Kolmatta maailmansotaa käydään jo Ukrainassa

DENYS PROKOPENKO (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Denys Prokopenko on ukrainalainen eversti ja Azovin prikaatin komentaja. Hän jäi venäläisten sotavangiksi Mariupolin kolme kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen keväällä 2022 ja vapautui vankienvaihdon yhteydessä saman vuoden syyskuussa. Oheinen kirjoitus ilmestyi Ukrainska Pravdassa 14.7.2025. Suomennos perustuu Anastasiia Jankinan englanninkieliseen käännökseen.

–

Kyse ei ole siitä, milloin kolmas maailmansota alkaa. Kyse on siitä, pystymmekö ennakoimaan sen kulun ja rakenteen ennen kuin se pääsee ratkaisevaan vaiheeseensa. Useimmat ajatushautomot muissa kuin sotaa käyvissä maissa uskovat, että se vaihe on vasta edessä. Meille ukrainalaisille se on ollut todellisuutta jo yli kolmen vuoden ajan – ja sen yleiset suuntaviivat alkoivat hahmottua jo kauan ennen sitä.

Autoritaarisen blokin (Venäjä, Iran, Pohjois-Korea, Kiina) halu ajaa tavoitteitaan voimankäytöllä kasvaa sitä mukaa kun kollektiivisen lännen heikko puolustuskyky käy selvemmäksi. Yhdysvallat yrittää kätkeä heikkoutensa äkkinäisillä poliittisilla suunnanmuutoksilla, mutta se vain pahentaa tilannetta ja lisää todennäköisyyttä, että Peking ja Washington joutuvat sotilaalliseen yhteenottoon Taiwanin vuoksi.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen länsimaat aloittivat Euroopassa ohjelman, jota voisi luonnehtia maltilliseksi mutta johdonmukaiseksi aseistariisunnaksi. Niiden viesti – jota tuettiin rahoituksella ja symbolisilla lupauksilla – oli yksinkertainen: demokratiaa isojen armeijoiden sijaan, integraatiota turvallisuuden sijaan, pehmeää vallankäyttöä sotilaallisen tasapainon sijaan. Koko strategia rakentui olettamukselle, että suursotien aika oli ohi ja että suurimman uhan muodostivat poliittinen epävakaus ja kehittymättömät hallintojärjestelmät. Tämän strategian avulla ei kyetty reagoimaan tehokkaasti Georgian sotaan vuonna 2008 tai Ukrainan sodan syttymiseen vuonna 2014. Tapahtumia, jotka lopulta kumosivat strategian perusoletukset, ei edes uskottu mahdollisiksi.

Ukrainaa ei pelkästään ohjattu kohti länttä – siitä oltiin samalla tekemässä niin institutionaalisesti kuin tuvallisuuspoliittisesti hampaatonta. Hallitsevat eliitit pyrkivät pääsemään käsiksi talousavustuksiin sen sijaan että olisivat kehittäneet itsenäistä strategista linjaa.

Ydinaseriisunta, neuvostoaikaisen puolustusinfrastruktuurin purkaminen rakentamatta mitään tilalle, taistelukuntoisten yksiköiden supistaminen, turvallisuuskoneiston ulkoistaminen – mikään näistä ei ollut petturuutta perinteisessä mielessä. Ne olivat osa johdonmukaista länsimaista strategiaa, joka perustui virheelliseen käsitykseen maailmasta, jossa tärkeimpänä resurssina pidettiin diplomatiaa eikä voimaa.

Yhdysvallat ei ”hylännyt” Ukrainaa vuonna 2025. Yhdysvallat oli soveltanut Ukrainaan menneisyyteen kuuluvaa logiikkaa 1990-luvun lopulta saakka ja tarjonnut sille yksinkertaista kaavaa: jos haluatte Naton tai EU:n jäseneksi, maanne pitää olla sotilaallisesti heikko, ”läpinäkyvä” ulkomaisille tarkkailijoille ja poliittisesti uudistunut.

Päähuomio kohdistui poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Turvallisuus ja geopolitiikka jätettiin pois yhtälöstä: sotaa ei pitänyt enää tulla. Tässä lähestymistavassa turvallisuutta pidettiin pikemminkin nimellisenä lisänä kuin strategisena perusrakenteena. Malli laajennettiin koskemaan melkein koko Eurooppaa, missä asevoimat muutettiin byrokraattisiksi organisaatioiksi joiden toimintavalta oli rajoitettu ja joiden logistiikka oli kokonaan riippuvainen ulkopuolisista toimijoista. Pienet, byrokraattiset puolustusvoimat kuluttivat vähemmän puolustusteollisuuden tuotteita, mikä johti puolustusteollisuuden supistumiseen kaikissa länsimaissa.

Pahinta ei ole se, että länsi aliarvioi uhkatekijät. Todellinen ongelma on, että se aktiivisesti rakensi alueellista järjestelmää, jolta puuttui kyky selviytyä laajasta konfliktista. Syntyi geopoliittinen harha, jossa pelkän demokratian oletettiin toimivan suojakilpenä. Mutta demokratia ei ole ase. Se on yhteiskuntajärjestelmä, joka tarvitsee aseellista tukea jos se haluaa pärjätä konfliktien täyttämässä maailmassa. Kun illuusio alkoi murentua, yhdelläkään organisaatiolla – ei Natolla eikä EU:lla – ollut mitään valmista mallia, jonka mukaan reagoida itäisessä Euroopassa käytävään täysimittaiseen sotaan.

Ukraina on joutunut edellä kuvaamani romahduksen keskelle. Mutta toisin kuin useimmat muut maat, jotka yhä kiistävät strategiset realiteetit, meidän on pitänyt nopeasti rakentaa uusi todellisuus omin käsin. Tällä hetkellä Ukraina ei ole pelkkä hyökkäyksen kohde tai puolustuslinja.

Ukrainasta on tullut polttopiste uuden sukupolven hybridisodassa, jossa koetuksella eivät ole pelkästään asevoimat, vaan koko sotilaallinen ja valtiollinen kestävyys. Laajamittaisessa sodassa ei ole kyse ammattiarmeijoista ja täsmäiskuista, jotka lopettavat sen parissa tunnissa. Siinä on kyse kyvystä suorittaa yhä uusia pitkiä ja resursseja kuluttavia sotatoimia.

Ukrainan täytyy muuttua turvallisuuden vastaanottajasta turvallisuuden tuottajaksi. Toisin sanoen, Ukrainan ei tule vain puolustaa itseään, vaan tarjota muille ratkaisuja, joita ei ole kehitetty rauhan oloissa vaan etulinjassa, missä vanhat käsitykset sodankäynnistä eivät lainkaan päde – se on ainoa paikka, jossa voi valmistautua tuleviin sotiin. Länsi ei kykene käsittämään tulevan sodan realiteetteja, vaikka sillä on käytössään parhaat sodankäynnin käsikirjat. Ukraina ja sen hankkima kokemus ovat lännen ainoa mahdollisuus voittaa maailman tulevaisuudesta käytävä sota – juuri niiden tekijöiden takia, joita sotilasakatemioiden klassinen lähestymistapa ylenkatsoo.

Olosuhteissa, joissa Azovin yksikkö muodostettiin, ei ollut sijaa mukavuudelle tai lojaalisuudelle. Ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä meidän ei pelkästään tarvinnut taistella vihollista vastaan, vaan meidän piti myös jatkuvasti puolustaa omaa sodankäyntitapaamme niitä komentajia vastaan, jotka tukeutuivat klassisiin ja vanhentuneisiin malleihin. Resurssien puute, rintamaolosuhteiden jatkuvat rajoitukset, propaganda ja misinformaatio, vähäinen ulkomainen tuki – nämä eivät olleet tilapäisiä ongelmia vaan olemassaolon pysyviä peruspiirteitä, ja niihin kehitettiin tehokkaita ratkaisuja. Luotiin toimintakulttuuri, jossa päätöksenteko perustui horisontaaliseen autonomiaan ja jossa kuria ei ylläpidetä mudollisen hierarkian vaan tehokkuuden avulla.

Azov on itsenäinen organisaatio, joka toimii vakinaisen armeijan yhteydessä ja hyödyntää verkostorakenteille ominaista joustavuutta. Siihen perustuu sen strateginen arvo. Vastaavanlaiset olosuhteet muovaavat tulevaisuuden armeijoiden ytimen. Tärkeimpiä eivät ole Naton käsikirjan mukaisesti rakennetut joukko-osastot, vaan yksiköt jotka kykenevät reagoimaan nopeasti, sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin sekä toimimaan itsenäisesti ja keskeytyksettä jopa silloin kun ne ovat kokonaan eristyksissä pääjoukoista. Juuri tässä Azovin esimerkki on ensiarvoisen tärkeä. Sekasorron keskellä Azov ei pelkästään selviytynyt – se rakensi oman mukautumiskykyisen sodankäynnin arkkitehtuurinsa.

Asian merkitys globaalissa mittakaavassa on tämä: Azov ei ole paikallinen ilmiö – se on uudenaikaisen armeijan prototyyppi. Uudella aikakaudella perinteiset kansallisvaltiot joutuvat kohtaamaan rintamalinjojen hämärtymisen, kun iskuja ei tehdä vain aseilla vaan myös tiedonvälityksellä ja avainasemassa ei ole sotilaskalusto vaan johtamiskulttuuri. Juuri tämä kulttuuri määrittää sen, kuka selviää suursodasta – ja kuka joutuu antautumaan taistelutta.

Tulevaisuuden sota ei ole ydiniskujen vaihtamista. Siinä kamppaillaan mukautumislogiikan hallinnasta, siitä kuka säilyttää toimintakykynsä kriisin keskellä. Ukrainasta on jo tullut tällaisten toimintamallien koekenttä. Siellä saatua kokemusta sovelletaan vielä käytäntöön muillakin rintamilla. Sen ovat jo osoittaneet Taiwanin armeijan Ukrainaa kohtaan osoittama mielenkiinto, sotilaalliset uudistukset Itä-Euroopassa ja autonomisten taisteluorganisaatioiden osakseen saama yhä suurempi huomio. Meidän ei tule ainoastaan torjua hyökkääjää. Meidän on analysoitava hankkimaamme kokemusta, jaettava sitä eteenpäin ja sovellettava sitä uusiin tilanteisiin. Niiden, jotka ovat jo osoittaneet tehokkuutensa uudenlaisessa sodassa – erityisesti Azovin kaltaiset yksiköt – tulee olla paitsi operatiivisia resursseja, myös strategisia toimijoita jotka muovaavat tulevaisuutta.

Sota jatkuu yhä. Sitä eivät voita ne, jotka lähettävät joka ilta satoja Shahed-drooneja iskemään asuintaloihin ja tehtaisiin. Sen voittavat ne, joilla ohjusten ja droonien ohella on käytössään instituutioita jotka kykenevät mukautumaan ja kehittymään kaikkein vaikeimmissakin olosuhteissa. Ne, jotka kaikesta huolimatta taistelevat vastaan ja osaavat välittömästi reagoida vallitsevien olojen muuttumiseen.