William Blake ja uusi Jerusalem

MIKA KERÄNEN

–

Kirjoitus on katkelma Mika Keräsen kirjasta ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista.”

–

Moni pitää Edward Elgarin Land of Hope and Glory -laulua Englannin epävirallisena kansallislauluna. Sama asema on eräällä toisella laululla, ja mielestäni vielä suuremmalla syyllä kuin Elgarin mestariteoksella. Kyseessä on erääseen William Blaken vuonna 1804 kirjoittamaan pikku runoon perustuva hymni Jerusalem, jonka Sir Hubert Parry vuonna 1916 sävelsi ja Elgar sovitti orkesterille. Tarkastellaan ensin lyhykäisesti itse runoilijaa.

Blake (1757–1827) oli Englannin Parnasson omintakeisimpia lahjakkuuksia, joka muistetaan paitsi runoilijana myös kuvataitelijana. Blake elätti itsensä ja vaimonsa – lapsia perheessä ei ollut – kuparipiirtäjänä, mikä oli enemmän käsityöläiselinkeino kuin varsinainen taiteilija-ammatti. Puhtaan taiteellisessa mielessä Blake oli täysin itseoppinut, ja se näkyy tietyissä maneereissa hänen kuvataiteellisessa työssään, joka käsitti paitsi grafiikkaa myös vesiväri- ja temperamaalauksia sekä varsinkin kirjankuvitusta eri tekniikoin. Tuo hienoinen, paikoin sarjakuvamaisuutta hipova tekninen ja tyylillinen manerismi ei kuitenkaan tee Blaken taiteesta yhtään sen vähemmän vaikuttavaa. Runouden saralla Blake oli varhaiskypsä nero, mutta aikalaiset eivät häntä ymmärtäneet, ja häntä pidettiin vähintäänkin omituisena, pahimmassa tapauksessa yksinkertaisesti hulluna; tyypillinen romanttinen taitelijakohtalo siis. Englannissa Blaken kuvataidetta ja runoutta alkoivat ymmärtää vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla prerafaeliitit, jotka kuvaavaa kyllä imivät inspiraatiota gotiikasta ja keskiajan kulttuurista yleisemminkin. Muualla maailmassa Blaken nerous tunnistettiin vielä paljon myöhemmin.

Blaken varhaiskauden runot edustivat enimmäkseen pienimuotoista lyriikkaa, mutta myöhemmän kauden profeetallisia ja eeppisiä sävyjä tavoittelevissa runoelmissaan hän intoutui luomaan rikasta mutta monin paikoin hyvin vaikeaselkoista yksityistä mytologiaa. Suomalaisen Blake-tuntijan Tuomas Anhavan mukaan nuo mytopoeettiset taipumukset selittyvät Blaken itseoppineisuudella. Blake oli mystikko ja esoteerikko, joka näki näkyjä jo lapsena. Hän oli myös enemmän tai vähemmän kristitty mutta tavalla, jota mikä tahansa perinteinen kirkkokunta syystäkin pitäisi kerettiläisenä; runoilijan kohdalla tämä ei toki ole varsinaisesti mikään moite. Blake varttui ns. nonkonformistisessa eli vapaakirkollisessa matalaprotestanttisessa lapsuudenkodissa. Hänen vanhempansa liittyivät sittemmin swedenborgilaiseen liikkeeseen, ja ruotsalainen profeetta kiinnosti myös nuorta Blakea, olkoonkin että hän vanhemmiten suhtautui tähän kriittisemmin. Blake ammensi myös Ilmestyskirjasta ja jopa Kabbalasta eli juutalaisesta mystiikasta.

Blakella oli herkkä yhteiskunnallinen omatunto, ja ns. ensimmäisen teollisen vallankumouksen aikaisen Britannian hallitsevan luokan kylmäsydämisyys kauhistutti häntä. Blaken elinaikana hänen kotikaupunkinsa Lontoon väkiluku lähes kolminkertaistui, slummit yleistyivät, työajat ja työolot yleisemminkin olivat epäinhimilliset, lapsityö pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja työväenluokan keskuudessa rehotti alkoholismikin. Tämä kaikki tunnetaan. Ranskan vallankumousta Blake tervehti ensin riemuiten, kuten niin moni muukin Kanaalin pohjoispuolella, mutta – edelleen monen muun tavoin – hän joutui pettyneenä toteamaan erehtyneensä, kun vallankumous oli kestänyt muutaman vuoden ja kehittynyt aina vain raaempaan suuntaan. Vanhemmiten Blake ei enää luottanut ihmisen kykyyn parantaa yhteiskuntaoloja, ei ainakaan ellei tämä ensin muuttuisi itse. Niinpä Jerusalem-hymnikään ei sisällä minkäänlaista vallankumousohjelmaa, vaikka se tietyssä mielessä taistelulaulu onkin.

Hymnin pohjana oleva pieni runo on itse asiassa osa huomattavasti laajemman Milton-runoelman esipuhetta, eikä Blake nähdäkseni koskaan nimennyt sitä. Kun viitataan runoon sellaisenaan, on tavaksi muodostunut käyttää nimenä sen ensimmäisiä sanoja And did those feet in ancient time. Parryn säveltämän hymnin nimeksi puolestaan on vakiintunut nimi Jerusalem paitsi sen sisällön ehkä myös lyhyyden ja ytimekkyyden vuoksi, ja sitä pitää varoa sekoittamasta Blaken myöhemmin kirjoittamaan hieman samansisältöiseen mutta paljon mittavampaan Jerusalem-nimiseen runoelmaan. Joka tapauksessa nyt käsiteltävä hymni ilmaisee kaikessa lyhyydessäänkin Blaken hengellisesti painottuneen isänmaakäsityksen. Sanoissa on toki taistelutahtoakin, mutta kahden viimeisen säkeistön sotaisista kielikuvista huolimatta kamppailu on ilmiselvästi tarkoitus käydä puhtaasti hengen asein. Blake pohtii runossaan keskiaikaista arturiaanista legendaa, jonka mukaan Kristus olisi ennen julkista toimintaansa vieraillut Britanniassa. Entä jos legenda olisikin totta ja Englanti olisi siis saanut tuntea Jumalan valtakunnan kosketuksen ennen koko muuta maailmaa? Vaikka legenda ei paikkaansa pitäisikään, se ei Blaken mielestä ole mikään syy lyödä henkistä (mental) taistelua laimin:

–

And did those feet in ancient time

Walk upon England’s mountains green?

And was the holy Lamb of God

On England’s pleasant pastures seen?

–

And did the Countenance Divine

Shine forth upon our clouded hills?

And was Jerusalem builded here

Among these dark Satanic Mills?

–

Bring me my Bow of burning gold:

Bring me my arrows of desire:

Bring me my Spear: O clouds unfold!

Bring me my Chariot of fire.

–

I will not cease from Mental Fight,

Nor shall my Sword sleep in my hand

Till we have built Jerusalem

In England’s green & pleasant Land.

–

Mitä mahtavat olla nuo toisen säkeistön ”synkät, saatanalliset myllyt”? Blaken runoutta pyritään mielestäni usein ylitulkitsemaan. Niinpä ei ole mitenkään harvinaista vaikkapa esittää ”saatanallisten myllyjen” symboloivan hierarkkisia kirkkolaitoksia, tässä tapauksessa kai lähinnä anglikaanista valtiokirkkoa. Kukapa runoilijan tarkoitusperistä koskaan voi varmasti tietää. Toisaalta tiedämme hyvin, että Blaken aikaisessa englannin kielessä sana mill merkitsi paitsi myllyä myös tehdasta siitä yksinkertaisesta syystä, että teollisen vallankumouksen varhaisvaiheessa tuotantolaitosten voimanlähteinä toimivat useimmiten vesimyllyt. Sana säilyi tehtaan (factory, manufactory) synonyymina vielä senkin jälkeen, kun ne olivat alkaneet pyöriä höyryvoimalla eli viimekädessä kivihiilellä. Minusta tämä on yksinkertaisin ja luontevin tulkinta myös Blaken runon kielikuvasta.

Jokainen ymmärtää, että pitkällä aikavälillä teollinen vallankumous toki johti hyvinvoinnin kasvuun, mutta sen nurjat puolet olivat kiistattomia erityisesti aikalaisille. Blakea näkee toisinaan pidettävän luddiittina eli koneensärkijänä. Tuollainen enemmän tai vähemmän spontaani liike oli tosiaan vaikuttanut 1700-luvun jälkipuoliskolta alkaen erityisesti Manchesterin tekstiiliteollisuusalueilla, missä perinteiset käsityöläisammattien harjoittajat olivat tuhonneet kutomakoneita, koska pelkäsivät (toki syystäkin) niiden vievän heidän elinkeinonsa. En tiedä, missä määrin Blakea voi pitää luddiittina, mutta antimodernistisia piirteitä hänessä kiistatta oli, eikä sanalla ”edistys” näytä olleen hänen korvissaan järin positiivista kaikua ainakaan sen jälkeen kun Ranskan vallankumous oli osoittautunut pettymykseksi.

Poliittisesti Blakea on mahdotonta lokeroida, ja hänessä on nähtävissä loppuun saakka myös annos anarkistia. Hän kuului ainakin jonkin aikaa Lontoon radikaaleimpiin piireihin yhdessä protofeministi Mary Wollstonecraftin, anarkisti William Godwinin ja ihmisoikeusfilosofi Thomas Painen kanssa, ja vaikka näkemykset iän myötä muuttuivatkin, joltain osin radikaalina Blake pysyi aina. Blaken ideologinen monimielisyys on mahdollistanut sen, että hänet voivat tuntea omakseen varsin monenlaiset ihmiset englantilaisessa kansankokonaisuudessa, eikä Proms-festivaalin päätösillan ohjelmaan parin jo käsitellyn laulun tavoin perinteisesti kuulunut Jerusalem-hymni olekaan herättänyt samanlaista kritiikkiä kuin erityisesti Rule, Britannia!

”Saatanalliset myllyt” eivät puistattaneet Blakea ainoastaan tehtaissa tuolloin vallinneiden kammottavien työolojen takia. Näyttää siltä, että industrialismi ja koneiden esiinmarssi symbolisoivat hänelle koko ihmisen elämänpiirin latistumista, mekanisoitumista ja hengettömyyttä, aivan uudenlaista orjuutta. Tästä tulee melkein mieleen marxilainen vieraantumisteoria, vaikka Blaken lääkkeet olivatkin aivan toiset kuin Marxilla. Kuinka siis pelastaa Englanti tältä kohtalolta? Rakentamalla ”Jerusalem” Englannin vehreälle maaperälle, kuten runo näyttäisi ehdottavan? No, kyseessä on tietenkin Ilmestyskirjassa mainittu uusi taivaallinen Jerusalem, josta oli saatu esimakua jo Kristuksen vielä vaeltaessa maan päällä – ehkä jopa ”Englannin ihanilla laidunmailla” (on England’s pleasant pastures)! Uuden Jerusalemin lopullinen ilmestyminen kuuluu klassisen kristinuskon mukaan kuitenkin eskatologiseen tulevaisuuteen tai ehkä paremminkin kokonaan ajan ja paikan tuolle puolen. Mutta Blake ei ollut klassinen kristitty ja hän pitää asianmukaisena taistella ”Jerusalemin” puolesta, vaikka sen toteutumisesta tässä ajassa ei juuri toiveita olisikaan.

Ehkä ”Jerusalemin” voi tulkita merkinneen Blakelle suunnilleen samaa kuin mitä ”Logres” merkitsee C. S. Lewisin romaanissa, jonkinlaista Englannin yliminää, kaikkea sitä mikä Englannissa on parasta, sanalla sanoen karkean materialistisen ja hengettömän ”Britannian” vastapainoa. Jerusalem-hymnissä on idealistisia ja utopistisiakin elementtejä, mutta ei mitään imperialismiin tai chauvinismiin vivahtavaakaan. Siksi se vetoaa niin laajaan yleisöön ja pikemminkin yhdistää kuin jakaa englantilaisia. Oma merkittävä osansa hymnin suosioon on tietenkin sen henkeäsalpaavan kauniilla sävelmällä, johon, kuten todettua, myös Sir Edward Elgar antoi panoksensa. Ei siis ihme, että Jerusalem niin monien mielestä sopisi paremmin kuin hyvin Englannin viralliseksi kansallislauluksi. Tämä ajatus on vanha, ja alusta saakka sillä on ollut hyvin arvovaltaisia tukijoita: kun kuningas Yrjö V kuuli Jerusalemin ensimmäistä kertaa joskus 1900-luvun alussa, hänen sanotaan olleen saman tien valmis korvaamaan God Save the King -hymnin juuri sillä. Tätä kai voisi jo pitää melko painavana kannanottona Jerusalem-hymnin puolesta.

–

Mika Keräsen ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–