikealla (ja vastareaktion hyväksikäyttö republikaanien politiikassa) – aiheutti yhä suurempaa sosiaalista, kulttuurista ja poliittista polarisaatiota.

Etelävaltioiden demokraatit jättivät puolueen kansalaisoikeuslainsäädännön vuoksi, aivan kuten liberaalit republikaanit marginalisoituivat puolueen siirtyessä oikealle samoissa kysymyksissä. Molemmilla puolilla keskitiehen perustunut puoluejärjestelmä heikkeni, ja rotukonflikti oli ensisijainen syy.

…Puoluetribalismi alkoi kehittyä uudelleen – aluksi hitaasti, mutta sitten kiihtyvällä vauhdilla ja voimalla. 1960-luvun lopulla alkanut polarisaatio johtui aluksi pääasiassa rodusta, kun kahdesta puolueesta tuli selkeämpiä ja sisäisesti homogeenisempiä.

Johnson ja Nixon (ironista kyllä, kumpikin oli maltillinen vaikuttaja omassa puolueessaan) olivat tämän polarisaation käänteen kaksi kantavaa voimaa. Johnson allekirjoitti vuosina 1964–65 kansalaisoikeuslait, jotka maksoivat demokraateille heidän konservatiivisen, eteläisen siipensä. Nixon noudatti pohjimmiltaan rasistista ”eteläistä strategiaa” vuonna 1968 tuodakseen samat konservatiiviset etelän edustajat republikaanien joukkoon.

Samaan aikaan kun yhä useammat amerikkalaiset kuvailivat poliittisia näkemyksiään maltillisiksi, ideologisen spektrin ääripäät muodostivat yhä suuremman osan niistä, jotka todella osallistuvat kokouksiin, toimivat kansalaisvaliokunnissa ja jopa käyvät kirkossa.

Yksilökeskeisyyden kasvu on aiheuttanut yhteenkuuluvuuden tunteen ja yhteisöihin (yhdistyksiin, uskonnollisiin yhdyskuntiin ja perheeseen) kuulumisen laskua 60-luvulta alkaen. Tästä on ollut konkreettista haittaa. Demokratian toimivuus – kyky vastata yhteiskunnallisiin ongelmiin – on alentunut voimakkaasti. Tuloerot ovat kasvaneet mutta niin ovat myös terveyserot. Pitkään saattoi sentään todeta, että vaikka erot kasvavat, kaikkien hyvinvointi on noussut. Tämä ei kuitenkaan enää pidä paikkansa. Suurella osalla väestöstä jopa elinajanodote on laskussa.

Kirjan suurin arvo on siinä, että Putnam osoittaa tilastollisella analyysillä miten monet eri mittarit (palkkaerot, väestön terveyserot, poliittinen polarisaatio ja yksilökeskeinen kulttuurinen eetos) alenivat rinnakkain 1900-luvun alusta 1960-luvun alkuun, jolloin ne saavuttivat suunilleen samaan aikaan minimiarvonsa ja alkoivat sen jälkeen kasvaa. Vastaavasti yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen ja yhdistystoiminta kasvoivat 1900-luvun alusta 1960-luvulle rinnakkain, saavuttivat maksiminsa samaan aikaan ja alkoivat sen jälkeen alentua.

Kirjan vuonna 2020 tapahtuneen julkistamisen jälkeen tuloerot ja polarisaatio ovat jatkaneet kasvuaan – ja väestön elinajanodote on laskenut.

Ehkä mielenkiintoisin tilastollinen havainto on, että mustien asema parani todellisuudessa huomattavasti vahvemmin 1900-luvun alusta 1960-luvun puoliväliin jatkuneella kasvavan yhteisöllisyyden kaudella (I-to-We -kausi) kuin se on kehittynyt sen jälkeen (We-to-I -kausi). Amerikkalainen yhteisöllisyys ei ollut vain valkoisten miesten yhteisöllisyyttä, vaan samaan aikaan afroamerikkalaisten yhteisöllisyys kukoisti ja myös tuotti merkittävää konkreettista hyötyä.

Tutkimuksemme osoittaa, että vuoden 1970 jälkeiset vuosikymmenet – ajanjakso, jonka amerikkalaiset usein uskoivat tuoneen suurimmat edistysaskeleet rotujen tasa-arvossa – itse asiassa edustivat merkittävää edistyksen hidastumista mustien amerikkalaisten kannalta. … kun Amerikka otti individualistisemman ja narsistisemman suunnan vuoden 1970 jälkeen, me samanaikaisesti hidastimme pyrkimystä kohti todellista rotujen tasa-arvoa.

Lakiin perustuva mustien syrjintä päättyi kansalaisoikeuslakiin samoihin aikoihin kuin amerikkalaisten yhteisöllisyys kääntyi laskuun – kansalaisoikeuslain säätämisen jälkeen mustien aseman kehitys on hidastunut, pysähtynyt tai jopa kääntynyt huonompaan suuntaan. Esimerkiksi elinajanodote suhteessa valkoisiin kasvoi 60-luvulle asti, minkä jälkeen kehitys kääntyi negatiiviseksi:

Ikävakioitujen kuolleisuuslukujen osalta mustien ja valkoisten kuolleisuuden suhde parani merkittävästi vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla, minkä jälkeen se heikkeni tasaisesti vuosien 1955 ja 2000 välillä.

Vasta valkoisen työväenluokan voimakas kurjistuminen 2000-luvulla ja siihen liittynyt elinajanodotteen selkeä lasku ovat nostaneet mustien elinajandotetta valkoisiin nähden.

Mustien koulutuksen taso kasvoi nopeasti 60-luvulle asti, minkä jälkeen kehitys pysähtyi:

Nykyään mustat amerikkalaiset suorittavat korkeakouluopintoja valkoisiin verrattuna vähemmän kuin vuonna 1970… Brownin jälkeen alkanut jyrkkä nousutrendi koulujen integroitumisessa tasaantui 1970-luvun alussa, minkä jälkeen alkoi jonkinasteinen uuden segregaation trendi.

Mustien palkka suhteessa valkoisten palkkaan nousi pelkästään 40-luvulla 27%, 60-luvun jälkeen palkkaerot eivät ole muuttuneet.

Mustien ja valkoisten perheiden tuloerot Yhdysvalloissa ovat [vuonna 2018] lähes täsmälleen samat kuin vuonna 1968.

Käyttövoima, johon mustien aseman parantuminen yhteisöllisyyden kasvun kaudella perustui, oli Putnamin mukaan kahtalainen. Mainittu mustien yhdistystoiminta ja joidenkin valkoisten sille antama tuki nostivat mustien asemaa (mm. lukutaitoa) dramaattisesti. Etelävaltioissa mustat oli 1900-luvun alussa käytännössä suljettu yhteiskunnallisten palveluiden ulkopuolelle, ja nyt kolmas sektori alkoi luoda tällaisia palveluita. Toisaalta mustille aukeni markkinavoimien ja teknologian kehityksen takia mahdollisuus äänestää jaloillaan – viisi miljoonaa mustaa siirtyi etelän maatiloilta pohjoisen teollisuuskaupunkien vapaampiin oloihin – samalla etelävaltioiden hallitusten oli pakko alkaa parantaa muistien asemaa.

Entisen Konfederaation alue parani osittain sen painostuksen ansiosta, jota poismuuttajat uhrauksellaan harjoittivat.

Elämä oli mustille lähes kaikin tavoin parempaa etelävaltioiden ulkopuolella. Pohjoisessa ja lännessä afroamerikkalaiset pystyivät myös paljon paremmin osallistumaan vertaisapuun; järjestämään osuuskuntia ja instituutioita, jotka toivat sosiaalista, koulutuksellista ja taloudellista edistystä; vahvistamaan ääntään taiteen, kirjallisuuden ja aktivismin kautta; rakentamaan poliittista valtaa ja ajamaan muutosta.

Putnam ei halua paluuta kultaiselle viisikymmenluvulle, vaan toteaa:

Teesimme ei ole, että meidän pitäisi palata nostalgisesti johonkin amerikkalaisen suuruuden huippuaikaan, vaan että meidän tulisi saada inspiraatiota ja kenties oppia [1900-luvun alun] epätoivon ajanjaksosta, joka on hyvin samanlainen kuin meidän aikamme.

… Jotta amerikkalainen kokeilu onnistuisi, henkilökohtaista vapautta on suojeltava kiivaasti, mutta myös tasapainotettava sitoutumisella yhteiseen hyvään.

Jos on olemassa historiallinen hetki, jonka läksyt meidän on kansakuntana opittava, se on hetki, jolloin ensimmäinen Amerikan kultainen aikakausi (Gilded Age) muuttui edistykselliseksi aikakaudeksi, hetki, joka käynnisti valtavan muutoksen, joka auttoi meitä lunastamaan kansakuntamme lupauksen ja jonka vaikutukset heijastuivat lähes jokaiseen elämän osa-alueeseen yli puolen vuosisadan ajan.

Suomessa keskustellaan tällä hetkellä hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeesta lähinnä taloudellisesta näkökulmasta: mihin meillä on varaa ja mihin ei. Ja siitä, mikä on julkisen sektorin ja mikä yksityisen sektorin rooli esimerkiksi terveydenhuollossa. Mutta ehkä on aika kääntää keskustelu kansalaisyhteiskuntaan, kolmanteen sektoriin ja yhteisöllisyyteen. Olisiko mahdollista, että nostaisimme hyvinvointiamme joskus myös yhdessä ilman valtion ja yritysten panosta? Sota ja sodan uhka ovat ennenkin vahvistaneet yhteisöllisyyttä ja alentaneet polarisaatiota.

Hyvinvointiyhteiskunnan supistuminen ei tarkoita automaattisesti, että olemme kaikki oman onnemme ja ahkeruutemme varassa vaan potentiaalisesti myös sitä, että olemme toistemme varassa yksilöinä ja olemme erilaisten yhteisöjen varassa. Yhteisöjen, jotka auttaessaan meitä taloudellisesti ehkä myös supistavat autonomiaamme mutta alentavat yksinäisyyttämme.

–

Robert D. Putnam: Upswing. How America Came Together a Century Ago and How We Can Do It Again. Allen & Unwin, 2020.

–

–