Oikeusturva hyvissä käsissä

ILKKA AURA

–

Meiltä kysytään: Miksi länsimaissa poliisit partioivat pareittain, mutta Neuvostoliitossa miliisit partioivat kolmen hengen ryhmissä?

Me vastaamme: Periaatteessa on niin, että aivan kuten länsimaissakin, miliiseistä toinen osaa lukea ja toinen kirjoittaa. Kolmannen tehtävänä on pitää silmällä näitä kahta intellektuellia.

(Neuvostoaikainen Radio Jerevan -vitsi)

–

Suomessa viranomaisiin yleisesti ottaen luotetaan, ainakin siihen asti, että kansalainen joutuu itse viranomaisten kanssa tekemisiin. Jostakin ihmeen syystä erityisesti poliisiin luotetaan Suomessa erityisen paljon, mikä ehkä kuvastaa suomalaisten monarkian aikaan jumittunutta kansallisluonnetta uskollisina suuriruhtinaan hallintoalamaisina. Suhde valtaan ja auktoriteettiin kuvastuu molemminpuolisena: siinä missä suomalainen ei yksityishenkilönä oikein osaa olla kansalainen ja vedota oikeuksiinsa, ei virkamieskään tuota roolissaan pettymyksiä. Niin pikkumaista asiaa tuskin on olemassakaan, missä suomalainen virkamies ei maksimoisi vallankäyttöään hallintoalamaisen kiusaamiseksi. Suomalaisella virkamiehellä on keskimäärin alikersantin mentaliteetti: kun valtaa on vähän, se on käytettävä maksimaalisesti.

Erästä kansakoulun maantiedon oppikirjaa vuodelta 1937 mukaillen: Suomalaiset virkamiehet ovat luonteeltaan laumasieluisia ja huolimattomia ja pitävät paljon säädännäisestä laista ja passiivis-aggressiivisesta ajeeraamisesta. Luonteenomaista on vähäinen työnhalu, mutta suuri pahansuopuus ja epäluotettavaisuus, sekä lapselliseen pikkusieluisuuteen liittyvä, äkkiä puhkeava julmuus. Kielenkäyttö on korrektia, kuten sivistyskansoilla yleensä, mutta henkiset kyvyt eivät ole niin vahvat kuin yleensä arvellaan.

Tyypillistä suomalaiselle viranomaistoiminnalle on häpeilemätön asenteellisuus. Suurin osa suomalaisista virkamiehistä tuskin tietää edes, mitä termi kognitiivinen vääristymä, eli bias, tarkoittaa. Ne, jotka tietävät, työskentelevät yleensä tehtävissä, joissa ei olla kansalaisten kanssa tekemisissä, kuten tutkijoina tai tiedusteluanalyytikoina, joissa itse viran tehtävänkuvaan kuuluu olla kriittinen tai eri mieltä asioista (eikä tämä akateemisessa maailmassakaan aina mikään itsestäänselvyys ole, tiedusteluorganisaatioita en taas tunne sisältäpäin).

Suomalainen virkamies on myös joukkosieluinen ja varoo visusti astumasta toisen virkamiehen varpaille. Liian itsenäiset tai kriittiset ajattelijat huomaavat nopeasti joutuvansa institutionaaliseen epäsuosioon, mikä yleensä alkaa kutsulla esimiehen puhutteluun kuin rehtorin kansliaan konsanaan. Mikäli joukkoon sopeutumaton virkamies ei tästä ojennu, on Virastolla kyllä keinonsa hankkiutua hänestä eroon. Määräaikainen virkamies yksinkertaisesti huomaa, ettei hänen määräystään enää jatketa; vakituisesti virkaan nimitetty saattaa löytää itsensä mielenkiintoisista erityistehtävistä, joiden hoitaminen jostakin syystä edellyttää oleskelua ikkunattomassa kellarihuoneessa sadan prosentin läsnäolovelvollisuudella ja viiden prosentin työkuormituksella. Tarvitaan melkoista henkistä kanttia sietää tätä työelämän versiota vähävirikkeisestä hoidosta.

Järjestelmään sopeutunut, tai pikemminkin sisäänajettu, virkamies tietää varoa liiallista ajattelua. Hänestä tulee nopeasti koneiston osa. Tämä on samaan aikaan kirottu ja siunattu olotila. Kirottu se on luonnollisesti siksi, että virkamies joutuu hyväksymään sen, että hän luopuu, yleensä tietoisesti, luovuudestaan ja omantunnostaan – oikeastaan voi sanoa, että hänen sielustaan kuolee merkittävä osa (yleensä parempia henkisiä ominaisuuksia kantava). Siunattu tuo olotila on toisaalta siksi, että saavuttaessaan virkanirvanan virkamies vapautuu kaikesta vastuusta. Noudattaessaan sieluttoman massan konsensusta kukaan ei voi moittia häntä toiminnastaan, ja onkin äärimmäisen harvinaista nähdä Suomessa virkarikossyytteitä nostettavan oikeastaan mistään muusta kuin lahjusten ottamisesta (pois lukien ehkä hoitovirhejutut, mutta tuolloin kyse onkin suorittavan toiminnan eikä hallintotoiminnan valvonnasta).

Mitä lahjusten ottamiseen tulee, tämä onkin ainoa merkittävä poikkeus virkamiesten muutoin siunauksellisen suojattuun asemaan. Sillekin on luonteva selityksensä: kyse on Janten laista. Ottaessaan lahjuksia virkamies saa toki lain silmissä oikeudetonta etua vastineeksi huonosta hallinnosta, mutta huonosta hallinnosta voisi lain silmissä joutua muutenkin vastuuseen, vaan ei käytännössä joudu. Kyse onkin siitä, että etu on oikeudetonta kollektiivin suhteen, eli virkamies saa lahjuksia ottaessaan sellaista etua, jota muut virkamiehet eivät saa. Suhteellisen ankara vastuukäytäntö ei liitykään mitenkään korruption torjuntaan, vaan aivan perisuomalaiseen kateuteen.

Amerikkalaisesta, tai jopa keskieurooppalaisesta, tämä mentaliteetti tuntuisi todennäköisesti käsittämättömältä. Miten on mahdollista, että jos jonkinlainen, anteeksi ranskani, perseily, voidaan sivuuttaa aivan normaalina toimintana? Vastaus löytyy tietysti tuosta samaisesta joukkosieluisuudesta. Suomessa virkavastuu toteutuu joko hallinnollisesti tai rikosprosessuaalisesti. Molemmissa ongelma on sama: sen toteuttajat ovat itse suuren virkakollektiivin jäseniä.

Hallinnollisen vastuun toteuttavat omat esimiehet, rikosvastuun poliisi ja oikeuslaitos. Jälkimmäisenkin henkilöstö on virkasuhteista, se siis koostuu virkamiehistä. Vaikka nimellisesti heillä itsenäisyyttä onkin, erityisesti tuomareilla, he ovat virkaan astuessaan joutuneet myymään sielunsa paremman puoliskon, aivan kuten muutkin.

Onkin verraten harvinaista, että edes suomalainen tuomari tekisi kovinkaan yllättäviä ratkaisuja, luovista puhumattakaan. Niistä kun joutuu päällikkötuomarin puhutteluun. Ne vähäiset irtiotot, joita tuomarit tekevät, liittyvät yleensä heidän työnsä kannalta yhdentekeviin asioihin, kuten erään Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomarin yhden miehen kapina korkeinta oikeutta vastaan oikeusavun palkkiokysymyksessä. Vastaavia nähtiin myös muissa käräjäoikeuksissa, joten aivan yksin kyseinenkään tuomari ei ollut, vaan aistittavissa oli tässäkin kollektiivista närkästystä. Mainittakoon, että kun käräjätuomari alkaa vedota antiikin Rooman oikeusjärjestykseen, se ei ole omiaan lisäämään perustelujen vakuuttavuutta, vaan pikemminkin päinvastoin.

Joskus tuomari toki saattaa mennä irtiotoissaan niinkin pitkälle, että intoutuu ”kesälomafiiliksissä” luonnehtimaan julkisesti prosessioikeuden professoria ”tenukepiksi” ja ”kusisaappaaksi”. Sellaisia irtiottoja ei sentään katsota hyvällä, sillä ne halventavat tuomioistuininstituution ulkoista arvokkuutta. Arvon herrat sopivat julkisesti kiistansa tuon jälkeen, joten yksityisellä tasolla asia lienee loppuunkäsitelty. Instituutio muisti kuitenkin näpäyttää kyseistä määräaikaista hovioikeudenneuvosta kirjallisella varoituksella. Varoitus olisi luultavasti jäänyt antamatta, jos soimaaminen olisi tapahtunut omassa työyhteisössä vaikkapa ”pikkujoulufiiliksissä”.

Tuomarin virka onkin paperilla aika hieno, eikä siitä maksettava palkkakaan ole suomalaisella virkamiesmittapuulla huonoimmasta päästä. Eräs tuomari totesikin joskus melko idealistiseen sävyyn, että hän ryhtyi tuolle uralle siksi, ettei erityisemmin perusta politiikasta ja erilaisista ismeistä, mutta tuomarina hän saa olla juuri sitä mieltä, mitä itse haluaa. Tahdon uskoa, että maailma olisi parempi paikka, jos useampi tuomari muistaisi tämän.

Palataan kuitenkin tosiasioihin. Suomalainen tuomari on yleisesti ottaen pirun laiska ja mielikuvitukseton olento, lukuun ottamatta ehkä korkeimman oikeuden oikeusneuvoksia, jotka ovat eräänlaisia korkeasti palkattuja ammattiajattelijoita. Heille on annettu erikseen lupa ajatella, eikä heidän tarvitse välittää toisten mielipiteistä, etenkään nykyisin, kun kaikkein ylin oikeudenmukaisuuden valvoja Hannu Karpo on liittynyt enemmistöön.

Pisteliäitä professoreita maassa toki on, mutta uskallan väittää, että Hannu Karpon sana painoi aina heidän sanaansa enemmän, luultavasti siksi, että Karpo sinänsä puhui samasta asiasta, mutta hän suuntasi viestinsä suurelle yleisölle sen ymmärtämällä kielellä, eikä seikkaillut oikeustieteen tiheässä ja joskus eksyttävässäkin teoriaviidakossa. Tuosta käsitteiden sotkuisesta teoriaviidakosta arvostettu oikeusteoreetikko Hannu Tapani Klami totesikin tärkeänä muistutuksena, että käsitteitä käyttäessään juridiikka koreilee lainahöyhenissä. Oikeus ankkuroituu käytännön asioihin, eivätkä hienotkaan käsitteet sitä muuta. Siksi Hannu Karpo tuottikin varmasti enemmän oikeudenmukaisuutta kuin moni tuomari tai oikeustieteilijä koko urallaan.

Eräs toinen enemmistöön jo aikoja sitten liittynyt, eläköitynyt hovioikeudenneuvos muisteli mielellään uraansa tuomarina, ja onkin sääli, että hänen mittava muistitietonsa on jo pysyvästi menetetty. Tuomarien laiskuudesta hänellä oli paljon kerrottavaa, ja hän osuvasti totesikin tuomarien yleensä toimivan sangen kunnianhimottomasti. Yleensä asian ratkaisussa pyritään menemään siitä, mistä aita on matalin, ilman että osoitettaisiin suurtakaan kunnianhimoa varsinaisesti luoda tai kehittää oikeutta. Hän lausui myös vakaana mielipiteenään sen, että säännöksiä on oikeastaan aika turha kirjoittaa mahdollistavaan muotoon. Suomalainen tuomari pyrkii tekemään minimimäärän työtä, joten jos säännöksen mukaan jotakin voi tehdä, se jätetään yleensä tekemättä (paitsi silloin, kun jutun osapuolta halutaan näpäyttää, ks. aiempi toteamukseni pahansuopuudesta).

Palataksemme tuohon pahansuopuuteen, sekin kytkeytyy kiinteästi virkakunnan joukkosieluisuuteen (tai sieluttomuuteen, riippuen siitä, kumpaa puoliskoa tarkastellaan). Eräs varmimmista tavoista saada esiin virkamiehen pahansuopuus on institutionaalinen loukkaantuminen. Ilmiössä on kyse siitä, että joku riittävän vahva, tai riittävän monta vähäisempää mielipidevaikuttajaa instituutiossa kokee jonkinlaisen loukkauksen. Yleensähän kyse on hallintoalamaisen toiminnasta, joka syystä tai toisesta koetaan röyhkeänä.

Suomalainen virkamies on siitäkin erikoinen olento, että hän totunnaisesti vaatii toisilta kunnioitusta, vähintään implisiittisesti. Mikäli hallintoalamainen erehtyy ryhtymään kansalaiseksi, eikä varauksetta hyväksy virkamiesten oikkuja, häntä pidetään vähintäänkin hankalana, mutta mikäli hän erehtyy vielä arvostelemaankin viranomaisen toimintaa, kyse on jo röyhkeydestä.

Hankaluudella ja röyhkeydellä on virkasielunmaisemassa olennainen ero, etenkin sen suhteen, miten virkakunta kollektiivisesti suhtautuu siihen. Hankaluutta siedetään usein osana viran toimenkuvaa, sillä (yleensä, tästä tarkemmin jäljempänä) virkamiehiltä edellytetään edes jonkinlaista aivotoimintaa. Inhimillinen ahdinko ja turhautuminen eivät välttämättä ole virkamiehelle vieraita asioita, mutta niistä voi kyllä vieraantua ja mahdollinen sympatia on joka tapauksessa alistettava kollektiivisen asenteellisuuden kehykseen.

Hankalat asiakkaat (näin virastot nykyisin alamaisiaan kutsuvat) ovat vain haastavia. He ovat yleensä asiallisia, ehkä vaativia, mutta joka tapauksessa nöyriä. He saattavat aidosti elää siinä illuusiossa, että heidän asiansa on vielä selvitettävissä ja että kysymys on vain väärinkäsityksestä tai tiedon puutteesta, ja että virkakoneisto loppujen lopuksi haluaa heille vain hyvää. He ovat tietysti erehtyneet, sillä he eivät ymmärrä, että kyse on asenneilmapiiristä, heidän asiansa on jo kertaalleen tuomittu, eikä suomalainen virkamies erehdy. Kasvot säästäviä teitä perääntyä on virkamiehille vähän, mutta tätä hankalikot eivät yleensä tiedä. He kuitenkin pitävät yleensä kritiikkinsä sellaisissa rajoissa, että he eivät nolaa virkamiestä. Kanteluihin vastataan rutiininomaisesti, joskin ehkä ajan mittaan hieman kyllästyneesti. Niin pitkään, kun ne pysyvät asiassa, mylly pyörii rutinoituneesti.

Röyhkeät asiakkaat ovat niitä, joiden esittämä kritiikki osuu. Osuminen voi tapahtua monella eri tavalla. Joskus kritiikki itsessään saa sen kohteen tuntemaan itsensä tyhmäksi, jolloin se on eräänlainen malum in se eli pahuus itsessään. Joskus osuma tulee laillisuusvalvojan kautta, kun tämä, toisin kuin Viraston harmonisesti hymisevä kollektiivi, hyväksyykin kantelijan argumentit ja antaa viranomaiselle korjaavaa palautetta (viralliselta nimitykseltään hallinnollista ohjausta, joka voi olla käsityksen ilmaiseminen tai huomautus). Joskus röyhkeyteen riittää jo se, että yrittää puolustautua mielivallalta liian tarmokkaasti (tavallaan tämä on sama asia, sillä mielivaltaa on helppo kritisoida).

Röyhkeä hallintoalamainen on vaarallinen, kapinallinen. Tällöin Viraston kollektiivissa herää itsepuolustusvaisto. Kapinoiva hallintoalamainen ei ole loukannut ainoastaan yksittäistä virkamiestä, vaan koko instituutiota, sillä hän saa virkakolhoosin tuntemaan itsensä uhatuksi. Kritiikkihän voi, hellanlettas, seuraavaksi osua vaikka minuun. Virkamies saa tällöin ikävän muistutuksen siitä, että myös hän on alamainen, ei suinkaan ravintoketjun huipulla, vaan sen keskellä. Hän on samaan aikaan saalistaja ja saalis. Tämä kognitiivinen dissonanssi herättää suurta epämukavuutta, johon yleensä reagoidaan primitiividefenssillä eli aggressiolla. Koska virkakunnan tietoisuus on kollektiivinen, on selvää, että koko instituutio osallistuu tähän aggressioon, onhan hyökkäys paras puolustus.

Mitä vähemmän oikeudellista osaamista viranomaisessa on tai mitä enemmän harkintavaltaa sillä on tehtäviensä suorittamiseen (harkintavalta on mielivallan synonyymi), sitä vähemmän hyökkäyksen aggressiivista luonnetta yleensä peitellään. Röyhkeälle hallintoalamaiselle on näytettävä hänen paikkansa. Yleensä tämä pitää sisällään jonkinlaisen nöyryyttämisrituaalin, joka on sitä härskimpi, mitä uhkaavampana röyhkeys koetaan, tai mitä enemmän viranomaisella on mielivaltapotentiaalia (harkinnan ja mielivallan hiuksenhienosta rajasta enemmän tuonnempana).

Raja hankalan ja röyhkeän alamaisen välillä on liukuva ja siihen vaikuttaa merkittävästi yksilön ja viranomaisen välinen valtadynamiikka. Heikommassa asemassa oleva (kuten useimmat heistä ovat) hallintoalamainen koetaan helpommin röyhkeäksi kuin vahvassa asemassa oleva. Mikäli kurinpalautuksen kohteeksi joutunut hallintoalamainen onnistuu esimerkiksi julkisuuden tai voimakkaan liittolaisen avulla tasaamaan valtasuhdetta, hän voi myös liukua röyhkeästä takaisin hankalaksi. Tässä mielessä suomalainen virkakollektiivi toisintaa perinteistä ryssäläisyyttä, kuten eräs tamperelainen eksentrikko usein on itänaapurin mentaliteetin kiteyttänyt: Kun sitä kumartaa, se potkaisee ja kun sitä potkaisee, se kumartaa.

Suomalaisen virkamentaliteetin ehdottomasti vastenmielisin piirre, joka juontaa juurensa edellä kuvattuun jantelaiseen kollektivismiin on suunnattoman typeryyden verhoama pahansuopa mielivalta. Hallintotoiminnassa tarvitaan (valitettavasti) jonkin verran harkintavaltaa, koska lailla ei ole mahdollista säätää tyhjentävästi kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin soveltuvia oikeusohjeita. Usein suomalainen virkamentaliteetti kuitenkin johtaa siihen, että harkintavaltaa käytetään harmillisen usein alamaisen kannalta pikkumaisimmalla ja ilkeimmällä mahdollisella tavalla, koska näin virkamies voi tuntea ainakin hetkellistä voimaantumista koneiston osana, tai toteuttaa omalta osaltaan röyhkeän hallintoalamaisen kurinpalautusta.

Harkintavallan käyttöön kuuluu aivan olennaisena osana harkittu pahansuopuus ja kunniattomuus, sillä vain sillä tavalla pikkusieluinen ihminen (jonka sielusta, muistakaamme, yleensä parempi puolisko on myyty) voi tuntea voimaantumista ja merkitystä. Kiukku ja turhautuminen ovat voimakkaampia tunteita kuin kiitollisuus ja tyytyväisyys, joten niiden aiheuttaminen hallintoalamaisessa on automaattisesti houkuttelevampaa. Jalomielisyys ja ylevä etiikka ovat sellaisia hyveitä, joihin 90 % virkamiehistä ovat kykenemättömiä, sillä heiltä puuttuu kokonaan kapasiteetti näin korkeatasoiseen ajatteluun.

Harkintavallan olemukseen kuuluu myös härkäpäinen lukkiutuminen tehtyyn päätökseen, ja kuten aiemmin kuvattiin, myös toisten virkamiesten asennoitumiselle annetaan oikeusvoimaan rinnastuva merkitys. Tämä johtuu edellä kuvatusta kollektivismista, laiskuudesta ja suoranaisesta typeryydestä, tuosta vastenmielisestä virkajantelaisuudesta, joka tuhoaa täysin kyvyn ja halun kriittiseen ajatteluun.

Erityisen naurettavia piirteitä tämä saa niissä viranomaisissa, joihin kohdistuu vähän repressiivistä kontrollia. Tällaisia viranomaisia ovat mm. poliisi ja sosiaaliviranomaiset. Ei olekaan sattumaa, että Anneli Auer pääsee laskentatavasta riippuen jo kolmannelle oikeudenkäyntikierrokselle. Jokainen voi itsekseen muodostaa oman käsityksensä siitä, mikä hänen osuutensa Ulvilan henkirikokseen oli, oikeudellinen totuus asiasta on joka tapauksessa jo lausuttu ja sen mukaan on elettävä. Oikeudellinen totuus ei kuitenkaan selvästi ole ollut poliisi- ja syyttäjäviranomaisille mieleinen, joten jostakin hänet on silti, edelleen, saatava tuomituksi.

Tosiasiassahan Ulvilan tapaus on loistoesimerkki sellaisesta viranomaistyperyydestä, joka aiheuttaa korjaamatonta vahinkoa – ja josta kukaan ei ole maan tavan mukaisesti joutunut kunnolla vastuuseen. Tapauksen tutkinnanjohtajana toimi alkuun eräs rikoskomisario, joka ilmeisesti luuli itse keksineensä maailman nerokkaimman huumerikollisuuden torjuntastrategian. Mahdollisesti olen itse kuullut hänen ylpeilevän sillä, että missään muualla kuin Porissa ei tehty samalla tavalla. Itsekritiikki jäi ehkä hieman puutteelliseksi ja yleisössä saattoi joku muukin ajatella, että ehkä siihen on syynsä.

Kyseinen entinen rikoskomisario nimittäin keksi, että huumeiden levitysorganisaatioiden hajottaminen on aikaa vievää ja hankalaa, vaatii kaikenlaisten työläiden salaisten pakkokeinojen käyttöä ja hirvittävästi raskasta jalkatyötä. Niinpä hän käänsi ongelman päälaelleen ja, omien sanojensa mukaan, päätti ”puuttua huumeiden kysyntään iskemällä käyttäjäportaaseen”. Näin eliminoitaisiin kaupungissa huumeiden markkinat ja jakeluorganisaatiot kuihtuisivat bisneksen katoamiseen. Addiktioiden olemukseen vihkiytyneillä ehkä on jo jokin käsitys siitä, kuinka hyvin rangaistukset tehoavat addiktiokäyttäytymiseen. Satakunnan huumetilastot puhukoot puolestaan.

Kun ajattelun lähtötaso on tämä, ei liene yllättävää, että henkirikoksen tutkinta ryssittiin jo alkumetreillä. Tavanomaista on, että Ulvilan kaltaisessa tilanteessa rikospaikka eristetään välittömästi ja käypä herkästi niinkin, että kaikki paikalla olijat otetaan kiinni, kunnes tapahtumien kulusta saadaan tarkempi käsitys. Näin ei tietenkään tapahtunut, sillä tutkinnanjohtaja oli jo muodostanut hypoteesin, jota hän ei testannut edes rutiininomaisin tavoin. Loppu onkin historiaa ja tapaus jäänee pysyvästi pimeäksi.

Saiko tutkinnan sössinyt rikoskomisario kenkää? Ei suinkaan, mutta tapauksen saama poikkeuksellinen julkisuus ja ankkuroitumisharhan vallassa harkitsemattomia lausuntoja antanut rikoskomisario huomasi päätyneensä toisiin tehtäviin odottamaan eläkettä, jolla hän tietääkseni nykyisin vähemmän ansaitusti on.

Ulvilan tapauksessa oli sentään kyse vain operatiivisesta sekoilusta, joka sekin voi olla oikeusturvaa vaarantavaa yksittäistapauksissa. Paljon pahempaa on systeeminen sekoilu, eli sellainen huono viranhoito, joka on toistuvaa ja muodostuu talon tavaksi.

Tällaiseen lukeutuu muun muassa erilainen omien sääntöjen keksiminen ja asenteellinen suhtautuminen tehtävien hoitoon. Nämä ovat erityisen vaarallisia siksi, että ne sulautuvat osaksi viranomaisen toimintakulttuuria ja opetetaan myös tuleville polville. Jossakin vaiheessa ne ovat juurtuneet organisaatioon niin syvälle, että edes johdon vaihtuminen ei muuta toimintatapaa, laillisuusvalvojien ohjauksesta puhumattakaan. Kukaan ei lopulta osaa edes sanoa, mistä jokin toimintatapa on peräisin, koska ”näinhän on aina tehty”. Janten lain hallitsemassa organisaatiossa kukaan ei uskalla enää kyseenalaistaa toimintatapaa.

Tämä toimintatapa on yleistä poliisin esitutkintamielivallassa. Esitutkintamielivallalla tarkoitetaan poliisin oikeutta asettaa tehtävänsä tärkeysjärjestykseen ja käyttää harkintaa siinä, mitä juttuja se ottaa tutkittavakseen. Harmillisesti tuota harkintavaltaa käytetään varsin yksipuolisesti ja on tiettyjä rikoksia, joista tehdyt ilmoitukset ”tapetaan” lähes säännönmukaisesti. Vähemmän yllättäen esimerkiksi virkarikoksista tehdyt ilmoitukset yleensä tapetaan, koska esitutkintaviranomaisilla on vankka ennakkoasenne siitä, että virkamiehet eivät syyllisty ainakaan rikolliseen perseilyyn – paitsi jos ottavat lahjuksia. Se on paha, jalkapuuhun pitäisi moiset kollektiivin petturit laittaa.

Tämä on erikoista, sillä virkarikoksia koskevat säännökset ovat niin sanottuja blankorangaistussäännöksiä, eli ne saavat sisältönsä muusta lainsäädännöstä kuin rikoslaista itsestään. Virkarikokseen on siis puhtaasti lakiteknisessä mielessä helppo syyllistyä, ja koska myös tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen on tekomuotona erikseen kriminalisoitu, rikokseen syyllistyminen ei edellytä edes tahallisuutta, vaan huolimattomuuskin riittää – paperilla – rikosoikeudellisen vastuun syntymiseen. Tämä on sinänsä lainsäätäjältä harkittu poikkeusratkaisu, sillä virkoja on satoja erilaisia ja niitä kaikkia koskevat eri erityislait ja hallinnonsisäiset ohjeet. Niinpä olisikin mahdotonta määritellä tyhjentävästi rikoslaissa kaikki mahdolliset tunnusmerkistöt, jotka voisivat muodostaa virkarikoksen.

Nythän lukija saattaa ajatella, että tämän perusteellahan virkarikosten tutkintakynnyksen pitäisi olla erityisen matala, sillä onhan mahdollista, että perseilevä virkamies on rikkonut useampaakin häntä velvoittavaa lakia tai määräystä. Tosiasiassa muiden virkarikosten kuin lahjusrikosten tutkintakynnys on kuitenkin erittäin korkea ja lienee todennäköisyydeltään lottovoiton luokkaa saada virkamies vastuuseen yksinomaan typeryydestä ja asennevammasta, vaikka kumpikin voi objektiivisesti täyttää jonkin virkarikoksen tunnusmerkistön. Virkamiehille ominainen asenteellinen pahansuopuuskin voi täyttää vallan väärinkäytön määritelmän, joka mm. YK:n rikoksentorjuntajärjestö UNODC:n ja Transparency Internationalin mukaan on korruptiota.

Virkarikosten tutkinta- ja syyteharkintakäytäntöjä ei liene viime vuosina Suomessa tutkittu empiirisesti juuri lainkaan, vaikka jonkin verran oikeusdogmaattisia töitä löytyykin. Eräs tässäkin julkaisussa aiemmin tutuksi tullut poliisin palveluksessa oleva oikeustieteen maisteri tutki vuoden 2019 gradussaan harkintavallan väärinkäyttöä ja totesi sivuhuomiona oikeuskäytännön olevan hyvin niukkaa. Rohkenen esittää epäilykseni syystä: harkintavallan väärinkäyttö estää oikeuskäytännön muodostumista harkintavallan väärinkäytöstä. Virkakolhoosin hermeettisesti suljettu järjestelmä siis toimii.

Minulle tarjoutui hiljattain mahdollisuus tutustua aivan tuoreeseen esitutkintapäätösten harkintavallan rajoja ja oikeusturvaongelmia käsitelleeseen tutkielmaan, harmillisesti kyse oli notaaritutkielmasta, joten kovin syvälliseen tarkasteluun siinä ei päästy. Työ oli kuitenkin mielenkiintoinen, sillä oikeuskirjallisuudessa käsitellään paljon esitutkinnan rajoittamista, joka, kuten asiaan vihkiytyneet tietävät, on syyttäjäviranomaisen tekemä päätös. Tutkielmassa keskityttiin kuitenkin esitutkintaviranomaisten itsensä tekemiin päätöksiin ja niiden harkintavallan rajoihin ja ongelmakohtiin, joita oikeuskirjallisuudessa on tarkasteltu yllättävän vähän. Lähestymistapa oli mielenkiintoinen, sillä kirjoittaja täydensi lainopillista tarkastelua myös oikeusteoreettisella tarkastelulla, joka hipoi puhdasta logiikkaa.

Olisi toivottavaa, että kirjoittaja tai joku muu asiaan vihkiytynyt jaksaisi julkaista tuosta tematiikasta lisää, sillä työssä oli varsin mielenkiintoisia havaintoja harkintapäätösten systemaattisista oikeusturvaongelmista etenkin rikosprosessissa. Loogiseksi päätösteoriaksi pilkottu lainsäädännön tarkastelu nimittäin osoitti, että Suomessa tehdään päivittäin todella huonoja päätöksiä. Empiriaa työssä ei ymmärrettävästi sivuttu lainkaan, mutta jokainen voi pohtia, minkälaisista määristä ja käytännön seurauksista puhutaan.

Kontrolloimattoman harkintavallan (mielestäni voidaan perustellusti puhua esitutkintamielivallasta) käyttöön työn kirjoittaja havaitsi liittyvän vakaviakin oikeusturvaongelmia. Rikosprosessi on kokonaisuudessaan viritetty suojaamaan ennen kaikkea syyttömiä vääriltä tuomioilta ja sitä voidaan luonnehtia portaittaiseksi ja iteratiiviseksi prosessiksi, jossa kukin porras sisältää omat kynnyksensä (erilaisista kynnyksistä kannattaa muuten lukea Harri Tuhkasen erinomainen katsaus Lakimiehestä 6/2024).

Niin sanotut tappopäätökset ovat ongelmallisia muutamastakin syystä. Ensinnäkin ne tehdään vähimmän mahdollisen tiedon valossa, jolloin virheiden riski on suurin (ja tästä syystä lainsäätäjä on asettanut esitutkinnan kynnyksen huomattavan matalaksi). Toiseksi tappopäätöksiin ei ole olemassa mitään varsinaista muutoksenhakukeinoa, vaan mielivallan kohteeksi joutunut voi lähinnä kannella asiasta. Kolmanneksi harkintavalta on lain sanamuodon mukaisen tulkinnan valossa erittäin kapea ja esitutkinta pitäisi aloittaa periaatteessa aina, jos minkä tahansa rikoksen tunnusmerkistö saattaa täyttyä. Neljänneksi arvioinnin tulisi kohdistua vain rikostunnusmerkistön aineellisiin seikkoihin eikä tarkastella lainkaan yleisiä oppeja tai rajoitusnormeja. Näiden tulkinta on nimittäin tuomiovallan käytön ydinaluetta, joka perustuslain 3 §:n 3. momentin mukaan kuuluu tuomioistuimille eikä hallintoviranomaisille.

Mikäli uutisointia on vähänkään seurannut, on varsin selvää, että Suomessa tehdään päivittäin ongelmallisia, ellei suorastaan lainvastaisia päätöksiä. Ei ole harvinaista, että harkintavallan rajat ylitetään moninkertaisesti ja syyksi etsitään mikä tahansa seikka, jotta esitutkintaa ei vain tarvitsisi toimittaa tai edes rajoittamisesitystä kirjoittaa syyttäjälle (joka, uskomatonta kyllä, saattaisi olla asiasta myös eri mieltä, mutta luultavasti vain siksi, että hänelle on erikseen annettu lupa ajatella näissä asioissa). Ylimmät laillisuusvalvojat ovat antaneet suuren määrän ratkaisuja tästä(kin) asiasta, ja niissä on esitetty samoja huomioita kuin mainitsemassani tutkielmassa kiteytettiin. Mielenkiintoista on se, että laillisuusvalvojien käsitykset eivät tunnu muuttavan mitään. Onko kyse siitä, että he käyttävät liian lempeitä keinoja, vai siitä, että virkamöhköfantit yksinkertaisesti vähät välittävät laillisuusvalvojien kannanotoista?

Luonnollisesti kyse on kummastakin, ja niillä on keskinäinen syy-yhteys. Kynnys määrätä esitutkinta ja nostaa virkarikossyytteitä on perinteisesti ollut laillisuusvalvojilla korkea, lähinnä tuomarit ovat välillä saaneet tuta virkavastuun raskaimman, rikosoikeudellisen ulottuvuuden. Harmillisesti tämä jättää suuren osan virkaperseilystä syyteuhan ulkopuolelle, ellei jostakin syystä valtioneuvoston oikeuskansleriksi tai eduskunnan oikeusasiamieheksi satuta valitsemaan jotakuta uutta kaikortetta, joka elvyttää rötösherrajahdin kunniakkaat perinteet.

Pieni virkakolhoosin ravistelu olisi paikallaan, kun tarkastellaan sitäkin, kuinka typerät ihmiset näitä hallintoalamaisten jokapäiväiseen elämään vaikuttavia päätöksiä tekevät. Ei Porin huume-ekonomisti nimittäin ainoa laatuaan ole. Toinen mainio esimerkki riemuidiotismista löytyy Pohjanmaalta, jossa poliisilaitoksen rikoskomisario yritti olla niinkin nokkela, että kanteli esimiehestään eduskunnan oikeusasiamiehelle. Kantelun aiheena oli se, että hän koki suurena loukkauksena esimiehensä puuttumisen päätökseensä olla toimittamatta esitutkintaa (kuinka ollakaan). Hänen mielestään se loukkasi hänen autonomiaansa tutkinnanjohtajana. Oikeusasiamieheltä ei kuitenkaan löytynyt kannalle ymmärrystä, sillä tämä katsoi tutkinnanjohtajan kuitenkin olevan organisaationsa työnjohdon alainen. Niinpä pomon käskyä olikin yllättäen toteltava.

Kolmas esimerkki löytyy kuin löytyykin eräästä Pasilassa virkapaikkaansa pitävästä laitoksesta. Tämä ihmiskaupasta ”seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa” (sic!) gradunsa vuonna 2021 tehnyt lainopin ihmelapsi on onnistunut mahduttamaan paitsi yhdyssanavirheen julkaistun gradunsa otsikkoon, myös pelkästään nimiösivulle kolme muutakin kirjoitusvirhettä. Pelkoa plagiointisyytöksistä hänellä tuskin on, sillä lähteistä lainatut ja omat ajatukset ovat kyllä harvinaisen selkeästi toisistaan erotettavissa – itse asiassa muutaman lähdeviitteen puuttuminenkaan tuskin haittaisi erottelua. Jätän lukijan arvioitavaksi, kumman eduksi erot ilmenevät. Sisällöltään työ on noin muuten tavanomaista, puisevaa ja deskriptiivistä jaarittelua, jonka varassa tekijä tuskin (onneksi) ponnistaa koskaan väitöskirjan tekijäksi.

Hilpeää ajattelua osoittaa sentään työssä toteamus, että Neuvostoliiton hajoamisen ja entisen Jugoslavian alueen aseellisten selkkausten jälkeen ihmiskauppa nousi jälleen kansainvälisen yhteisön agendalle useiden vuosien tauon jälkeen. Pahkasikamaisia piirteitä työ saa siinä vaiheessa, kun voodoota pidetään tehokkaana alistamisen muotona. Lukijana olisin kaivannut vertaisarvioitua oikeuspsykologista lähdettä tähän.

Helsingin 684 000 asukasta nukkuvat varmasti yönsä paremmin, kun tietävät, että itse keksittyä harkintavaltaa käyttävät poppakonsteihin vakavina rikostunnusmerkistöinä suhtautuvat huippukirjoittajat!

Kuten voidaan havaita, virkamiehiä on moneen junaan, eikä aina ole aivan helppo havaita sitäkään, ketkä ovat jääneet pysyvästi laiturille. Hermeettisessä kuplassaan he ovat kuitenkin auvoisen suojassa hallintoalamaistensa kritiikiltä, sillä aina löytyy joku, joka antaa typeryyden anteeksi. Kunhan ei ota lahjuksia.

Jos suomalaiset saavat sellaiset poliitikot kuin ansaitsevatkin, on todettava, etteivät monet virkamiehet kauas tästä jää. Maailman ja sen hallitsemisesta puhui jo 1600-luvulla kreivi Axel Oxenstierna, mutta tuohon aikaan sentään sivistys oli harvojen ja etuoikeutettujen herkkua ja sitä osattiin arvostaa. Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä Ruotsin rautakansleri ajattelisi nykyajan menosta.

Itse en voi välttyä siltä ajatukselta, että oikeusturvamme on hemmetin yksinkertaisten ja moraalittomienkin ihmisten käsissä. Kuka oikeasti uskaltaa antaa tällaisille ihmisille edes millimetrin verran liekaa?

Aiemmin mainitsemani edesmennyt emeritushovioikeudenneuvos oli paitsi hyvin vihkiytynyt tuomioistuinlaitoksen sielunelämään, myös yleisesti ottaen sivistynyt ja viisas sellaisella tavalla, jota nykyisin harvoin enää näkee. Hänellä oli myös tapana viljellä lyhyitä sutkauksia tavatessamme. Tämän kirjoituksen päätteeksi sopiikin eräs hänen usein hyvästellessä toistamansa fraasi: Vot vot, näkemisiin…kunhan ajat tästä paranevat. Mutta eiväthän ne parane.

Ainakin se vaatisi sen, että joku nigerialainen voodoopoppamies noituisi Kai Kortteen takaisin oikeuskansleriksi.

–

–