Työleirien saaristo – ratkaisu työvoimapulaan ja kannustinloukkuihin?

TEEMU KESKISARJA

–

Työvoimapula tulee, työvoimapula tulee! pelottelevat A-Studion talousviisaat ja kotouttamisteollisuuden pamput. He mankuvat supisuomalaisten ukkojen ja akkojen tilalle miljoonia ikinuoria maahanmuuttajia. Tietenkin hakusessa ovat halpatyövoima ja väestönvaihto, joka ei ole edes työperäistä vaan kulutusperäistä.

Suurten ikäluokkien eläköityminen hiljakkoin ei aiheuttanut mitään pulantapaistakaan. Työttömiä on 2025 pilvin pimein ja tulevaisuudessa enemmänkin. Työvoimapula tulee epätodennäköisemmin kuin susi Lapinjärven pitäjässä, jossa tätä kirjoittelen.

Historialliset ennakkotapaukset ovat yllättävän harvassa. Mutta kerran on Suomeen iskenyt Todellinen Työvoimapula. Tuo poikkeus vaati kaikkien voimien valjastusta ja valjaita, länkiä, piiskaa, ruoskaa ja keppiä, koska porkkana puuttui.

Aiheesta on ilmestynyt huippututkimus, Pekka Niirasen Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa vuosina 1942–44. (Readme.fi 2022).

Jatkosodan alkajaisiksi yli puoli miljoonaa vetreintä työmiestä ja 100 000 naista jätti kotiaskareet ja siviilihommat. Ylimobilisointi 1941 oli ymmärrettävä talvisodan alivoiman takia. Liika oli sittenkin liikaa. Liikekannallepanon jäljiltä ei riittänyt lihaksia elonkorjuuseen ja elintärkeimpiin tuotantolaitoksiin. Teollisuus menetti miestyöntekijöistään puolet ja maatalous peräti 75 prosenttia.

Vilu hiipi viltin alle. Suomi paitsi lämpeni myös liikkui haloilla ja puuhiilellä, häkäpönttöautoista vetureihin. Tarve oli miljoona mottia eli kuutiometriä vuodessa. Halkomiskone ja moottorisaha olivat vielä keksimättä. Kun kivihiilen ja öljyn tuonti takkusi, pokasaha ja kirves olivat yhtä välttämättömiä kuin kiväärit ja patruunat.

Talvisodan talkoohenki kantoi jatkosodan alkusysäykseen saakka. Suomi oli talkoiden luvattu maa. Asemasodassa lupaus vähitellen rikkoontui ja henki haaleni. Motti”talkoista” tuli pakollisia. Normit ulottuivat herrasväestä vaivaishoidokkeihin. Kaikki kynnelle kykenevät ja kykenemättömätkin halonhakkuuseen!

Voisimme kuvitella, että toimeentulon hankkiminen ja nälkiintymisen uhka kylliksi painostivat väestöä ansiotyöhön. Mutta asemasodan taloushistoria ei mennyt noin. Kumma kannustinloukku virittyi ja laukesi.

Puutetta oli ruuasta ja tavaroista vaan ei rahasta. Valtio painoi seteleitä ja piti inflaation aisoissa jollain ilveellä. Armeijan kantahenkilöstö tienasi jopa hyvin. Reserviläisten päivärahat ja sotakuukausipalkat olivat olosuhteisiin nähden jonkinmoiset ja päätyivät postisiirtona perheille. Sotalesket ja -orvot eivät jääneet oman onnensa nojaan. Evakoita oli pakko tukea julkisilla varoilla jo yhteiskuntarauhan tähden. Huoltoapu – viimesijainen etuus – yleistyi.

Säännöstely vähensi myymälän hyllyiltä kaikkea paitsi kirjoja ja tulitikkuja. Minimitulo riitti siihen niukkuuteen, mitä ruoka- ja vaatekortit tarjosivat. Paksu tilipussi oli käypää valuuttaa vain mustassa pörssissä. Pelkistäen, tonni kuussa tarkoitti lainkuuliaiselle samaa elintasoa kuin kaksi tonnia. Tuloero ei ainakaan kannustanut ketään kuluttamaan vähiä kaloreita ryskähommiin paukkupakkasessa.

Kautta aikain ensimmäisen kerran katajainen kansa pääsi käsiksi laiskanleipään. Se oli jonotuksen takana ja akanaista, voista ei ollut hajuakaan, mutta kumminkin ravintoa sai ilman työntekoa. Kannustinloukon jousi piili siinä, että palkat eivät päässeet nousuun edes avainaloilla, vaikka työvoiman kysyntä oli tolkuttomasti korkeammalla kuin tarjonta. Valtion ja firmojen kassat eivät takuulla kestäneet palkankorotuksia. Avustuksien leikkaus tiesi rettelöitä. Tieto tai huhu kotiväen riuduttamisesta olisi lähdettänyt sotilaat vetämään juoksuhaudoista.

Painavin joskin ristiriitaisin perustein eduskunta sääti keväällä 1942 työvelvollisuuslain. Jokaisen 18–54-vuotiaan suomalaisen tuli tästedes vastaanottaa työ, jota viranomaiset tarjosivat. Periaate lähenteli ”säännösteltyä orjuutta”. Vähintäänkin se tarkoitti kädestä pitäen talutusta epämieluisalle työmaalle. Esivalta varjeli vapaaehtoisuuden illuusiota. Propaganda vältti pakko-sanaa. Nimistössä oli jos mitä kurikomppaniaa, erikoisleiriä ja työmuodostelmaa. Niin tai näin, Suomeen syntyi ”työleirien saaristo”.

Työnvieroksujia uhkasi passitus kauas pois kotoa. Hallinnon rakenteet soveltuivat paljastamiseen. Kuntien luottamusmiehet tiesivät yhtä ja toista kuntalaisten työhaluttomuudesta. Sosiaalinen kontrolli pelasi ja kansalaisjärjestöt kyttäsivät. Naapurit ilmiantoivat toisiaan. Joku veti lonkkaa tekosairaana. ”Sama sydän kestää kuitenkin yhtämittaista juopottelua ja valvomista vuosimääriä”. Systeemi ei ollut erehtymätön. Leirille joutui joskus täysin kunniallinen aviovaimo, jolla oli mies rintamalla ja pikkulapset helmassa.

Syyskesällä 1941 oli perunasatoa mädäntynyt korjaajien puuttuessa. Seuraavina sesonkeina kriminaalivangit ja koululaiset kerkesivät pellolle. Ministeri Annala esitti kesäisten ehtolaiskuulustelujen perumista. Kun on kysymys kansan elämästä ja kuolemasta, opettaja älköön antako ehtoja matematiikasta. Sentään säilyi kahden viikon kesälomaoikeus. Vähän alle rintamaikäisiin teinipoikiin oli vaikeampi puuttua. Nämä ”ottivat päätehtäväkseen soittaa ensi viulua kapakoissa ja kahviloissa ja tehdä elämä nuorten tyttöjen keskuudessa turvattomaksi ja suorastaan sietämättömäksi”.

Kansanryhmät eivät rehkineet yhtäläisesti. ”Tunnettuahan on, että kaikkinainen ruumiillinen työ on juutalaisille kauhistus”, viranomainen väitti.

Kainuun poika Urho Kekkonen, joka johti Siirtoväen huollon keskusta, pottuuntui karjalaisiin. Hän puhui radiossa, että evakoilla ei ole oikeutta kieltäytyä työstä yhteiskunnan hyväksi ja jäädä olemassaolon taistelun sivustakatsojaksi, ei millään perusteella, ei millään verukkeella. Kekkosen mukaan kymmentä prosenttia väestöstä eli huoltoavulla. Hän tahtoi siirtoväen töihin pakkotoimin ja vakuutti pääministeri Risto Rytille, että työhalut kyllä heräävät avustamisen lopetuksesta.

Mustalaisten ”keljuaminen” oli oma lukunsa. Kiusanhenget kiertelivät vuosisataiseen tapaansa. ”Mustalaisia varten lienee perustettava keskitysleiri, eihän niistä muuten selviä”, kirjoitti Urho Kekkonen. Keskitysleiri ei vielä haiskahtanut kaasukammiolta vaan tarkoitti ihmisaineksen keskittämistä tarkoituksenmukaisesti, vaikkapa loitolle rintamasta. Esimerkiksi Miehikkälän keskitysleiri toimi supisuomalaisten siviilien työpaikkana. Mitään piikkilanka-aitoja siellä ei ollut kuten ei yleensä Itä-Karjalankaan keskitysleireillä.

Romanien asettaminen aloilleen tietenkin epäonnistui Suomen tasavallalta samoin kuin suuriruhtinaskunnalta ja Ruotsin kruunulta. Tummat heiluttivat keksiä ja kuokkaa vain näön vuoksi, parhaimmillaan ”vähän ali suomalaisten keskitason”. Keskitysleirintapaisiin pesiytyi Rajamäen rykmentti sekä laillisia ja laittomia vaimoja. Enimmät pysyivät tien päällä eikä esivallan koura heitä tavoittanut. Vapaudenkaiho katkeroitti valtaväestöä. Talonpoikien hevoset saivat vatsaansa kranaatinsirpaleen tai raatoivat saralla kahden edestä, mutta mustalaiset sen kun rilluttelivat omillaan. (Yleistykset olivat jonkin verran epäreiluja, kymmenet romanit kaatuivatkin rintamalla).

Jatkosodan Suomi poti paitsi karmeaa työvoimapulaa myös työttömyyttä. Raaka-ainepula sulki tehtaita tykkänään ja niiden työläiset mittailivat katuja. Sotatalouden vitsaus ei ollut vapaiden käsiparien määrä vaan laatu.

Historioitsija Niiranen osoittaa oivaltavasti, että ammatit olivat eriytyneet sitten 1860-luvun kaivuu-urakoiden. Maatyö oli vuonna 1942 yksinkertaista vain elokuvissa. Konttorin neitokainen ja tehtaantyttö eivät osanneet lypsää lehmää. Heinäpellolla kukin voi kantaa kortensa kekoon, mutta harjaantunut renki kantaa kymmenen kortta siinä missä puotipuksu yhden.

Pakkotyöreissuillaan kaupunkilaiset havaitsivat maalaisten ruokapöydän notkumisen, mikä oli verinen vääryys verrattuna taajamien kituutteluun. Trokaus ja toisten hädällä rikastuminen murensivat moraalia, vallankin yhdistettyinä alipalkkaukseen. Kohtelu oli töykeää, isäntä ja emäntä eivät suinkaan sijanneet pakkotyöllisteyille vuodetta kamariin.

Suomen vienti oli kerta kaikkiaan pakko pitää käynnissä. Aseita ja viljaa ei herunut ilmaiseksi Suur-Saksasta. Sotataloudessakin Suomi oli metsäteollisuuden maa, muuta vietävää ei liiemmin löytynyt. Hyvät savottajätkät enimmäkseen sotivat Karjalan korvissa.

Lapissa saksalainen aseveli kilpaili huippuosaajista ylivoimaisilla palkoillaan. Työleiriläiset lompsivat jäisille latvapuroille pula-ajan paperikengissä. Eipä heistä ollut tukkisuman päällä tanssijoiksi.

Uiton tietotaito oli kokemusperäistä ja ylisukupolvista. Milläpä siihen kurssitat ja koulutat uutta aaltoa. Lähes puolet tukeista jämähti vesistöihin taikka törmille lahoamaan.

Petsamon nikkelikaivokseen kulkeutui keuhkotautisia, vähä-älyinen ilman vaatteita ja pahnanpohjimmaiseksi turkulainen ilman leipäkorttia. Revi näistä työtehot.

Työleiriläiset eivät olleet rangaistusvankeja vaan teoriassa täysivaltaisia kansalaisia. Heidän ihmisarvonsa kuitenkin oli alhainen.

Pakkotyöllistäminen kohdistui eritoten ”siveellisesti vaaranalaisiin”. Siveyttäminen meni mönkään, kun onnettomimmilla jo oli kuppa. Turpeennosto oli enegia-alan avainhomma, mutta siihen pakotetut olivat huonomaineisia ja raadollisen näköisiä ”turvesuonaisia”. Nämäkin vetivät puoleensa puutteenalaisia miehiä. Suomessa ei ollut bordelleja. Leiripaikkakuntien miesväki osti naikkosilta lempeä tupakka-askin, viinapullon ja voileivän hinnalla. Kortteeri, varsinkin jos siihen sisältyi saunomismahdollisuus, muistutti ”jonkinlaisia missinäyttelyitä”.

Tässä välissä lausun ylistykseni historioitsija Pekka Niirasen yli 700-sivuiselle tiiliskivelle. Työleirien saaristo on mahtava tutkimus arkistolähteiltään ja analyysiltään. Niiranen taitaa myös eläväisen suomen kielen ja kerrontatekniikan.

Riemastuttava ihmiskuva piirtyy esimerkiksi työmuodostelman päälliköstä, rakennusmestari Martta Mikkosesta. Hän oli pelottavan suurikokoinen, miehekäs käskijä, tottelivat molemmat sukupuolet tai itkivät ja tottelivat. Yöjuoksioiden ja huoraajien kurissa pitämiseksi Martta Mikkonen hankki revolverin. Lukekaa lisää kirjasta.

Historioitsija Niirasen johtopäätös pakkotyöllistämisen kokonaisuudesta on armoton. Työleirijärjestelmä oli markkinahäirikkö, kahle näkymättömässä kädessä. Ihmiset eivät päässeet paikkoihin, joissa parhaiten hyödyttivät sotaponnistuksia. Yksikään naisten tai miesten työleiri (ehkä Euran Karttuaa lukuun ottamatta) ”ei tuottanut minkäänlaista mitattavissa olevaa taloudellista hyötyä sen enempää leiriläisille kuin heidän työnantajilleen tai suomalaiselle yhteiskunnalle”. Leirijärjestelmän psykologinen ja moraalinenkin anti jäi kyseenalaiseksi ja käänteiseksi. Leiriläisiin syöpyi äärimmäisen nurjia muistoja. Turvesuonaiset eivät juuri turinoineet sota-ajasta lapsenlapsilleen.

Kaikki maailman pakkovallat ovat yrittäneet alamaisten pakottamista pakkotyöhön. Se onnistuu mitenkuten. Aikaansaaminen näköjään edellyttää tiettyä vapaaehtoisuutta. Uusin tutkimus otaksuu, että Egyptin pyramidien rakentajien enemmistö tai parhaimmisto ei ollut orjia vaan kausityöläisiä: maamiehiä ja -naisia, joille Niilin tulvat soivat luppoaikaa ja faaraot kilpailukykyisiä palkkoja. Maailmanhistorian suurin pakkotyökompleksi oli Gulag, vankileirien saaristo. Sen miljoonat uhrit raatoivat nälkä- ja paleltumiskuoleman partaalla, kidutusten ja teloitusten hoputtamina. Ei sellaisen työvoiman järkiperäistäminen kiinnostanut ketään. Siksi neuvostotalouden tulos oli mitätön suhteessa uhrauksiin.

Hyötyisään pakkotyöhön on vaikea patistaa alamaisia, kansalaisista puhumattakaan. Valtakunnan kokonaisedun selittely ei ikinä toimi. Nyky-yhteiskunnan konstit ovat järjestään tehottomia. Jotkut ihmiset tykkäävät työstä luonnostaan, jotkut vain jos tekeminen poikii aineellista hyötyä ja arvostusta paljon enemmän kuin tekemättömyys. Niin ei suinkaan ole asianlaita Suomessa vuonna 2025. Toivottavasti Todellisen Työvoimapulan historia tulee tutuksi työvoimapolitiikan pähkäilijöille.

–

–