”Juurettomat puut kaatuvat maailman tuuliin.” Mikko Pöyhösen haastattelu

Mikko Pöyhönen on Lahdessa asuva muusikko ja runoilija, joka tunnetaan muun muassa yhtyeistä Pyhä Kuolema ja Tervahäät. Pöyhösen esikoisrunokokoelma ”Köyden puute” ilmestyi tällä viikolla ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Sarastus haastatteli Pöyhöstä tuoreesta kirjasta ja tulevista musiikkiprojekteista. Haastattelun on tehnyt Timo Hännikäinen.

–

Kuluvasta vuodesta on tulossa sinulle vilkas. Runokokoelman lisäksi lähitulevaisuudessa ilmestyy ymmärtääkseni uusi Pyhän Kuoleman albumi, ja muitakin musiikkijulkaisuja on kaiketi tulossa. Kerrotko hieman tämän vuoden projekteistasi.

Uutta materiaalia tehdään jatkuvasti. Runokirjan kanssa samoihin aikoihin ilmestyy pitkään työn alla ollut split-julkaisu Kaarnan kanssa, ”Magneettinen Pohjoinen”, joka on Pyhän Kuoleman osalta kunnianosoitus keskieurooppalaiselle klassiselle martial industrial / neofolk -soundille. Tuleva täyspitkä muotoutuu tässä ohessa, mutta sille ei ole vielä julkaisuaikataulua. Samalla muotoutuvat uudet Tervahäät- ja Vapaudenristi-julkaisut.

–

Runous on sinulle uusi aluevaltaus. Olet opiskellut kirjallisuutta yliopistolla ja lauluntekstisi ovat aina olleet sisällöllisesti mielenkiintoisia. Miten kirjoittamasi runous suhteutuu laulunteksteihisi?

Huhut koulutuksestani ovat laajalti ylimitoitettuja! En ole opiskellut yliopistolla, vaikkakin suomen kielen pääsykoekirjat ovat tuttuja parin vuosikymmenen takaa.

Pyhä Kuolema -julkaisut ovat kansivihkojensa puolesta runokirjamaisia. Varsinkin tuoreempien julkaisujen lyriikat poikkeavat kirjoitusasultaan perinteisestä, vaikkei se itse kappaleessa kuuluisikaan. Luulin pitkään että runojen kirjoittamisessa olisi jokin perustavanlaatuinen ero laulujen teksteihin verrattuna. Runous on taiteenlajina hämmästyttävän vastakohtainen: sitä pidetään lähes pyhänä ilmaisun muotona sen henkilökohtaisuuden vuoksi, koska sen toteuttaminen ei vaadi mitään erikoisempia välineitä. Runojen esittämisen kynnys on kuitenkin valtava. Jokainen on joskus kirjoittanut jonkun tekstin: palan todellisuutta muovattuna mieleisekseen. Harva kuitenkaan tuo näitä julki, koska teksti on niin perkeleen paljas ja täysin avoin.

Mutta pitäisi ymmärtää, että laulujen tekstit ovat samasta lähteestä ja sellaisenaan täysin ilman tulitukea. Silti sitä voi laulaa chickseistä ja kickseistä kohta sata vuotta vanhoilla maneereilla tai palvoa Saatanaa yläasteikäisen vimmalla. Osana musiikkikappaletta tekstin esittämisestä puuttuu häveliäisyys. Musiikki on viina, joka poistaa lyriikan estot.

–

Pyhän Kuoleman musiikilliset vaikutteet ovat moninaiset: neofolk, suomalainen 50-luvun laulelmamusiikki, avantgarde ja psykedelia. Millaisia ovat vaikutteesi kirjallisuuden puolella?

Tässä listana: Paavolainen, Miller, Kivi, Raimbaut d’Aurenga, alkuperäiset kyberpunkkarit eli Peililasit-kokoelman tyypit, Beckett, 1900-luvun modernistit, Le Guin, Bukowski, Kianto.

Kielen laulavaisuus ja lennokkuus, huumori ja veitsenterävä pistävyys ovat kaikki kaikessa. Jos kirjoittajalla ei tunnu olevan kykyä nauraa omille jutuilleen, se on pahasta. Kirjoittajat, joiden mielestä jokainen palstamillimetri on täytettävä jollain neronleimauksella tai pikkunäppärällä paasauksella, saavat epätoivoni kohoamaan katonrajaan. Luin muutama vuosi sitten suomalaisen naiskirjailijan autofiktiivisen teoksen, jossa nuori naisoletettu kipuili oman seksuaalisuutensa kanssa parin sadan sivun verran. Se oli paha kirja, se.

–

”Köyden puute” -kirjassa, samoin kuin laulunteksteissäsi, käytät paljon sotaan ja sankarikuolemaan liittyvää kuvastoa. Käsittelytapasi on ambivalentti: se on kaukana mistään hurraaisänmaallisuudesta, mutta ei se ole pasifismiakaan. Miksi tällaiset aiheet ovat sinulle tärkeitä?

Minulla on ollut kyseenalainen onni saada kuulla isoisäni, sodassa viisi vuotta olleen sotaveteraanin, painajaisunien lävistämää huutoa lapsuuteni kesämökkimatkoilla. Muutaman virkkeen verran sain kuulla hänen mielipiteitään koko touhusta ja siitä, kuinka erinomaisen katkeraa se lopulta oli. Hän ei saanut kokea tietääkseni mitään niin hohdokasta sankarillisuutta, että sen kirkkaus olisi peittänyt muiston taistelutoverien silpoutumisesta riekaleiksi hänen silmiensä edessä käytännössä joka yö yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Sodan ja tuhon kauneus piilee nujertamisen jälkeisessä tarpeessa kasvaa ja kukoistaa. Kansan voimakkuus kenraalien hulluudesta huolimatta. Suomalaisille on syötetty omat kansallissankarinsa valmiiksi pureskeltuina. Mannerheim hävisi kaksi kolmesta sodastaan, ja on edelleen sotataidon Ukko Ylijumala suomalaisten silmissä. Palvokaa Olavi Paavolaista, hänellä oli kaiken hyvän lisäksi kyky ryypätä itsensä hengiltä ennen kuin alkoi kirjoittaa pelkkää paskaa.

–

Runoissasi sekä henkilökohtaista että yleisluontoisempaa aineistoa käsitellään myyttisellä tasolla. Kaikki kokemus tavallaan suodattuu mytologian läpi. Onko tämä oma vastauksesi siihen, mistä puhutaan modernin maailman merkityskatona?

Elämäni taiteellinen puoli on ollut pitkälti pohdintaa, mitä on olla valkoinen mies tässä maassa tässä ajassa. Yhtenäiskulttuurin sammuttua kaikki leijuvat täällä irrallaan. Jos ei löydä omaa tarkoitustaan ja heimoaan, on helppo saalis. Juurettomat puut kaatuvat maailman tuuliin.

–

Suomeen on kehittynyt omalaatuinen musiikillinen alakulttuuri, joka hyödyntää kansallisromantiikan aineksia ja sekoittaa niitä kokeellisen musiikin elementteihin. Perinteistä ja jyrkän modernia naitetaan keskenään sanoisinko arkeofuturistiseen tapaan. Mikä tällaisessa kombinaatiossa kiehtoo?

On järkevää käyttää käsillä olevia aineksia oman kultivoimiseen. Ei ole mielekästä toisintaa vanhaa ja säveltää Finlandiaa uudestaan vain, koska se on ollut ensimmäisen kansallisidentiteetin perusta. Kulttuuri ei ole suora umpinainen käytävä. On ymmärrettävä kuinka massiivisia muutoksia pelkkä äänen tuottaminen ja esittäminen on kokenut, ja mitä se tarkoittaa sille, joka haluaa tästä maasta kaivaa jotain lausuttavan arvoista. Jos haluatte tietää, miltä suomalainen elokuva näyttäisi jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, katsokaa Timo Koivusalon musikaalielokuva Kaksipäisen kotkan varjossa. Siinä yhdistyvät laho draaman taju ja kulttuurinen tyhjiö, jossa status quo on kuollut.

–

Suomi-avantgardesta ja uudesta kansallisromantiikasta ei valtavirtajulkisuudessa puhuta käytännössä lainkaan, vaikka alakulttuuri näyttää olevan huomattavan vireä. Monet Pyhän Kuolemankin kappaleet olisivat aivan radiosoittokelpoisia. Onko ”maan alla” pysyminen tietoinen valinta?

Yhteiskunnan hyväksynnän karsastaminen ja totaalinen riippumattomuus takaavat fanaattisen tosiuskovaisten lauman, joka ymmärtää miten tärkeää on saada velloa omanlaisensa todellisuuden keskellä. Toisin kuin yhteiskunnan hyväksymillä vain paperilla rajuilla kulttuuripiireillä, tässä ei ole kyse mistään viikonloppuihin sidotusta eskapismista.

–

Olet keikkaillut Pyhän Kuoleman kanssa myös ulkomailla. Miten ulkomaiset yleisöt suhtautuvat suomenkieliseen materiaaliin, ja pidetäänkö suomalaista folkmusiikkia eksoottisena?

Paras kehu tuli Michael Moynihanilta: ”You’re a heart-throb with a dangerous voice!” En usko suomen kielen olevan mitenkään eksoottinen enää tässä ajassa. Vaikka kosketuspintaa lyriikoihin ei olisikaan, iskevä melodia tarpeeksi sydäntä särkevästi laulettuna ja vielä sopivasti soivan kaiun avittamana vie viestiä perille paremmin kuin luulisi.

–

Olet mukana itsenäisen levy-yhtiön Anima Arctican toiminnassa. Millainen levy-yhtiö on kyseessä ja millainen sen historia on?

En voi sanoa olevani mukana Anima Arcticassa kuin parhaalla mahdollisella tavalla: vastuuttomana muusikkona! AA on suomalaista kokeellista musiikkia julkaiseva riippumaton levy-yhtiö. Se on toiminut kohta 20 vuotta ja on julkaissut omasta mielestäni tärkeintä suomalaista taidetta musiikin muodossa turhia kumartelematta.

–

Mikko Pöyhösen ”Köyden puute” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.