Heinrich Himmlerin himmeä homokammo

TEEMU KESKISARJA

–

Tämä aihe, kuten niin monet muutkin, tuli mieleeni Hietaniemen hautausmaalla. Kulkeuduin kivelle, jonka alla lepää tai rauhattomana kääntyilee Fritz Wetterhoff (1878–1922) muistokirjoituksineen: ”JÄGARIDÉNS DRUSTIGE FÖRKÄMPE. JÄÄKÄRIAATTEEN ROHKEA ESITAISTELIJA.”

Siinä vasta merkillinen miesten mies. Hänet on syytä esitellä näin Ylpeys-kuukauden alkajaisiksi.

Wetterhoff oli juristi, kotitalouskoulun rehtori ja virkamies, josta kehkeytyi ex tempore diplomaatti tai armeijattoman maan sotilasasiamies. Saksalaissukuisena suomalaisena Wetterhoff osautui oikeaan pääkallonpaikkaan itsenäisyyshistorian h-hetkellä. Hän pohjusti Saksassa jääkäriliikettä ja solmi Suomen aktivismille elintärkeitä suhteita. Näillä uroteoilla Wetterhoff ansaitsee sijansa kansakunnan kaapin päällä. Sinne hän ei aivan noussut, koska jälkimaailma kiinnostui enemmän henkilökohtaisen kaapin sisällöstä.

Monipuuhainen Wetterhoff tutki sukuvietin kieroutumia kokemusperäisellä metodilla. Ennen jääkärineuvottelujaan hän oli joutunut Suomessa hankauksiin homoseksuaalisuutensa tähden. Se ei kai ollut maastahäipymisen syy. Ammatti- ja raha-asioiden takia Wetterhoff oleskeli Saksassa ja poliittisten salahankkeiden ohessa tapasi kuuluisan seksologin Magnus Hirschfeldin. Tämä oli paitsi meritoitunut tiedemies myös vähemmistöjen oikeuksien puolustaja ja seksuaalisen vapautumisen pioneeri. Wetterhoff tarinoi Hirschfeldille Suomen suuriruhtinaskunnan varhaisimman sateenkaarihistorian. Se pääsi julki teoksessa Die Homosexualität des Mannes und des Weibes (1914).

Wetterhoffin mukaan Suomen säätyläiset suvaitsivat pederastista elämäntyyliä. Varttuneempi, vauraampi, arvovaltaisempi Setä otti suojelukseensa vaikkapa ylioppilasnuorukaisen. Sukupuolinen kanssakäyminen, ehkä vain harmiton hyväily, tuotti osapuolille etuja ja tapahtui yhteisymmärryksessä. Wetterhoffilla piisasi kuriositeetteja kulttuuriväen homosalongeista ynnä muusta.

Wetterhoffin muistoissa, kaskuissa tai juoruissa ei ollut lähdepohjaa. Hän esiintyi saksalaisille isännille suomalaisen sukupuolisuuden – kuten suomalaisten sotilasasioidenkin – tuntijana. Mukana soljui mielikuvitus. Valehtelijaksi Wetterhoffia ei pidä syyttää. Hän pani paperille subjektiivisia tuntemuksia.

Sittemmin suomalaiset sateenkaarihistorioitsijat ahmivat Wetterhoffin tekstejä. Muita syväkurkkuja ei nimittäin ole tarjolla. Ei liioin paljastavinta kirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja. Kerrassaan kaikki ”ensimmäiset homot” (Fredrik Cygnaeus, Kaarlo Bergbom, Jaakko Forsman, Gustaf Mannerheim…) ovat todistamattomia tapauksia. Milläpä menneisyyden lankeemuksia todistatkaan. Asiallisin luonnehdinta epäillyistä on: vannoutunut poikamies.

Jossain määrin Wetterhoff sommitteli saksalaisia pornokuvia pohjolan kehyksiin. Impivaaran aito homokulttuuri oli tukahtunutta, näkymätöntä. Ensimmäinen kunnon maininta kaunokirjallisuudessa on Eino Leinon Pankkiherroja: kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä (Kustannusosakeyhtiö Kirja 1914). Näin Leino kirjoitti aikalaisena Helsingistä:

Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan, jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin, mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi tarjottelivat.

Eino Leino ei kuvaa kotoperäistä, juurevaa stadilaisuutta vaan tulikuuminta muotikiihoketta ja uutuuden villitystä. Tuulahdusten mannermainen alkuperä oli hänelle selviö.

Suomalaiset, mikäli mokomaa seikkaa koskaan miettivätkään, pitivät saksalaisia maailman homoseksuaalisimpana kansana. Osasyy oli maantiede. Itämeri oli kapea ja kulttuuriero leveä. Suomen upseerit, liikemiehet, papit, merenkulkijat, tieteilijät, opiskelijat ja taiteilijat matkasivat Saksaan hoitamaan asioita ja terveyttä, sotimaan, sivistymään ja hurvittelemaan. Verrattuna Punavuoren piskuisiin piikoihin oli Berliini kuin Babylon: porttojen värissä, asusteissa ja sukupuolissa villi valinnanvara. Suurkaupunkien anonymiteetti ja germaanivaikute tekivät terää. Joskus rakkaus roihahti ja salasuhde solmiutui. Suomalaissetä säilytti kuolemaansa asti piilolokerossa nuoruuden saksankielisiä lemmenkirjeitä. Niistä perilliset järkytyksekseen lukivat väärän sukupuolen etunimen: Liebe Wolfgang, Helmuth, Hans.

Saksalaisten homomaine levisi 1900-luvun alun Eulenburg-skandaalista, jonka kohuotsikot kirkuivat koko Euroopan lehdistön etusivuilla. Miesrakastajien homerihmasto ympäröi keisari Vilhelmiä – miehisimmän soturikansan ykkösmiestä.

Prostituution ruohonjuuritaso versoi Hampurin ja Lyypekin kirjavissa satamissa, kosmopoliittisessa pääkaupungissa tai Baden-Badenin kylpylöiden nakuilussa. Saksan rikoslaki ja preussilainen kunniakäsitys eivät olleet suvaitsevaiset, mutta homofilia kukoisti punaisten lyhtyjen kilpailutaloudessa, kasarmimiljöissä, univormujen maskuliinifetisseissä sekä saapasrenkien ja piikkikypäräisten teutonikenraalien alisteisissa hierarkioissa.

Weimarin tasavallassa 1920-luvulla yöelämä säkenöi kuin viimeistä päivää. Väriläiskät hyppivät pimennosta kaduille, oluthalleihin, kabareihin, valokuviin, taideteoksiin. Samalla aikakaudella konservatiivien ja uudenlaisten moralistien perskarvat nousivat pystyyn.

Saksa oli 1800-luvulta ja Richard von Krafft-Ebingin Psychopathia Sexualiksesta lähtien kärkimaa perversioiden tieteellisessä tutkimuksessa. Wienissä Sigmund Freudilla oli valtavasti annettavaa aihepiiriin. Kyseenalaisempien tutkijoiden avulla 1930-luvun viranomaiset ja vallankäyttäjät tekivät laskelmia. Tulokset olivat huippusalaisia ja ällistyttäviä. Noin 70 miljoonan asukkaan Saksassa eli jopa viisi miljoonaa enemmän tai vähemmän homoseksuaalista miestä.

Pöyristelyyn liittyi paisuttelua. Luvut ja prosenttiosuudet sisälsivät yhteisöjen ulkojäseniä ja sivustakatsojia. Missään homoreksisterissä ei sentään ollut monia miljoonia nimiä. Mutta mittakaava kumminkin oli mykistävä. ”Niitä” pyöri kaikkialla, kunniallisen näköisissä kerrostumissa.

Kedon kukkasten ja rikkaruohojen lukemattomuus ja historian hetteinen maaperä selittävät natsien asennoitumista. Homoseksuaalisuus oli haaste kolmannen valtakunnan totalitarismille.

Juutalaisia oli Saksassa vallanvaihdon vuonna 1933 vain 600 000, alle prosentti väestöstä. He olivat menestyksekkäitä kulttuurielämässä ja tietyissä liiketoimissa, mutta heillä ei ollut asevoimaa eikä vähäisintäkään valta-asemaa politiikassa ja väkivallan instituutioissa. Puolustuskyvytöntä vähemmistöä oli natsiraukkisten turvallista panetella, syrjiä, ryöstää, terrorisoida ja lopulta joukkotuhota.

Sitä vastoin homovaino oli vainoajille itselleen varsin vaarallinen ajatus. Kohteena olisi karski miesporukka, jonka itsekunnioitus ei laahannut alamaissa. Potentiaalisiin syntipukkeihin kuului ensi alkuun satojatuhansia ensimmäisen maailmansodan homoveteraaneja. Näillekö Goebbels radiossa kimittäisi, että te juoksuhaudoista työnsitte pistimen keisarillisen armeijan peräaukkoon?

Laumojen kuulusteleminen, pidättäminen, tuomitseminen ja sairasleimaaminenkin sisälsivät riskejä. Sitä paitsi ideologinen katsantokanta oli sietämätön. Arjalaiset eivät olleet yhtä suoria kuin Itä-Euroopan ali-ihmiset. Aargh. Sellaisen rotuteorian tohtorisväittelijä olisi saanut opponenttinsa ja kustoksensa keskitysleirin vartijoista.

Kansallissosialismi ei kironnut homoutta fanaattisesti ja patologisesti, ei ainakaan ilman kompromissin häivää. Homovastaisuus jäi hieman määrittelemättömäksi ja villasella painaminen vaihtoehdoksi. Hakaristi hylkäsi ristin, joten Mooseksen laki ja Paavalin kirjeet olivat siveysopissa hyödyttömiä.

Adolf Hitler ei tietenkään julkisissa puheissa flirttaillut perversioille. Käytännössä Führer kuitenkin sieti niitä lähipiirissään. Hitlerin yksityiselämän homoutumisesta ei ole mitään todisteentapaistakaan. No, Hitler ei ollut perheenperustelija eikä elostelija. Geli Raubal ja Eva Braun ovat mysteerin osasia. Muun tunne-elämän tyhjiössä riittää liikkumatilaa. Kukaties Hitler muisti jotakin ensimmäisen maailmansodan intiimistä asetoveruudesta? Saanemme arvailla, että Hitler sisimmässään ei vihannut homoja henkeen ja vereen taikka ei pitänyt ilmiötä joukkomurhan väärtinä.

Eittämätön tosiseikka on, että kansallissosialismi kohtasi häväistyksiä ja irvokkaita identiteettiongelmia. SA:n ruskeapaitaiset katutappelijat olivat vihollistensa herjoissa ruskean reiän ritareita pamppu Ernst Röhmistä alkaen. Sisäiset homohuhut sodomisoivat puolueen mainetta. Ase myös oli käteenkäypä juonitteluissa ja valtapelissä. “Pitkien puukkojen yössä” 1934 seksuaalisuus oli sytyke, vaikkei varsinainen vaikutin.

Natsien homokammon seikkaperäisin lähde lienee puhe, jonka Heinrich Himmler piti vuonna 1937 Schutzstaffelin eli SS:n silmäätekeville. Himmler oli kolmannen valtakunnan kaikkein vastenmielisimpiä hahmoja, epäkarismaattinen, mitättömän oloinen mutta aikaansaapa perusjulmuri. Hän harjoitti mielenvikaista mytologiaa mutta oli asemaltaan organisaattori, ei niinkään ideologi ja propagandisti. (Ks. Fraenkel, Heinrich – Manvell, Roger: Heinrich Himmler. SS:n ja Gestapon päällikkö. Käännös Pertti Jokinen. Minerva 2019, sekä Tamminen, Tapio: Himmler ja hänen suomalainen Buddhansa. Atena 2018.) Vaikea sanoa, millä inspiraatiolla Himmler sanoitti homokammonsa SS:n tuolloin vielä puolisotilaalliselle valioyleisölle. Joka tapauksessa puheella on todistusvoimaa sisärenkaasta.

Himmler ei puntaroinut homo-ongelmaa uskonnon, moraalin tahi syntyvyyden vaa´assa. Kyse oli työyhteisöjen mädäntymisestä. Kaiketi Himmler tarkoitti lystikkääksi seuraavan esimerkkinsä.

Heteroseksuaalinen miestoimitusjohtaja pestaa sihteerikköä. Työhaastattelussa ensimmäinen tarjokas on vanhahko akka, pätevä ja säntillinen, konekirjoittaa sata sanaa minuutissa ilman yhtään lyöntivirhettä. Toinen on nuori kaunotar, joka ei osaa mitään, mutta keimailee ja röyhistää rintojaan lupaavasti. Kumman toimitusjohtaja valitsee?

Hahhahah. SS-äijähuumori hersyi vielä rauhanvuonna 1937. Himmler puhui kyllä tosissaan. Hän tarkoitti, että homoseksuaalinen esikuntapäällikkö, tietoisesti tai alitajuisesti, suosi kaltaisiaan. Jollei tämä suorastaan ympäröinyt itseään pelkillä homoilla, niin kuitenkin nosti näitä ohi kyvykkäämpien ei-homojen. Himmler kammosi verkostoa, joka ulottui Wehrmachtin huipusta aina mutaisimpiin komentokorsuihin asti.

Himmler syytti homoja myös pelkuruudesta ja petturuudesta, jos homoveljeys meni ylitse aseveljeydestä. Tätä häpeätahraa tosin himmensi jo antiikin sotahistoria.

Puhe oli pitkähkö ja huolella valmisteltu, mutta se ei täysin kestä lähdekritiikkiä kuten ei Wetterhoffin sepitekään. Himmlerin sanat olivat sillä haavaa vain sanoja. Toimet olivat korkeintaan kehitteillä. Horinatilaisuus 1937 ei muistuttanut Wannsseen konferenssia 1942, joka virkamiesmäisellä saatanallisuudella sääti juutalaisille Endlösungia.

Natsit murhasivat toisen maailmansodan aikana vain kymmeniätuhansia homoseksuaaleja. Vain-sana on perusteltu suhteutettuna Auschwitzin, Belzecin. Sobiborin, Majdanekin ja Treblinkan kuolemantehtaiden moniin miljooniin uhreihin.

Kaasuttajien ylivoimainen päämotiivi oli etninen. Homokausti oli sula mahdottomuus sattuneista syistä. Vainottavia parveili joka puolella ja useat heistä olivat puolustuskykyisiä. Kenties homokammo periaatteenakin oli hiukan himmeä.

Suomessa viimeisimmät (ja ehkä ainoat) homojen mestaukset tapahtuivat vuonna 1665. Sateenkaariväen ja Ylpeyden helmasynti on vainojen liioittelu. Suomen homomyönteinen tai homovälinpitämätön oikeushistoria olisi tärkeä teema, mutta se ei mahdu kirjoitukseeni, joka yhdeltä hautakiveltä polveili liian moninaiseksi.

–

–