Kittilän perverssit taidemaalarit

TEEMU KESKISARJA

–

”Jos helvetti on olemassa, niin minun kohdallani se on alkanut jo maan päällä. Jos helvetti on olemassa, niin minun kohdallani se tulee olemaan tämmöistä, tuonpuoleisessa, haudantakaisessa maailmassa.

Jos helvetti on olemassa ja sinne joudutaan synnin vuoksi, joudun minä olemaan siellä runkkaamisen vuoksi.

Minä joudun runkkaamaan siellä ikuista runkkia ja hekuman huippu tapahtuu tuomiopäivänä. Perkeleen perkele!”

Näin maalaili päiväkirjaansa Kalervo Palsa (1947–1987). Palsa syntyi ja varttui Kittilän kirkonkylässä perin epätaiteellisissa ja kulttuurikielteisissä oloissa. Miljöö oli hiljan poltettu Lappi. Kodissa näkyi rutiköyhyyttä, juoppohulluutta, väkivaltaa ja raadollista parittelua. Kalervo pääsi jotenkin kiinni henkisiin harrastuksiin ja löysi piirustuslahjansa. Hän otti ateljeekseen pahaisen pihavajan, jota kutsui Getsemaneksi, Pilvilinnaksi.

Palsa kirjoitti vaivoin ylioppilaaksi ja kouluttautui 1970-luvulla Helsingissä Taideakatemiassa, mutta jo aiemmin, itseoppineena poikasena hän maalasi vajassaan ällistyttäviä tauluja. Tässä hänen oma kuvauksensa Amok-nimisestä:

Nurmikko on punakeltainen, värit koskevat silmiin, hyppivät kiihkeästi. Tunnelma on kiihtynyt. 5 miestä makaa maassa kurkku auki viillettynä ja veri valuu lammikoina. 4 miestä juoksee rauhallisina kävelevinä ja heihin selin olevia uhreja kohti käsissään pitkät, veriset puukot, kasvoillaan rauhallinen tai tarmoa ilmaiseva ilme. Vain yhden parin olen kuvannut kohtaukseen. Amok-juoksija pistää juuri uhriaan kuoliaaksi ja uhri jäykistyy kuolinkouristuksessaan. Kukaan ei välitä muista henkilöistä.

Palsa oli omintakeinen ihmelapsi mutta ihmeen hyvin perillä taidehistoriastakin. Päiväkirja vilisee kaikkien aikakausien ja eri taiteteenalojen klassikoita. Jollain ilveellä hän sai vaativinta lukemista Kittilän kunnankirjastosta tai osti olemattomilla rahoillaan. Palsa oli hyvä kirjoittajakin; päiväkirjan kirjallinen taso on korkea, vaikka hän suti sitä vihkoihin ilman hiomista ja puhtaaksikirjoitusta.

Palsa oli pienestä pitäen murhan, itsemurhan, sysimustan huumorin ja luonnottomimman seksin maalari. Hän sanoi, että täysverisen lappilaistaiteilijan pitää palvoa epäjumalia ja olla seksuaalisesti perverssi. Asennetta on vaikea 2020-lukulaisen käsittää. Palsa kyhjötti naistetonna, mutta ei ollut queer ja sateenkaari-ihminen. Hän haaveili vastakkaisesta sukupuolesta ja keskitti kieroutumansa onanismiin. Perversio ei ollut Palsalle ihmisoikeus eikä edes vietti ja himo, pikemmin protesti laumasielua vastaan. Hän luki idoleihinsa sadismin keksijän Markiisi de Saden. (ks. Kalervo Palsan päiväkirjat. Merkintöjä vuosilta 1962–1987. Toimittanut Maj-Lis Pitkänen. Like 1991).

Palsan kullikaivertajat, suolirunkkarit ja peräaukkosynnyttäjät herättivät aikalaisissa ansaittua pahennusta. Väärinymmärrys oli sittenkin suhteellista. Palsa pääsi näyttelyihin ja jonkin verran julkisuuteen. Suisidaalis-genitaalinen taide ei tietenkään käynyt kaupaksi, mutta harvallepa maisemamaalauskaan löi leiville. Palsa sai toisinaan apurahoja. Nerolla oli ymmärtäjänsä, ystävänsä ja tukijansa.

Kuvataiteilija Harro Koskinen päätyi raastupaan Sikamessiaalla (1969) jonka pikkuporvaripilkka oli mukamas jumalanpilkkaa. Palsa ei paljon irvokkaammilla kuvillaan kertaakaan kulkeutunut juridisiin vaikeuksiin.

Oma hykerryttävä lukunsa ovat Palsan sarjakuvakirjat Kuolema ja intohimo (Sarjakuvakeskus 1988) ja Eläkeläinen muistelee (Like 1990). Brittiupseeri Battler Britton kouluttaa homokommandoa suihinottoon ja natsien raiskaamiseen Korkeajännitysten hengessä. Sarjanekrofiili Hannu Koli ruiskauttaa kuolemantarinansa pahaa-aavistavan lukijan silmille. Itse asiassa näistä saattaisi häkki heilahtaa vuonna 2025 uusahdasmielisyyden aikakaudella.

”Lopussa on naru. Naru ja margariinipakka.” Palsan perusmietelmä viittasi hirttäytymiseen ja kouran voiteluun. Viimeisinä aikoinaan Palsalla pyyhki ihan hyvin. Hän opintomatkaili Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa. Suuren kotimaisen yleisön suosio oli kenties koittamaisillaan. Harmillisesti hän kuoli 40-vuotiaana keuhkokuumeeseen Kittilän kylmässä ateljeessaan. Jälkimaailma ei unohtanut Palsaa. Hän teki Toisen tulemisen suorastaan kuolemattomaan kulttimaineeseen.

Palsan painetut päiväkirjat ovat käsittääkseni valikoima taikka otteita. Kaikki muukin materiaali pitäisi saattaa lukukelpoiseen muotoon ja varustaa kommentaareilla ennen kuin viimeisistä informanteista aika jättää. Mahdollisesti Palsaan kohdistuu tulevaisuudessa samanlainen mielenkiinto kuin Vincent van Goghiin ja Leonardo da Vinciiin. Elämäkerturit ovat kiitollisia jokaisesta ylimääräisestä alkuperäislähteen tavustakin.

Verrattuna Palsaan on jotain samaa mutta järeitä erojakin Reidar Särestöniemessä (1925–1981). Satavuotisnäyttely Helsingissä Didrichsen-museossa on paraikaa valtavan suosittu. Reidarin uudelleensyntymää siivittää kittililäläistaustaisen Noora Vaaralan kirjoittama eläväinen elämäkerta Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus 2025).

Reidar syntyi Kittilän Kaukosessa Ounasjoen rantamilla. Hän oli hitusen Aleksis Kiven kaltainen lintukodon lapsi, joka varattomassa, raatavaisessa, sivistymättömässä ympäristössä osasi haalia myötätuntoa ja vapauksia. Aleksis, Kalervo ja Reidar raivasivat lapsuudessa taiteellisuudelleen sen pikkiriikkisen elintilan, joka 1800-luvun Nurmijärvellä ja 1900-luvun Kiitilässä tarjolla oli.

Reidar valloitti luonnonlahjakkuudellaan, mutta ei nuorukaisena lorvinut lähelläkään taiteilija-ammattia. Hän kävi kiertokoulua ja kansakoulua ja paiski maa-, metsä- ja porotöitä kuten muutkin. Reidar joutui jatkosotaan, ei pahimpiin paikkoihin, mutta kuitenkin katsomaan ruumismatojen ”koukerointia” korvista ja silmistä. Asemasotavaiheessa hän kerkesi piirustaa. Hän pääsi 1946 Taideakatemiaan. Opinnot täydentyivät kommunistien Sirola-akatemiassa ja Leningradin Repin-instituutissa.

Pariisin-retken rahoitusta varten Reidar omin käsin savotoi kotitilan metsästä 300 puuta. Sitten helpotti. Vaarala kuvaa kiintoisasti nousu-uran, joka tykkänään erkani nälkätaiteilijanormista. Yleisö rakastui Särestöniemen väriloistoon, revontuliin, tuntureihin, kasveihin, vesistöihin, eläimiin ja saamelaiskyliin.

Tasavallan merkkihenkilöt tapasivat mielellään pienikasvuista pörröistä ukkoa. Jopa Kekkonen kaveerasi Särestöniemen kanssa. ”Pohjolan Picasso” oli sanavalmis velikulta ja myyntimies. Reidarin tarinointi ja olemus valloittivat lehdistön. Kun taulujen kysyntä kasvoi, hän nosti hintoja. Hän oli itsemarkkinoinnin pioneeri, aikansa kallein elävä taiteilija Suomessa.

Kaupallinen menestys sapetti tietysti kriitikkoja. Kaikkein korkeakulttuurisin skene piti Reidaria markkinapellenä. Kuuluisan sanonnan mukaan porvareilla oli ”Särestöniemi seinällä ja taistolaiset kakarat”.

Reidar pani pääkaupungin boikottiin. Hän rakennutti Kittilän uhkean ateljeekodin ja gallerian. Särestössä oli jopa uima-allas, ihme 1970-luvun Lapissa. Reidar ei ollut missään mielessä erakko. Suhde pelasi taulunostajiin ja toimittajiin. Särestön vieraanvaraisuus oli hauskassa ristiriidassa sijaintiin erämaassa ja luontomystisiin odotuksiin. Vaarala kirjoittaa: ”Ajatella: taiteilija ei ollutkaan vimmainen peto maakuopassa vaan ystävällinen isäntä, joka keitti mediaväelle kahvit hyvin varustellussa keittiössään.”

Rikkaudessaan ja jymymenestyksessäänkään Reidar ei ollut sietämätön tyyppi. Hän suhtautui solidaarisesti köyhäläiskollegoihin. Hänellä ja yli 20 vuotta nuoremmalla Palsa oli hyvä toveruus ja satunnaista intiimiyhteyttä. Piloillaan he suunnittelivat avioliittoa. ”Se olisi temppu”, sanoi Palsa.

Reidar Säresteniemi oli homoseksuaali. Suuntautuminen oli puolijulkinen salaisuus, lehtien eufemismina ”vaimottomuus”. Reidar ei ollut täysin kaapissa muttei patsastellutkaan. Hänen taiteessaan jokin viiksekäs elukkapari vihjasi sinnepäin. Reidarin miessuhteet olivat tunteellisia, eivät silkkaa irstailua, Vaarala osoittaa kirjeiden pohjalta. Merkittävä havainto on sekin, että Reidar oli kokolailla sinut homoutensa kanssa, mitäpä sitä häpeämään.

Reidar joutui ateljeekodissaan liikaa viihdyttämään houruisia vierasjoukkioita. Hän reippaili ja oli kohtalaisessa kunnossa, mutta ei täysin kestänyt elämäntapansa painoa. Kuolema tuli krapulaisena saunassa viinan ja unilääkkeiden yhteisvaikutuksesta.

–

–