Suomalaisuuden ja valkoisuuden määrittelystä

OLLI HUOVINEN

–

Nationalismi näkee maailman koostuvan kansakunnista, joiden tulisi ihannetilanteessa olla poliittisesti järjestäytyneenä kansallisvaltioiksi. Historiallisesti keskeiseksi kysymykseksi on noussut kansakunnan määrittely, eli se kuka kuuluu kansakuntaan ja kuka ei. Myös suomalaisessa keskustelussa nousee välillä esiin, miten suomalaisuus tulisi määritellä. Suomalaisuuden määrittelyn ongelmallisuutta käytetään joskus argumenttina erityisesti etnistä nationalismia (ts. etnonationalismia) vastaan.

Suomalaisuuden määrittely on tarpeellista käytännön politiikassa erityisesti kansalaisuus- ja maahanmuuttopolitiikassa. Etninen nationalismi sisältää lähes poikkeuksetta ajatuksen, että kansalaisuus ja sen myötä tulevat poliittiset oikeudet tulisi rajata vain tiettyyn etnisesti määriteltyyn kansaan kuuluville. Etnisyyteen kuuluu kielen ja kulttuurin lisäksi geneettinen komponentti. Suomesta tai muusta eurooppalaisesta kansakunnasta puhuttaessa kansakunnan määrittelyyn kuuluva pakollinen perinnöllinen komponentti olisi käytännössä luultavasti eurooppalaiseen eli valkoiseen rotuun kuuluminen. Keskeinen kysymys on siis, miten valkoisuus määritellään.

–

Käsitteistä ja niiden määrittelystä

Suomalaisuuden tai valkoisuuden määrittely on erityistapaus yleisestä käsitteiden määrittelystä. On paikallaan ensin tarkastella asiaa yleisemmästä näkökulmasta, sillä se auttaa ymmärtämään paremmin myös erityistapaustamme.

Kielenfilosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti, että merkittävä ihmisten ajattelua vääristävä harhakäsitys on halu ajatella sanoilla olevan täsmällinen määritelmä, joka kattaa kaikki sanan tarkoittamat kohteet ja vain ne. Tällainen määritelmä on esimerkiksi geometrisilla kappaleilla kuten kolmioilla, ja Wittgensteinin mukaan on väärin vaatia muiltakin käsitteiltä tällaista niille sopimatonta tarkkuutta.

Wittgenstein havainnollisti asiaa käyttämällä esimerkkinä sanaa ”peli”. Kaikilla peleillä ei todellisuudessa ole mitään yhtä piirrettä, jonka avulla ne voitaisiin tarkasti rajata. Mikä tahansa täsmällinen määritelmä osoittautuisi käytännössä puutteelliseksi, eikä vastaisi sitä, miten sanaa todellisuudessa käytetään. Täsmällinen määritelmä johtaisi väistämättä siihen, että osa peleiksi kutsutuista asioista jäisi sen ulkopuolelle tai että siihen sisältyisi asioita, joita ei yleensä mielletä peleiksi. Wittgensteinin mukaan tietyn sanan tarkoittamia asioita yhdistää täsmällisen määritelmän sijaan perheyhtäläisyys. Saman käsitteen alle kuuluvat kohteet muistuttavat toisiaan samaan tapaan kuin perheenjäsenet.

Sanoilla on se merkitys, joka niille annetaan. Wittgenstein mielsi kielen ja sanat työkaluiksi, joiden tarkka määritelmä riippuu kontekstista. Klassinen esimerkki on hiekkakasa. Montako hiekanjyvää täytyy pudottaa toistensa päälle, jotta ne muodostavat kasan? Monet käyttämämme käsitteet ovat tällaisia epämääräisiä työkaluja, joille ei ole mielekästä antaa mitään täsmällistä määritelmää. Tietyissä yhteyksissä voi olla tarpeellista asettaa hiekkakasoille jokin mielivaltainen massa- tai tilavuusraja, mutta tällainen määrittely ei vastaa sitä, miten ihmiset yleensä käyttävät sanaa.

Myös tarkan ja täsmällisen suomalaisuuden tai valkoisuuden määritelmän vaatiminen on virhe. Käsitteet ovat lähes aina jossain määrin epäselviä, ja on mahdollista ja mielekästä puhua peleistä, hiekkakasoista ja suomalaisista, vaikka niiltä ei pystyisikään yksiselitteisesti määrittelemään.

Suomalaisuuden epätäydellinen määritelmä ei ole ongelma myöskään lainsäädännön kannalta. Lainsäädäntö on täynnä käsitteitä, joilta puuttuu kaikissa yksittäistapauksissa pätevä määritelmä. Tämän takia tuomioistuimet joutuvat tulkitsemaan lakia, eikä tulkinta aina ole yksiselitteinen. Henkirikosasioissa käydään monesti oikeutta siitä, onko jokin teko tappo vai murha. Kilpailuoikeuden piirissä määräävän markkina-aseman väärinkäytön ja normaalin kilpailun välisen rajan vetäminen on usein vaikeaa. Vahingonkorvausasioissa joudutaan monesti pohtimaan, onko jonkun toiminta ollut huolimatonta vai ei. Suomalaisuuden, kuten muutkin lakiin kirjatut käsitteet, voi siis määritellä yleisellä tasolla ja jättää yksityiskohtaisen tulkinnan eri asiayhteyksissä tuomioistuinten tehtäväksi. Kun ennakkopäätöksiä kertyy, voidaan niiden perusteella tehdä jatkossa päätöksiä vastaavanlaisissa tapauksissa.

–

Yhdysvaltojen historiallinen esimerkki

Yhdysvalloista löytyy esimerkki pitkään käytössä olleesta järjestelmästä, jossa kansalaisuudelle oli rodullisia kriteereitä. Maassa oli voimassa rotuperusteinen kansalaisuuslaki tasavallan perustamisesta asti 1900-luvun puoliväliin saakka. Laissa kansalaisuuden myöntäminen rajattiin valkoisiin, joskin ajan kuluessa tähän tuli poikkeuksia esimerkiksi intiaanien ja vapautettujen orjien kohdalla, minkä takia maan korkeimmassa oikeudessa on käsitelty valkoisuuden määrittelyä. Erityisesti kahdessa päätöksessä 1920-luvulta on esitetty selkeät periaatteet sille, miten valkoisuus ja ei-valkoisuus rajataan. Kummassakin tapauksessa ulkomaalainen haki kansalaisuutta, mutta viranomaiset eivät tulkinneet hakijoita valkoisiksi, ja katsoivat että hakemukset tulee hylätä. Lopulta tapaukset etenivät korkeimpaan oikeuteen. Ensimmäinen tapaus koskee japanilaista (Ozawa v. United States)ⁱ ja toinen intialaista (United States v. Bhagat Singh Thind)ⁱⁱ hakijaa.

Tapaukset ovat kiinnostavia, koska ne sisältävät käytännön esimerkin oikeudellisista periaatteista, joiden avulla voidaan arvioida henkilön rodullista taustaa. Samoja periaatteita voi soveltaa myös suomalaisuuden määrittelyyn. Yhdysvaltojen historiallinen järjestelmä on hyvä esimerkki myös siksi, että se osoittaa eksplisiittisesti rodullisia kriteereitä sisältävän kansalaisuuspolitiikan olevan mahdollista demokraattisessa tasavallassa. Tämä on vähintäänkin retorisesti tärkeää, sillä etnisen nationalismin vastustajat pyrkivät monesti assosioimaan lainsäädäntöön ehdotetut rodulliset kriteerit Nürnbergin rotulakeihin ja kolmanteen valtakuntaan.

Ensimmäisessä tapauksessa asetetaan periaate, jonka perusteella käsitteen valkoinen käyttäminen laissa luo tietynlaisen alueen jonka yhdellä puolella olivat selvästi valkoiset ja toisella puolella selvästi ei-valkoiset tapaukset. Japanilaista hakijaa koskevassa tapauksessa voitiin periaatteen perusteella todeta suoraan, että kyseessä oli ei-valkoinen henkilö eikä siten kansalaisuuteen oikeutettu.

Toinen tapaus on kiinnostavampi, sillä siinä korkein oikeus ilmaisee periaatteita, joiden perusteella voidaan päätellä valkoisuuden tai ei-valkoisuuden päätteleminen epäselvemmissä tapauksissa. Ensinnäkin oikeus toteaa, että valkoisuus tulee ymmärtää sen yleisessä tavallisen kansalaisen ymmärtämässä merkityksessä.

Oikeus toteaa, että eurooppalaisten maahanmuuttajien jälkeläiset menettävät nopeasti kansalliset erityispiirteensä ja sulautuvat amerikkalaiseen valkoiseen valtaväestöön. Intialaisten hindujen jälkeläiset sen sijaan erottuvat selvästi amerikkalaisista, ja heidät voi tunnistaa ei-valkoisiksi. Päätöksessä todetaan, että rodullinen ero intialaisten ja valkoisten välillä on niin suuri, että valtaväestö tunnistaa sen vaistonvaraisesti ja hylkää ajatuksen assimilaatiosta.

Yhdysvaltojen valkoinen valtakulttuuri on alusta asti perustunut englantilaiseen eli anglosaksiseen kulttuuriin. Muut eurooppalaiset ryhmät ovat assimiloituneet tähän kulttuuriin ja pitkälti menettäneet omat kansalliset erityispiirteensä. Kuten korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenee, valkoisuus on nähty välttämättömäksi ehdoksi assimilaation onnistumiselle. Käytännön kokemus osoittaa, että muut kuin eurooppalaiset kansat ovat pitäneet oman erillisen identiteettinsä, mistä kertoo erilaisten rodullista taustaa kuvaavien etuliitteiden, kuten Asian-American tai African-American, käyttö.

Ratkaisussa ilmaistu periaate sovellettuna suomalaiseen kontekstiin tarkoittaisi käytännössä sitä, että rodullisena valkoisuuden kriteerinä toimisi erottuvuus kantaväestöstä. Tarkoitus on mahdollistaa kansalaisten assimilaatio ja estää identiteetiltään valtaväestöstä poikkeavien etnisten vähemmistöryhmien syntyminen. Tällöin esimerkiksi geenitestit tai yksittäiset fenotyyppiin liittyvät tekijät (kansanomaisesti ilmaistuna “kallonmittaus”) eivät olisi ratkaiseva tekijä, vaikka niitäkin voitaisiin epäselvissä tapauksissa käyttää osana kokonaisharkintaa. Periaate on hyvä lähtökohta myös poikkeustapausten kuten eri etnisyyksien sekoitusten kohdalla.

Tietyn etnisen ryhmän luokitteleminen kansalaisuuteen kelpaavaksi ei tietenkään automaattisesti tarkoita rajojen avaamista sille. Maahanmuuttopolitiikassa voidaan asettaa esimerkiksi maakohtaisia kiintiöitä sellaisillekin maille, joiden kansa on rodullisten kriteerien perusteella oikeutettu kansalaisuuteen. Yhdysvaltojen maahanmuuttopolitiikassa näin tehtiin ns. ”National Origins Quota” -järjestelmän puitteissa, jossa asetettiin kansallisia kiintiöitä myös eurooppalaisille maille. Järjestelmän tarkoitus oli säilyttää Yhdysvaltain väestöllinen tasapaino ja identiteetti anglosaksisena valtiona. On lisäksi muistettava, että rodullinen kriteeri on vain yksi kriteeri muiden joukossa, eikä pelkkä valkoisuus automaattisesti kelpuuta ketään kansalaiseksi.

Kummassakin oikeudellisessa tapauksessa mielenkiintoisena yksityiskohtana on myös maininnat siitä, että kansalaisuuden epääminen rodullisella perusteella ei ole kannanotto yksilön tai rodun paremmuuteen tai huonommuuteen. Kyse on vain siitä, että eri rotua oleva henkilö ei voi sulautua amerikkalaiseen valtaväestöön samalla tavalla kuin valkoista rotua edustava. Etninen yhdenmukaisuus nähtiin vahvuutena, ja sen suojelemiseksi oli tarpeen tehdä rodun huomioon ottavaa politiikkaa. Tämäkin seikka voi olla retorisesti tärkeä julkisessa keskustelussa.

Yhteenvetona voi sanoa, että etniseen nationalismiin pohjautuva politiikka ja siihen liittyvä suomalaisuuden tai valkoisuuden määrittely ei ole niin vaikea ongelma kuin voisi luulla. Käsitteitä ei yleensäkään ole määritelty aukottomasti lainsäädännössä, eikä jonkinlaisen täsmällisen suomalaisuuden tai valkoisuuden määritelmän vaatiminen ole mielekästä. Rodullisen kriteerin sisältävä kansalaisuuslaki oli voimassa esimerkiksi Yhdysvalloissa pitkään, eikä sen soveltaminen tuottanut ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta historiallinen kokemus osoittaa, että tässä artikkelissa kuvattu tapa määritellä suomalaisuuden rodullinen komponentti eli valkoisuus on riittävän hyvä.

–

Viitteet:

i Ozawa v. United States, 260 U.S. 178 (1922), https://supreme.justia.com/cases/federal/us/260/178/

ii United States v. Bhagat Singh Thind, 261 U.S. 204 (1923), https://supreme.justia.com/cases/federal/us/261/204/

–

–